Sain sitten viimeisenkin muoskain kukkasien mullat vaihdettua. Nyt ovat kaik kukkaset vosekittu tältä kevähältä. Jeee - hyvä mie!
   Se vaine sattui että kussa sain viimeisenkin ruukkusen vosekittua niin tajusin silloin VASTA kysyä tältä viimoiselta tyttäreltäin miun jotta haluaako hän pitää ne kukkaset ominaan? Tykkääkö hän kukkasista yleensäkään? Ennen kun en ole tajunut kysellä tältä tyttäreltäin 24/7 tällaista vaan olen vaine OLETTANUT että tottapahan hän niistä tykkää ja niitä pitää kun näin mieKIN niistä kerran pidän ja onhan hän "pienen ikänsä" kasvanut koissa jossa ain kukkasia on ollunna enempi tahi vähempi!
Vastauksena sain että ei, ei hän tykkää! ´Sen kun vaine otat ja viet mennessäs.´ En kuitenkaan "lannistunut" tähän vastaukseensa ihan het´ sillään vaan viel varmuuden vakuudeksi kysäsin perähän toisemmankin kerran; "ihanko varmasti?" Kyllä, se oli varmaa se hänen vastauksensa, ja niinpäs sitä sitten "paluupostissa" roudasin ne kokonaista kaksi tsipaletta kukkastansa kotiain "turvaan" muiden kukkasieni jotteivät Raukka-Parat mierontielle jääneet olisi - vaikkas vaine roskiin joutuneet jos kerta hän isse ei niitä halua ja ohjaajansa... niin, heistä en tiedä olisiko kenkä halunut niitä omaksensa kun kuiteskin sen verta ihanaiset ja hyvin voimat olivat?
   Tästä käydystä keskustelustamme ja tilanteesta johtuin mietin sit jälkikätehen jotta on se jänskä mitenkä tää tällainenkin kukkais-intoilu tahi sit -inhoilu saattaa josain tapauksessa periytyä sukupolvelta toiselle - tahi olla periytymäti.
On olemasa ihmisiä "kun kotonakin aikoinaan oli, niin nyt sitten miullehin, ehottomasti" ja sitten ihmisiä jotka ajattelevat "kun niitä oli siellä lapsuudenkodissani niin niitähän en sit itse halua omaani, en yhtäkään!".
Mik´ onkaan se "momento", se tekijäinen kummallinen joka laittavi ihmisen pennun hurahtamaan tahi olemaan hurahtamati kukkais-innoitukseen? Mikä sen määrää, kuka se häärää, kera kukkasien? Miksi toiset tykkää, toiset kauemmaksi vaine lykkää, kukkasia noita?

   Se kun mie sieltä "kupparinkurssista" "potkut" sain kera klyyvarini miun, oli toisaaltaan onnen kantamoinen, toisaaltaan harmi suunaton; tiijä mitä kaikkea neuvoa, vihjettä, sieltä mukaani tarttunut olisi?
Sen yhden yhdykäisen päiväsen aikana mukaani sain sieltä papruja muutamia ja nytten täsä tänä pänä sit erästä syrjähän jo silloin laittamaani paperia tutkailin ja mielenkiinollain siihen paneuduin.
Syy siihen oli se ettäs siinä on mm. erinäisiä testejä netti-sfääreistä joissa voi kopasta et "mitä miusta isona tulee"? Ja sehän se miutakin kiinostavi sankkevan paljon kun enhän mie Raukka-Parka sitä vielläkään tiedä!?
   Tein testin, tein toisenkin ja kolm...
   Yssi kertovi miulle jotta miusta olisi ekas´ teks´ lasinpuhaltajaksi. Sitten turkkuriksi ( onkoo se turkisten kästittelijä? ), lattianpäälystäjäksi, ompelija-astesaaniksi, vaatturiksi, lihanleikkaajaksi, kutojaksi, modistiksi, pintakäsittelijäski ja sepäksi. Reaktioin oli ettäs oh ja hoh! 
Ensinnäkin testithän nää eivät kysele vointia ja tilaa, oloa ja tilaa, jotenka tiedä ei ne ettäs näistäkin suurin osa putoisi miulta heti tään klyyvarini takia ( allergioideni takia ) poies!  Eivät vaine passaisi miulle.
Ja jos sitten taasen ajattelen näitä niin ainut johka issein mielisin olis toi modisti. Siinä kun saisin käyttää mieleikuvitustain ( tätä olematonta... ) ja saisin luoda jotahin uutta, jotain joka olisi jonkin näköistä. Saisin tehdä toisille jotahin, saisin tavata uusia ihmisiä. Jokahinen päivä olisi erilainen, jokahinen suunittelemani malli, tsipale, olisi erilainen, uusi, jne.. Ei tarvitseisi tehdä "tusina-tavaraa", ei "pakko-pullaa" niellä. Muttas tää klyyvari ja modistin kokemat pölypilvet... Ei.
Paitsi ettäs lasinpuhaltaja.... Tjaa... Siinä olisi ideaa kyllä. Kyllä, joo. Muttas sit taasen painot lasien puhalluspillien, -massojen? Kädet omat, nämä somat, jotka oirehtivat ilman nuita painojakin... ( Selitystä selitysten perään - joo. )
   Eräs testi antoi asianajajan tulokseksi ( siis vaine yhden ammatin ) syystä ettäs olisin sen mukaan toisia auttavainen, omaa etuain ajamaton, toiset huomioon ottavainen, pyyteetön. Maailman parasta ajatteleva, oikeudenmukainen, jämpti, järjestelmällinen. Itseeni korostamaton, hyvää haluava hemmo.
Kyllä, issein tunnistan näiden kaikkien momentojen takaa. Myönnän sen, tajuan tään. Muttas... taasen tää muttas... miulla kun ei ole luku-päätä, kuten ennen muinoon sanottiin. En jaksa lukea kirjoja, vasiten asiakirjoja. En tykkää lakipykälien lävitse kahlaamisia ( olen saanut sitä tuta jo ihan tarpeeksi tään tyttärein 24/7 puitteista! ), en asioista "riitelyä" - josko sitten taasen sellainen "rakentava", inttelevä keskustelu - ah, miten ihanaa se onkaan! Siitä mie tykkään!
   Sanokaas TE oi, Armaat Lukijain miun: mikä miusta ISOna tulisi?
   Mistä sitä ihminen tietää, tuntevi, jotta mitä hänestä tulee? Mihkä toimeen ryhtyä, mitä tehdä? Mitä hän haluaa tehdä vaikkas iät ja ajat? Miltä pitää tuntua että tietävi että tää on se miun, tätä mie halajan?

   Se on taasen yssi myräkkä tulossa, yssi ylitse muiden sää ja rintama lävitse Suomemme maan käyvä pyrähdys. Antavi kuuleman Sää ja Ilmeilijöiden mukaan vettä, räntää ja lunta kera tuiskuvan tuulen, Humisevaaharjuakin huhkivien ja humauttavien humauksien.
Ei nävy Aurinko Armasta, ei poutaiset pilvet paistattele päivää pääskytysten Taivahankannella.
   Ja niin kuin miun mieleni tekevi lähtiä valokuvaamaan jonnehin kauaksi poies!
   Tosin Matti Kukkarossa sanelee jällevän aikas paljon... muttas noin muutoin: tekisi miun mielein äärelle meren lähtiä.
   Jo täsä suunitellut olenkin, majaa ja paikkaa kassonut silloin tällöin. Tiijä vaikka täsä kohta puoliin...
   Tosin luulen jotta on aivan pakko hivenen lähtöä siirtää kevähämmälle koska sitten saisin ns. "kaksi kärpästä samalla iskulla". Olisi nimittäin aikaa kasata matka ja kassaa, olisi aikaa edellisestä reissustain jo sen verta että sitten olisi jo "aivan PAKKO" päästä matkaan ja olisi sen verta kenties jo vihiriääkin ettäs tulisi mainioita, keväisiä, kuvia.
   Tosin ovathan nää tällaiset talvisetkin ( minkä talven? ) säät ja tilat ihan kuvaamisen arvoisia oloja ja tiloja - en mie sitä sano. Muttas kun vaine tuntuvi että kun olisi jotahin enempi niis kuvissa kuin ankeutta ja harmautta aina vaine. Olisi väriä ja kylläisyttä. Olisi Aurinko Armasta ja valoa. Olisi lämpöä. ( miksikä mie tätä nykyä aina palajan sanaan "lämpö"? )

   Leipomaan? Sitäkin mielein miun tekevi. Kyllä.
   Meinasinkin tuossa, kun omppu-pomppuja en nytten voi, raaski, ostella että taijampas tekaista Kaikettoma, katetun Kampsikka-piiraan issellein täsä kussa aikaa jääpi ( teinkin juuri äsken siihen tarvittavan kampsikka-hillokkeen tekeytymään jääkaappiin ). Ohje tulee soveltain ja inspiroiden päästäin sekä paprulta. Jam, vaine voinen sanoa näin omalta kohdaltain kassottuna.
Sitten lupasin tyttärein huusholliin pestautua leipuriksi. Puusteja, keksejä... kussa vain Mattini Kukkarossain hivenen pulskistuu ensin.
   Miksihän sitä ihminen on tälläinen höperö leipomiseenkin? Mikä siin kiehtovi niin?
   Miski sitä ei voisi tehdä ihan nuin muuten vain ja muillehin?
   Miski pitää olla kaiken maailman "serfikaatteja" ( kaiken laiset hygieeniapassit, työturvallisuuskortit, yms. mahdolliset jutskat ) joita ilman ei voi toisille leipoa ihan nuin vaine antakseen, vasiten myydäkseen? Miksi pitää olla kaiken maailman verotus hommelit jos/kun teet toisille jotahin myydä? Ja tehdä sitten niistä kaiken maailman kirjanpidot, liput-laput, yms. ( tosin nykyään netin kautta, joka sekin se on ihan kauhiaa miulle ainaskin! )? Missi ei voisi vaine leipoa, myydä ja pitää ne vähäiset pennoset ( nykyään senttiset ) issellän? Saisi vähän muutahin kuin "ylähuulen" leipäsä päälle näin vähätuloisena. Olisi joskus edes jotahin joka JÄISI omaan pussiin, ihan isselle. Voisi ajatella ( huom. ajatella - ei välttämäti totuutena toteutuisi! ) ettäs sitä hivenen olovinaan "rikastuisi" köyhäkin?

   Mietin sitäkin ettäs miksikä sitä onkaan niin/näin kiinni toisessa (muutoin kuin selittäin jollahin läheis-riippuvuudella....! )?
   Miksi mie niin tykkään toisesta vaikka sellainen hän on kuin on? Yhtä epä-täydellinen kuin meistä kuka tahansa. Onkoo kenestäkään meistä toisillemme täydellistä kumppania olemasa? Ja mikä se sit toisesta tekisikään juuri sen täydellisen isselleen?
   Mikä siinä on että yhä edelleen jollahin tapaa samaan suuntaan katsomme, mikä yksissä laittaa pysymään? Haastetta on puolin ja toisin näköjään olemasa mutta siltikin.... silti yksistä näköjään ain löydetään toisemme. Näin kenties puolueellisesti kertoissa, ja sanoissa.
   Tiedän et tulee aika kun tiemme erkanevat mutta toivossa suuressa ja väkevässä elelen jotta mahdollisimman pitkän, pitkän, piiiiiiit-kän ajan kuluttua vasta. Sillä muuta en vaadi, en pyydä, kuin että rinnallain olisi ja pysyisi. Vakauden tuntehen näin loisi ja antaisi tuta turvasta, olemasa olostaan. