... pätkässä ja pitkällensä sekä kaikkea siltä väliltä - nyt.
Nyt, juuri nyt, menhään ajankohtaa jolloin on 4. advantisunnuntai ja joulua jolkottavaa vuotetaan tulevaiseksi - se on tuossa muutaman päivän päästä, aattonsa on ylihuomenna. Itse vuotan isommalti aikaa jolloin pääsen tästä reissutyöstäni kotio ja asumaan itsekseni. Enhän mie mikään ns. erakko ole, muttas täsä kun ain näin pitemmän päälle toisten nurkissa hyysää jatkuvaan, niin kyllä se vaine aikuisena ihmisenä, yksin elämiseen tottuneena, kaipaa todella paljon sitä omaa oloa, omaa koloa ja omaa itsenäisyyttä - olla riippumati toisista ja toisten menoista, tavoista, armelijaisuudesta, jne.. Ei se ole kiva kuljettaa mukanaan paikasta toiseen yöpaikkojen vaihtuissa, petivaatteitansa, liinavaatteitansa ja patjaansakin. Kyl siihen väsyy. Saati siihen ettäs ain opettelet uudelleen uuden yösijan kera nukkumaan. Täsä olen ollut nyt tään kuukauden aikana kallistamassa päätäin yhdeksään eri kohtaan. Milloin nukkunut olen Töissä yhden takahuoneen lattianurkkauksessa, milloin Pirpanaisen huushollin suihkutilassa suihkun alla, sisarukseni vierasvara sohvasängyllä tahi muksunsa huoneessa pedillä. Toisen sisarukseni edesmennehin appivanhempien tuvan lattialla, sohvan ja kirjahyllyn välissä, jne., jne.. Kyl sitä omaa sänkyään jo kaipaa kovinkin. Kuten sitä koko tienoota Luovon, sitä luontoa siellä, niitä maisemia, niitä - kotia. Eilen ehtoolla katselin täsä yöpaikassain tuosta Näkö Radiosta Avaraluonto-ohjelmaa josa oli vuorossa Suomalaiseen pihapiiriin ja sen ympäröivään lontoon suuntautunut jakso. Sitä kassellessain tuli taasen kymysys mielehein miun, nottas näinköö sitä tahdon, näinköö hennon, haluanko - muuttaa kotoain poies sittenkään? Siellä ko on luonto liki, siellä ko pääsen luontoon aina ko halajan ja ns. kauaksikin, helposti - helpommin kuin jos Maitojunan kyytiin hyppään. On se tuo luonto vaine niin isossa osassa nyttemmin tätä elämääni. Enpää tuota olisi aikoinani sitä uskonut, en. Olisin kiven kovaan väittänyt ettei miusta konsa "luontoihmistä" tule. Elämä kuitenkin opettaa, koulii, laittaa taipumaan mielensä mukaaan. Ei siin Maan Matoselta paljoa kysellä mitä meinaat, mitä tahdot. Siin vaine menhään mukana ja korkeintaan vikistään kuin miekin olen vähäsen purnannut tuossa syssyn korvalla, ettäs taasko miun häätyy matkaani lähtiä ja sitten vaine mennyt olemma sekä sankkevan tytyväisenä kotiini takaisin palannut. Paluun kuulin tullehen osaksi myöskin erään ystäväin.... Täsä mietin mielessäin, ettäs mikähän mahtaa ollakkaan hänen osansa tällä Telluksellamme pyörivällä, millainen hänen "statuksensa" onkaan sitten par´aikaa, juurikin nyt? Kovin kuulosti tuossa jokunen päivä sitten, ettäs korville kuuleville, iholla tuntevalle, tutulli turisijalle, olisi ollut tarvista, muttas sittemmin ko yhteyttä otimma, niin "bumerangihan" sieltä takaisin pätkähti. Itse en kiellä etteikö olisi halua häneen iellehen. Ihoon tuntevaan, ihmiseen erilaiseen, ihmiseen kauan tuntemaani, ihmiseen... no... ihmiseen jota ilman en voi elää. Ilman ei voi ihminen elää monia erinäisiä asioita ja miulla se on tainnut viimeiset vuosikymmenet olla tuo valokuvaaminen/kuvaaminen. Olen kuitenkin täsä alkanut pikku hiljaa miettimään, ettäs josko tuota sitä vähentäisin? Kuvaisin vähemmän, en näyttelyitä pystyttäisi, kameranikin seuraavan hankkisin ns. tavallisen kameran, vaikkas jonkin "pocketin". Sitten vaine tulee mieleni, nottas mitäs sitten, mitä sitten teen jos en kulje kuvaten, en kuvaa kulkien? Mikäs onkaan sitten "statukseni", milalinen ihminen olemma mie? Se kun on ollut nyttemmin tyyliin mie on yhtä kuin kamera ja misä mie, siel kamera, misä kamera, siel mie. Niin ettäs osaisinko sitä sit olla "kuin en oliskaan" ja häviäiskö silloin miusta jotahin, katoaisiko esim. persoonani, tahi ainaskin osa miusta, jonnehin Taivahantuuliin? Taivahantuulet olisi kiva päästä katsomaan tuonne Jäämeren rantamille pitkästä aikaa sitten sen taanoisen vuosia sitten tekemäin reissun jälkehen. Se vaine, ettäs sinne on kovin piiiiiit-kä matka miun ajella näin ihmisenä joka väsyy jo pienemmällähin matkalla ajaissa. No, jos Maitojunaan hyppään, niin sittenhän sitä kait tulee Matti Kukkaroiseen ( toivon mukaaan ) hivenen kolikoita