Olin menneenä viikonloppuna mukana useamman eri kristillisen seurakunnan yhdessä järjestämillä päivillä.

   Taaksepäin katsottuna elämässäni on sujahtanut lähes kymmenkunta vuotta niin että olen ain ollut jossain jonkin uskontokunnan/kuntien kristillisessä tapahtumassa mukana vapaaehtoisena valokuvaajana. Milloin olen touhunnut kerran vuoteen, milloin useammankin kerran. Näissä ovat kivasti tulleet tutuksi eri paikkakunnat, eri uskontokunnat ja todella monenlaiset ihmiset ja järjestäjäorganisaatiot... Mut nyt - nyt olin tämän lähes kymmenen vuoden jaksolla ekakerran VAIN mukana, kuulijakuntana. Kamerani jätin ihan suosiolla kotia ettei tulisi minkäänlaista, ei edes pienen pientä, halua näpsästä kuvaa sieltä tahi täältä VAIN itselleni talteen...  ( Joten kuvat jotka tähän liitän EIVÄT ole kyseisestä tapahtumasta otettuja. )

   Sunnuntaina oli näiden jokaisen seurakunnan yhdessä järjestetty Perhejumalanpalvelus.  Pienoisena pettymyksenäni huomasin että vaikka kyseessä olikin PERHEjumalanpalvelus niin paikalle oli tullut vain kaksi perhekuntaa lapsinensa.   Tosin lapsikuoro oli laulamassa meille ihanasti uskonnollisia lauluja joten jos sallitaan "laskea" heidät mukaan niin olihan siellä loppuin lopuksi lapsiakin mukana... Epäilen kylläkin että tälle "lapsikadolle" oli suurin syy nyt se kun järjestävät tahot olivatkin järjestäneet näiden päivien ajaksi perheen pienemmille ns. lapsiparkin. Eli lapsille omaa ohjelmaa toisaalle jotta vanhemmat saivat kuunnella kristillistä sanomaa ilman lastensa perään katsomista ja kaikkinaista hoitamista.... Ihana juttu (kuten on ollut muissakin vastaavissa tapahtumissa huomannut) mutta, mutta... nyt olisin ainakin itse kaivannut pienen pieniä piipertäjiä sinne meidän kuulijakutamme joukkoon. Se niin kuin tavallaan kuuluu tähän Perhekirkon sanomaan.

Yksi poikkeus kuulijakunnan kokoon panossa tosin oli: ihanainen 7 kuukauden ikäinen pieni tytöntylleröinen oli oppinut seurustelemisen taidon ja näin vaunuissansa yksin jokellessaan ja jutellessaan piti lasten "sanomaa" yllä kirkkokansalle. Hänen ihanan kujertavaa ja heleää ääntä oli ihana kuunnella päivän sanan ohessa.

   Seurasin sivummalta kirkkokansan sisälle tuloa. Olipa ihana katsoa meidän kaikkien, Luojan luomien erilaisuutta. Etenkin näin ihmisenä joka tykkää olla sivummassa ja tehdä kaikenlaisia havaintoja...

   Kukin aikanansa astuvi salin puolelle reippahasti. Tahdillansa. Kunne pääsi urkuparven etureunan kohdalle ja alkoi katsella silmillänsä että mihkäs sitä asettus? " Mihkä minä istuisin?" Tai kääntäen päätänsä taakse päin kohti seuruettaan katseellaan heiltä kysyen että mihin istuttaisiin? Kenties vaihtoivat sanasen tai kaksikin: "Istuttaisiinko tuonne... tuolta näkisi hyvin... tuolla on naapurin Ansa - mennään hänen viereen?"  Kun päätös oli näin saatu aikaiseksi niin matka jatkuikin sitten kohti valittua paikkaa. Kuka minnekkin, kuka kunnekki - ja kenen viereen tahi yksinänsä.

