- Luovo.

   Sanotaan, ettäs tänä pänä on vuoden ns. harmain päivä. Ei se tuo luonto ainakaan sitä toteuttanut, ei näyttänyt. Päin vastoin.
Miten voikaan olla kaunista, miten voikaan Luonto-Äiti parastansa laittaa "pöytään".
Me ihmiset, Maan Matoset, emme voineet muuta ko "impata" moista loistetta, kauneutta, hyvyyttä - ainakin mie sen mitä ulkosalla tänä pänä olimma ja kävin.
   Itseäin sankkevan paljon harmitti ko juuri tälle päivää suunittelin ja täten sattui myöskin, miun asiain hoito tuoll amantereen puolla ja täten emmä voinut olla täällä Luovon puolla luonnossa nauttimassa, "syömässä" tätä tään päiväistä kauneutta ja värien roisketta.
Onneksein kuitenkin aamusella lauttamatkalle mennessäin pääsin kuvaamaan hivenen sekä sitten iltapäivällä kotio tulon jälkehen kun hyvin kerkesin Aurinko Armahan maille menoa kuvaamaan.




    Tää tällainen aamuinen, sen vasta hivenen jälkehen puolen yhdeksän, värien roiske Taivahankannella, lupaili todella mahtavaa päivää tulevaa!




   Lauttarannassa, Huikunnokassa ( olen kuullut, ettäs puhutaan Huikunrannasta, Huikunnokasta, muttas en ole aivan varma ettäs onkoo se miten virallinen nimike? ), oli näin mahtavaiset "tulet" juuri ennen Aurinkoisen nousua ja sitten kun se nousi;









   "Lautturi."




   "Lastina kultaa."




    Luodonseljän loistetta.
    "Lautalla pienoisen kaffilan...:" ( ei tällä lautalla ole kaffiota! ) seistä töpöttelin koko matkasen kannellansa. Katselin, ihastelin maisemia kauniita. Nautin matkasta tasaisesta, nautin, imppasin itseeni kaikkea sitä.
   Katselin merenkäyntiä. Oli pienet laineet, ei vaahtopäiset. Laineet nousivat, laskivat, nousivat, laskivat... Välillä näkyin kuinka jotkin laineet enempi pintaan nousivat, mutteivät valkopäiksi käyneet. Näitä laineita kun katseli, niin näytti kuin valaslauma olisi siinä matkaansa tehnyt juuri ja juuri meren pinnan alla, välleen selkäänsä pinnan päällä näyttäin.
Niin kaunista, ajatonta, rauhoittavaa.


    Ehtoolla Sunikarilla:






   "Hetki si-ni-nen."
Hetki kun Aurinkoinen Armas maate mennyt juuri äskettäin on. Niin sininen.
Mietin tässä hetkessä, että täsäkö tää nyt oli, sillä olin jotenkin ounastellut värien roisketta ehtooksi tälle. Olin lukevinani aamuisista taivahan lupauksista, ja päiväisestä paisteesta, ettäs tänä ehtoona sitten "maalaillaan".
No, annas olla ko hetkisen viel vuotin;



   "Rubiinia, Safiiria, topaasia...."
Mitä sainkaan nähdä ja kokea! Kerrankin sainen maalailla punaista Taivahanrantaa, käyttää punaisia väripaletin värejä.
Jeeru - onnessain olemma.
  

    Mikä aarre arvokas tää Luovo onkaan. Mikä yltäkylläisyyden lähde näine väreineen, maisemineen.
Voi kumpa tää paikka, koko Luovo, saisi säilyä tälläisenä paikkan aina. Voi kun ei silta tuleva tätä rikkoisi ja muuksi muuttaisi.