...on ( kait ) hyvä olla. Näin sanon, näin uskon. Näin vakaasti haluan uskoa....



   Eilennä ehtoon korvalla otimma Töihin jälkeen ja lähdin puottelemaan Neiti Suklaalla kohti etelää ja Lampeain. Sanoisinko ihan noin vaine yks´ kantaan ettäs ex-rempore mutta kun eihän se ole totta sillä aamulla ani varhain jo suunitelmaa tätä suunnittelin ottain uikkarini ja pyyhkeeni Töihin lähteissäin mukaani. Jotta sen verta ex-tempore...
Muttas kuiteskin... kunne Hepo Hopiain selkään hyppäsin ja tuota seutumme valtaväylää pitkin puottelin kohti määränpäätäin niin hyv´ ol ihmisen lapsen siin olla. Mikäs oli "lesetellessä"; Arurinko Armas porotteli täydeltä terältään kun se nyt on tällä levelillä par´ aikaa niin mahtavaisella porotuksella olevainen, tie tuo parhaintaan näytti kunne Asfalttipoijat olivat siitä jo osasen "tasoitelleet" uudella päällisellä, ja... ja... ja Hepokin laukkasi - ei kun kirmaisi, kuin paraskin ori kesälaitumelle päästäin!



   Lampein rantaan laskeuduttuiain hokasin, kuulin sekä konkreettisesti näin, notta siel oli jälleen muitakin kanssa-olioita paikalla. Nytten nuoria poikain kosseja jotka kisailivat keskenänsä täällä veden äärellä. No, eihää se miuta haittaa, mie kun yssinäin vaine uimaan olinkin tulossa ja menossa.
Vaihdoin uikkarini yllein, spurttasin portahia pitkin, laiturin lävitse ja ploks - pulahdin suorilta veden tuon vilpoisen syvyyksiin sieltä laiturin päästä. Ah, autuutta!
   Tosin se ettäs tuonne Lammellein menen... se miksi sinne menen ja mitä sieltä haen, se on se tuon paikan hiljaisuus, kauneus, rauha, ja nyt kun ajattelee ettäs siel on näin heltehellä ain muitahin ihmisiä paikalla niin kaikkien näiden haku tuolta paikalta on hyvinkin kaukainen haave vaine. Ei, ei onnaa olleskana. Se on ihan sulaa hulluuta edes toivoa sellaista rauhaa. Paree on kun "periksi antaa" ja sulautuu vaine joukkoon sekalaiseen mukaan, alistuu siihen "meteliin", ääniin toisten kanssa olioiden sillä rannalla ja laiturilla.
Muttas annas olla kunne syssy tulee. Kunne tulee syssy ja alkaa olla esim. marjain poimuun aika niin kokemuksestain sanon ettäs sitten ei enää tunkua ole paikalle tälle! Silloin saan taasen tään kokonaan issellein! Ähät-kutti! Sitten saan olla ja elellä kuin vaine halua. Sitten kuulen jo ajatuksenikin paree täällä.

   Mietiskelin täälle Lammellain ollessain, ja täältä poies lähteissäin, ettäs kuis sitä mie olen ihan ihanassa asemassa täl hetkellä ( lie tästä jo kertonutkin aikaisemmmin...? ) sillä kun ei ole kumppania olemasa, ei ole perettä kotona muutakaan. Ei ole ketään jolle tilivelvollinen olisin, ei ole ketään joka vuottais, joka sanoisi mitä tehdä tahi ei tehdä. Ei ole ketään joka sanois minne mennä tahi minne ei mennä. Tms..
On vaine mie ja miun "tuuri´in". Elikkäs itse päätän kuspo kuljen, mispö meen? Teenkö vahi olen tekemäti? "Asustanko" esim. vaik näin täällä Lammellain pitenpäänkin vahi käväisenkö vaine pikaisesti? Saan itse määrätä issestäin aivan täysin. Ja samalla tietty olen vaine itsestäin vastuussa... esim. ns. hädän hetkellä se on sit tosi ikävää hommaa kun ei ole kenkään jok´ miuta avittaisi...
Muttas hyv´ on olla näin. Hyv´ on Maan Matosen mönkiä päällä maan, tallustella tällä Telluksella, ihan näin. Voi ettäs tykkään! Rakastan oikeestaan olo ja tilaa tätä. Silleen olla öllöstelen, nautiskelen, mutustelen - jos nyt voi sanoa mutustelevansa kun ei kuitenkaan ole kymysys mistään syömisestä... nautin täysillä. "Imen" sisuksiin, kudoksiini miun, oloa ja tilaa tätä. Vasiten kunne pääsen tuollaiseen "flouw"-tilaan mitä eilennäkin oli. Se on autuus. Se on ONNI!



   Kunne näin eilennä Töittein jälkeen pinkaisin kohti suuren, suurta maailmaa niin jahka sitten kotiain siltä takaisin kömmin ja sisuksiin tänne syvälle sukelsin niin enhän mie kau´aa malttanna sisällä pysyä. Enhän toki. En muuloinkaan nyt näin hyvien kelien tultua tälle levelille; ain Töistä kotia ja sitten suoraan kotini lävitse takapatiollein! Jee!
Mukaan jotahin pientä evästä, kirjanen tahi jotahin luettavaa, tms.. Muttas pääassee ettäs ulos ura kuitenkin urkenevi!
Niinpää nytten eilennä toillain samalla viisiin. Mukanain kuppi kuumaa kaffeeta suklaatilla maustettunna, eräs kirjanen jota par´ aikaa lueskelen sivun silloin, toisen tällöin. Känny mukana - kuten yleensäkin paikassa kuin paikassa kun näin "nykyaikainen" tääkin Mummero on...
   Siin patioin nurkalla mie sitten par´ aikaa issuskelin, hörppäilin kaffeetain, ja luin kirjain kun havahduin ääniin Alla Omppu-Pomppu-puun! Ihmettelin, kummastelin, kuulostelin, mik´  onkaan tuon äänen aikaansaaja? Mistä on kymysys nytten?
Käänsin kaulain äänen suuntaan, pääni seuratessa sitä - heh, heh, heh... ja näin kuin oli perennapenkkini jotahin pientä kanalintusta täynänsä! Siel ne käyskentelivät alkavan, kasvavan, perennakukkapenkkini seassa kuin ainai kotonaan.  Niitä oli ainakin sen 6-7 kipaletta kaikkiansa tosa penkissäin.
Kerkesin niistä napata muutaman kuvasen taltehen kunne nämä pelästyivät Mummeroa tätä ja pakoon pyrähtivät parvena. ( Fasaanien pentuehhan se siin käväisi kylässä Mummerolla tällä. )

   Mietiskelin ettäs oih ja voih, että olen onnellinen. Näin jo täsä vähällä aikaa kaksi näin ihanaista sattumaa; ensin tuolla Lammellain ja nytten sitten täsä - aivan omalla pihallain, omalla tontillain.
   Saan olla vaine ihan vapaana. Saan päättää itse mitä teen, mihkä meen... Ja siin sivussa sitten nauttia näinkin mahtavaisesta ( vaikkaan eihän tää oikeesti mikään mahtavan iso näkymä, tapahtuma, ole muttas kuiteskin... ) luonnon näytelmästä! Vaik asustelenkin aivan liki piskuista kyläkeskustaamme niin taijan sittenkin asustaa sen verta korvessa jotta näinkin hienoa luonnon näytelmää saan katsella näin liki. Ja se ettäs ei kiirusta mihkään, ei hoppua poies tään näyn "alta". Ei kukaan toinen pinkaise vaikkas kotini sisuksista ulos ja hätyytä näitä lintusia saapumisellaan, äänillään, poies!
On vaine mie ja nämä linnut täsä. On aikaa, on paikka. On ehtoon aika, Aurinko Armahan loistehessa ihanaisessa. Ei kiirusta mihkään - tää onneva on!






   Tänä aamuna ani varhain - jälkeen eilisen ihanaisen, käyskentelin taasen takatontillain. Nytten sitten aamupalallain, koprassain aamu-smoothiein miun. Nautiskelin Aurinko Armahan aamuisista säteistä ja niiden ihanaisesta lämmöstä pinnalla hipiäin. Tassuttelin varpain-jaloin pitkin lämpöistä kivetystä, istahdin toviksi takalistollein piskuiseen puutarhatuolillein. Söin, nautin - ja hokasin kuin siihen saapuvi aitain toiselle puolle tällainen piskuista piskuisempikin - pieneoinen Jänö-Jussikan poikanen aamupalaseuraksein! Wau - ettenkö sanoisi. "Nyt on kyllä Mummeroa tätä "hemmoteltu" vähälle aikaa oikein "kystä kyllä"." Onneva tää on!

   Voikoo siis elämä olla para-hultaisempaa? Voikoo ihmisen taimi enää enempää toivoa tahi haluta? Näin Vapaaherrattarena ( vaik nyttenkin kohta pyrähdän Töihin ja sitä myöten en mikään ihan täysipäiväinen Vapaaherratar olekkaan täl aikaa ) kun käyskentelee ja kulkee siel mihkä nokka näyttävi niin saan kokea todella ennalta arvaamattomia ihanuuksia ja näkyjä. Sellaisia jota ei tiedä, ei osaa odottaa.
   Eikää tuota näytä tarvihtevan lähtiä mihkään erikoisempaan paikkaan näitä elämyksiä "metästämään" tahi kokemaan kun vaine elelee tätä omaa piskuista "ynpyrää" niin saapi sen varrelta kokea tällaisia pieniä "hetki tuhansia". Ihanuuksia - ONNEVA.