Sen vaine laitoin merkille että onko edelleen seurakunnissa ja kunnissa... tai ylipäätänsä ihmiskunnassa, voimassa - sanoisinko ihan ra´asti "kastijako" tahi vastaava?  Meinaan että ainakin miun mielestäni pitäjän ns. silmäätekevät (tai sitten kaik on vaine miun mielessäni... mie vaine yksinänsä "jaottelen" immeisiä näin) järejänsä astelivat päämäärätietoisesti ronskisti sinne etumaisiin riveihin. Viimeistään ns. esiintyjien ja puhujien taakse. Ihan sinne siis.... mahdollisimman eteen. Kunne taasen me (näihin siis luen ittenikin) tavan-kansa, me seurakunnan ns. hiljaisimmat suuntasimme askeleemme hissun kissun kirkkolaivan laitamille. Kenties vielä kirkkoa kannattelevien jykevien puisten pilareiden taakse... sinne mahdollisimman näkymättömiin. Mutta ei kuitenkaan kuulumattomiin. Kirkossa nimittäin on todella hyvät äänentoistolaitteet puolelle ja toisellekin... Ja mikä parasta me ns. hiljaisimmat emme suinkaan ole niitä hiljaisimpia.... Meinaan että meistä-kin ääntä lähtee: veisaamme virsiä urkurin mukana siinä missä ne etummaisten penkkien istujatkin. Ja paremminkin, kovemminkin.... jos silleensä katotaan. 

   Istumaan kunne päästiin itse kukin niin katselin meitä, Luojan luomia, takaapäin tehden lisää huomioita.

Siellä missä istui pariskunnat vieretysten, huomasin kuin he jotka ovat olleet jo pitemmän aikaa yhdessä, ovat toistensa kaltaisia. Pukeutuminen on heillä yks-yhteen. He ovat pukeutuneet joko tismalleen samanlaisiin vaatteisiin tahi sitten muutoin vaatteisiin jotka sointuvat väriltänsä ja/tahi kuosiltansa yhteen. "Kuin kaksi marjaa."

Ja kaiken kukkuraksi kun puolison pää oli kallellansa vaikka nyt oikiaan päin papin saarnaa tahi ihanaa lasten laulua kuunnellessa niin samoiten oli hänen "toisella puoliskollaan".  Olisipa jännä tietää että onko näin ollut jo alkujaan? Onko "vekka kantensa valinnut"? Vai ovatko he aikojen saatossa hioutuneet niin että ovat tulleet toistensa kaltaisiksi jopa tätä pään asentoa myöten? (Nuoremmasta väestä en nyt mainitse mitään... meitä on monenlaista....)

   Vanhempi, iäkkäämpi väki... kuulijakunta, kirkkokansa... oli sunnustautunut parhaimpiinsa. He olivat pukeneet yllensä juhlavimmat vaatteensa ja laittaneet hiuksensa viimeisen päälle ojennukseen. Kaik ol puhdasta ja hiuskarvaa myöten ojennuksessa. Sekä kuten arvata saattaa näin varmaankin supi-suomalaiseen, perinteiseen tapaan... heidän ikäpolvensa tapaan: he olivat pukeutuneet mahdollisimman tummiin vaatteisiin. Mustaan jos vain mahdollista. Sillä ( näin mie itse ainakin kuvittelen ) tämä viikottainen tapahtuma, ns. viikon kohokohta on heille todella tärkeä tilaisuus ja näin he sitten laittautuvatkin Herran eteen menoa varten vain parhaimpiinsa. Joka taasen iäkkäimmällä sukupolvella maassamme tarkoittaa kirkonmenojen kyseessä ollessa että mustiin vaatteisiin.

Nuorempi väki, nuorempi ikäpolvi kuulijakunnasta, asennoitui (ja asennoituu jatkossakin?) rennommin kirkkoon tuloon - kuten allekirjoittanutkin. Meillä oli yllämme arkisemmat tamineet. ( Puhun siis nyt tamineista kun itsekkin mielän että arkisemmat vaattehet ovat vain jotain "tamineita" eivätkä mitään juhlavaateita. ) Kenellä neulospaitaa, kauluspaitaa, suorathousut tahi farkut. Monella naisväestä oli yllänsä nyt muodissa oleva tunika ja sen kera joku huivin kaltainen "roikkumassa" kaulassansa. Hiukset (en puhu kampauksista kun emme me nuorempi polvi oikein ole "kampaus-ihmisiä" - me vain pesemme ja laittelemme hiuksemme jotenkin ) meillä oli kutakuinkin siistit ja itse kullakin sujittuna johkin suuntaan, järjestykseen... Monella nuorella miehellä tosin ei ollut hiuksia ollenkaan... kaljuina kun "paistattelivat".

