Tänään vuodatin mieleni tuskaa ystävilleni tuolla netti sfääreissä seuraavasti:

   "Se että en ole mies - se harmittaa jälleen. Syvästi ja pahasti.
Se että talossa, kotonani, ei ole miestä - se harmittaa viel enemmän.
Mut se et ei ole KETÄÄN miestä joka tulis ystä-mäm-mällisesti avittamaan miuta - se se vasta harmittaakin!

Poltin pitis vaihtaa tuonne korkialle katon rajaan. Just ja just sinne yllän mut siihen se miun neuvokkuuteni SEN lampun polttimoiden vaihdosta loppuukin.
Pyykkikone pitis saada sen millonan vesijohtoliitoksen purun kautta pois paikaltansa (ja takasinkin, tietty) ja kolosensa putsi-putsittaa mutta kun en tiedä minkä liitoksen voisin surutta aukaista! Ja putkimies maksaisi maltaita...

Joten ollappa mies: mie, tahi talossa.
Tai edes olkapään takana neuvomassa - kyl mie tekisin."

   Nimittäin yrittänyttä kun ei kerta laiteta niin tottahan toki mie nuita olin ensin jo itte koettanut saaha tehtyä! En saanut poltintansa irti, enkä vesijohtoihinsa uskaltannu kiinni tarttua kun niissä on sen viimo syksyisen noin 2,5 tuntisen putkimiehen työn jäljiltä himpun enempi niitä putkiliitäntöitä ku ns. normaalissa pesukoneessa - olen mie näitä pesukoneitakin sen verta tähän ikään itte siirellyt ja asennellut...
Ja muutamia miehiä olen jo kysellyt... putkimies taasen maksaa tosi maltaita ( viime syksystä "opittuna" ) - joten minkäs voin? Manata vain että kun ei ole miestä ni ei ole... mistä täsä mieheksi muuttuisin?

   Meni kotva, kului aikaa... sain vastauksen eräältä ihmiseltä erääseen kysymykseeni jonka mielestäni ihan fiksusti ja filmaattisesti hänelle esitin. Mitenkään loukkaamatta häntä tahi ketään läheistään. Mitenkään "hyppimäti nenällensä" tahi "astumati varpaillensa". Mitenkään syyttämäti tms.. Ja jonka voisin esittää vaikka kelle tahansa teillekkin Lukiain Armahat, jos olisin sen asian tiimoilta teidänkin kera tekemisissä. Siis ihan normaalisti ja normaalista asiasta.
Hän vastasi kieltävästi ihan ymmärrettävän perustelunsa kera. Kiitin siitä ja sanoin että asia on näin ok. Mutta sitä en hänelle kuitenkaan kertonut että sen vastauksensa viimoiset sanaset, ne jotka hän siihen viimetteeksi kirjasi, niin ne, ne satuttivat kovin :(
Niin kovin että mie itkuhun siitä pillahdin ja tuumailinkin taasen ystävillein että miten voikaan yhden, vain yhden ( ei siis monen, joukon kerrallansa ), henkilön muutamat sanaset satuttaa PALJON! Niin et itkuthan se sanoistansa noista satuttavista tuli ja mieli myllersi jota kuis paha sitä mie voinkaan olla jos nuin sanotaan...

   Tuli sit ehtoo... jälkeen päivän tään. Ehtoo jota ennen kerkesin yhdelle ystävällein, nuoren nuorelle hemmolle, surkuani purkaa ja harmitella harmitustain.... Mutta, tuli siis ehtoo, ja tämä ystäväiseni nuorenpuoleinen luokseni "hotain hommat" sujuvasti:

   "Ja itkuthan se tuli viel uudelleen...

   Päivällä mesoin että voi kun EN OLE mies.
Mutta ilokseni nyt iltamassa "olin" kuin "olinkin" mies: sain kun sainkin apua miehen muodossa yllättävässä.
Nuori ystäväiseni, poijan-kossi, kävi sen pyykkikoneeni kanssani poistamassa paikaltansa ja sit viel asentelemassa takaisin paikallensa. Ihan kiva ja hyvä jutska. Jee!
Sitten kerroin hälle myös siitä lampustain ( jonka muuten jo päivemmällä IRROTIN ihan ITTE sieltä katonrajasta irti ! ). Hän tähän tuumaamaan: "Näytäppä."
No, miehän näytin ja - sim sa la pim! Se kävi TOOOOO-SI kätsästi. Tosta vain... ja enhän mie voinut ku itkuun pillahtaa: mie joka sitä kaikin tavoin yrittelin irti, mie joka olen tähän asti kodissain ku kodissain kaiken osannut ja saanut tehtyä... MIE en sitä SAANUT siitä IRTI! Nyt tuli poijan-KOSSI joka "vesitti" kaiken... joka teki sen puolestani...
Itkuani hän lohdutteli että ei siun TARVIIKKAAN KAIKKEA osata... ja aina voi oppia uutta.
Miten voi nuori, miespuolinen, nuin viisaasti sanoa? Nuin viisaasti opastaa, opettaa? Hän taitaakin olla ihan MIEHEN MITTANEN immeine iästänsä huolimati !"