joilla voisin matkata edes tulevan kotini ja kotiseutuni likellä. Pääsisin matkaan taasen, Reissaaja-Lissiksi muuntautumaan? Se vaine, tuo Maitojuna, sen häätyy onnistua monesta kohtaa hyvin, todella hyvin, jottas mie sitten voisin tulla sinne minne hluaisin. Humisevalleharjulle en haluaisi palata vaik kuin siel onkin sen asunnon ilma ja tila miun hyvä henkkittää, olla ja eliä. Haluaisin jonkin piskuisemman kodin - en sitä Boxia; siin on liian tukala miun hengittää ja myöskin ne rappuset sinne kavuttavat eivät jalkojeni nivelille hyvät ole. No, elämä varmaankin kuljettaa sekä näyttää tuossahin asiassa aikanansa, ettäs kuin siin käy, mihkä meikä Mummeli tulee päänsä sit aikanansa kallistamaan? Elämän kuppia kallistellen olemma mietiskellyt myöskin tätä-mätä elämätä Töitteni. Olemma tätä nykyä ollut tavan työntekijään verraten pienesti siellä töissä, muttas kuinhan mie saisin sen kokonansa poies - Vapaaherrattareksi voisin heittäytyä? Ajatellut olemma, nottas sitten kun Maitojunaan hyppään, niin sitten kopaiseisin tuota yhteiskuntamme järjestelmää, ettäs antaisiko se periksi miulle, vahi käskisikö se edelleen "kitusiain", niveliäin kiduttain, miun iellehen "oravanpyörässä" mukana olla? Mukana se tuo Sukumme Mummokin iellehen pyristelee. Sori ilmaisuasuni tää, muttas ihan näin karrikoiden todeten tuolla tapaa sanoen. Muttas kun mietiskelen biologiaa, mietin perimää sukumme tuon puolen ja muistelen kuin sitä miun mummoin aikoinaan nukkui poies jotahin jälkehen 80:n vuoden, niin se alkaisi olla tää Sukumme Mummo niillä samoilla ijillä nytten. Jos niin kuin elinikää voi suvun mukaan ennustella. Muutenkin onhan tää Sukumme MUmmo nyt aikas "kolinalla" alaspäin mennyt, niin tiedä ei kuin pitkään hän viel elää tahi kuin nopsaan poies menee. Tuohon oletettuun suvun ennustettuun ikähaitariin sitten taasen jos omaani ajattelen ja funtsin, niin eihän sitä täsä olisi itselläin enää kuin parit kymmenet vuodet aikaa "jättää jälkensä Telluksellemme tälle", tahi siis nuin muutoin vaine elää tätä läätä-mätä. Parikymmentä vuotta taaksepäin katsoissa se ei ole ja on pitkä aika, muttas jos taasen katsoo tuonne iellehen, niin tulee mielehen, nottas sehän on todella lyhykäinen pyrähdys, se. Mitä siin mahtaisi keretä tekemään, niin kuin nyt jotahin häätyisi tehdä? Mieluummin mie tosiaan Vapaaherrattareksi heittäytyisin ja ihan vaine olisin, nauttisin, elämästä tästä olevaisestamme. Haluaisin kokea mitä on olla vapaa, itsenäinen ( nainen ) ja tehdä sitä mitä lystää, tahi olla tekemäti mitään. Olla siis olemati vastuussa mihkään suuntaan, vasiten tuonne yhteikuntamme suuntaan: ei velvoite-töitä. Eikää muuten esim. töiden takia pakollisia maatemenoaikoja, ei tiettyyn aikaan heräämisiä. Ei päivärytmiä millaistakaan; syö silloin kun huvittaa, tekee jotahin silloin kun hoksittaa, nukkuu silloin kuin nukuttaa; oli päivä tahi yö. Elikkäs näin ko summaan tätä litanjaani nyt täsä nakuttaissain, niin haluan siis olla vapaa! Haluan olla oma itseni, haluan olla yksinäni, haluan tehdä sitä mitä haluan ja haluan asua vaik korvessa josahin "kannon alla". "Kannon alla" tahi missäpä lie onkalossa se tuntuu olevan tään Mummelin oma kultahin nykyään. Voi kuin mie halajan ihmistä rinnallein vaik kuin yksinoloain kuulutankin. Olisihan se kiva ko olisi joku joka jutteleisi kanssani. Joku joka toivottaisi hyvät huomenet ja yötkin. Joku joka toivottaisi kotia tervetulleheksi reissuiltain erinäisiltä; olisi se sitten valokuvaaminen, Työt, tahi mitä vaine. Tahi joka nuille reissuillein mukaaani lähtisi. Ihminen isolla I:llä, Mies isolla M-kirjaimella. Ja tietty miekin sit hnen myötä ollen, asuen ja eläen. No, onhan täsä tullut oltua jo eletystäin elämästäin jatkuvaan parissa ja suhteessa koko sen ajan kuin aikoinaan tyttöpäänä kihlauduin ja avuoon menin ja sittemmin näille päiville asti elää olemma saanut. Eli yli kaksi kolmanneksen ajan iästäin tästä eletystä! Eletystä elämästä, eläväisestä elämästä tästä toteamma mie nyt ja täsä sitten taasen, nottas nyt häätyy lopetella sillä käyn laittaa Hepo Hopiain li´ian päähän kiinni ja kohta karautan sil sit maailmalle kattoo mitä näkyy, kuka kulkee ja misä kulkee; käväisen ehken kuvaamassa hivenen. Heissan!
sunnuntai, 22. joulukuu 2024
Kommentit