   Yksi yhteinen tapa koko meissä kirkkokunnassa oli ja on. Me kaikki (muutamia jääräpäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta... ) kumarsimme päämme nöyrästi alaspäin kun tuli rukouksen aika ja esipaimenemme, pappi, kehotti sanallansa; "Rukoilkaamme." meitä yhdessä osallistumaan kulloiseenkin rukoukseen. Olemme oppineet länsimaisen kristilliseen tapaan että kun pappi "käskee" tahi kehottaa rukoilla niin silloin on parasta kallistaa päänsä kohti poveansa. On kuin olisimme saaneet taikaiskun - ja snak! Nupit alas. Pappi varmaan voisi laskea kumartuneista päälaista kesken rukouksensa kuin monta on saapunut paikalle... tai katsastaa kuin monella on hattunsa päässä ( vanhempi rouvasväki kun pitää edelleen vanhojen hyvien tapojen mukaan hattunsa päässään sisällä ollessansa - näin myös kirkossa ) tai ei ole.

   Poislähdön aikaan, sitten kun on viimeiset laulut laulettu, virret veisattu ja pappi siunannut kirkkokansan kotitielleen... Tai ei, ei silloin... itse asiassa jo ihan himpun ennen tätä viimeistä minuuttia... Tuskin ovat viel viimeisen virren viimesävelet lopettaneet kaikujansa kirkon kuorissa kun jo ensimmäiset meistä alkavat sunnustautua kotimatkalle. Väki, me rahvas ylen äijy, me kiiruhdamme matkalle maalliselle. On kuin meillä ei olisikaan enää viimeisen sävelen jälkeen aikaa olla vain ja nauttia vielä edes vähän aikaa kirkon seesteisestä rauhasta.  Ei, meillä on jo kiire! Nyt äkkiä takki niskaan ja ulos. "Ai niin, tämä virsikirja pitää muistaa jättää tuonne oven pieleen."

 

   Nimimerkki: Uskon miekin.

 

    Jälkikirjoitus:

  Saarnassa kuuntelimme raamatun kertomusta sisaruksista, Martasta ja Mariasta. ( Luukas: luku10, jakeet 38-42 ) .  Siinä kerrotaan Jeesuksen seurueen tulosta Martan ja Marian kotiin ja siitä kuinka Martta kysyi Jeesukselta että etkö kehottaisi Mariaakin palvelemaan töitä tehden, ahkeroiden, näitä vieraita kuten hän itse tekee? Tähän Jeesus vastaa että Maria on valinnut itsellensä hyvän osan ja sitä ei häneltä oteta pois...

   Ymmärrän että Jeesuksen ja Jumalan palveleminen tapahtuu Heitä kuunnellen. Heidän sanomaansa kuunnellen, mm.  Mutta vähän niin kuin tämän kertomuksen Marttaan nojautuen kysyn mie että no, eikös Jumalaa voi palvella ihan yhtälailla myös töitä tehden - kuten Marttakin?  Onko pakko (jos ei taho) istua paikallansa kuin sillit purkissa, vieretysten ja kuunnella kun joku kertoo? Tai sitten istua ja lukea tätä Jumalan sanaa? ( Kuten kaikella kansalle, lähinnä kristityille ja ennen kaikkea länsimaisille kristityille on opetettu kautta vuosisatojen. )

Miksi ei... tai voihan Jumalaa kunnioittaa myös työtänsä tehden!  Tai liikkuen, laulaen  - ja tanssien kuten esimerkiksi teimme tässä samaisessa kirkossa juuri muutamaa tuntia aikaisemmin - edellisen päivän ehtoona Majataloillassa.  Ah sitä ihanuutta ja autuutta kun kirkkokansa liikkui, lauloi ja tanssi. Emme jököttäneet paikoillamme, mahdollisimman kaukana toisistamme - ettei vain vierellä istuja sattuisi edes ohimennen hipaisemaan vahingossa minua! Tunnelma oli illassa mahtava - sanoisinko maalliseen tapaan että ihan katossa asti!  Tämän illan päätteeksi, tästä tilaisuudesta poistuessa oli kyllä itse kunkin läsnäolijan niin hengellinen kuin maallinenkin reppu ihan täysi. Oli mitä kotia viedä - noin niin kuin kuvainnollisesti.