Kuvassain tässä Päivän Sydän <3  päivältä tältä olevaiselta, vaikkas ihan muuta mie nyt täsä tulinkin jutustelemaankin...

   Eilennä ehtoon korvalla, taisi se oikeestaan olla jo ihan säkkipimiän yön puolla, kun kuulostelin Humisevanharjun tämän kattoa. Joo-o, ei siin mitä - vähemmästäkin hulluksi voinen tituleerata kun ihmisen taimi kattoansa kuulostelee? Niinpä, niin.
Mie toillaan kuulostelin tuota silloista Tuulen Tuiteroisen tuverrusta ylitse tämän Kulmakunnan ja Harjun Humisevaisen. Anteli tuta aivan kystä kyllä keväisen myräkän tapaan. Ihansti puistatteli, kiellä en. Ihana oli kuulostella sitä Känkkä-Ränkkää jukuripäistä; olipahan joku toinenkin kuin vaine mie, joka mieltänsä purki/purkaa Maailmalle Avaraiselle! En ole vaine mie yssi ja ainoa joka tuntuu et pakahtuu tuskaansa ja "ulisee" oloaan ilmoille iloksi muiden olevaisten - jos ilkiäisi...

   Se oli sitten tään kevähän ( sillä keväästähän mie nyt jo kyl juttelen, sanoivat sit muut mitä tahansa, kun toi Aurinko Armas jo on "siinä kulmassa" Taivahankannella olevaisella! ) eka myräkkä. Se tavallaan kevättä ajoi edessänsä. Kosketteli seutukuntia näitä ( ja lie kuin isolta alalta muutoinkin Suomemme maata siin samalla ) ja kosiskeli kevättä tulevaiseksi kupeillensa - kohta muuten mahla virtaa....
Usutti Tuulen Tuiteroisen mukana hankipintoja olevaisia alemmaksi ja sateen mukana tuomansa kosteuden kera painalsi niitä alemmaksi ja alemmaksi, kuin alistain talvien ollehen alamaisekseen. Kysäisi parikin kertaa Kylmän Herralta ollehelta, ettäs usokko sie? "Usokko hyvällä vahi pahalla - ja jos et hyvällä niin pahalla sie pahna kyl sitten muuten lähdet!"
   Tuulen tuon Tuiteroisen ker´ sadetta piteli. Piteli, usutti, juoksetti ja heitteli kuin heikkopäistä heinämietä konsa. Antoi uksia myöten kosteutta tuota. Kasteli porstuan pielet, Kulmakunnan kulmat. Kosteutti kupeet rakennusten, asumusten ja - kaiken. Oli kuin nuolla oisi paikat-joka. Kuin hiirille vettä lykkäisi kystä kyllä. Kuin kosket vapauttanut olisi; saavista kaatoi kosteutta tuota yllemme Maan Matosten meidän.
Tuulella Tuiteroisella, sateella kosteuttavalla, painalsi maita maaliskuisia mataavaisia alemmaksi. Painalsi hankia olemattomiin, juoksutti purosia sukkelaan sieltä ja täältä, tänne ja tuonne. Painoi hakia valkoisia, keväisten tuulien jo roskaamia ja mustaamia, alemmaksi sekä näin maita näytteli tienoiden olevaisten. Lykki kinoksia olemattomiin, painalsi niitä kasaan tiiviimpiin. Veti kinosten ja hankien "varpaita" sisäänpäin ja antoi sitten näin päivän valolla, Aurinko Armahan kilossa, simmujemme etehen paljasta maata ja kamaraa silmiemme nähdä.

  Nautin ja nautiskelin, sekä ikävöin ylkää yöllistä olematonta, kainaloa kapsahtavaista.
  Kuulostelin rapsetta nurkkain omain: kuulostelin pieksävää sadetta akkunain, ikäväänsä ulisevaa Tuulen Tuiteroista. Tuumailin, ajattelin, ettäs nuin sitä miekin ulinain ilmoille ilmoittaisn. Sadetta pieksäväistä vaine en osaa tuottaa jos ei sitten hiiren vesiä lukuun oteta... Niitä kun osaan kylläs keitellä. Osaan varmasti. Liikaakin vällehen...
   Asetuin, aikain tätä Tuulen Tuiteroisen ja Satehen Pieksäväisen taistoa kuuneltuian, maate vällyin välihin lämpöisiin, aatostein avaraisten lentäissä Maailmalle Avaralle luokse toisen - olemattoman oloisen nyttemmin.
   Mietin mikä olisikaan ihmis´polon ollessa jos olisikin puolisko toinen jonka kera yksissä tätäkin luonnon voimanin näytöstä kuntelisi ja katselisi josain, käpertyin aloillensa? Mik´ olisikaan se ihanainen tunne kun toisen kainaloon saine kopsahtaa ja kuulostella kun kupeet asumuksen kitsaan kinuavat Tuiteroisen kourissa? Mik´ olisikaan se ihanainen olo ja tila kun kultansa kera voisi kuunella ropsetta kattosen pellin ja tuntea sen turvan, sen lämmön, toisen siinä vierellänsä ollen? Mik´ olisikaan se lämpö, se ihanuus, se läheisyys, jonka silloin jakaa voine toisen kera, kumppanuksen kera? Turvassa, lämmössä, kainaloisessa isossa - vasten koko tätä Katalaa Maailmaamme suurta?

   Onneksi on olemassa sade tuo armollinen...
"Sateessa on hyvä itkeä; kukaan ei tiedä sitä."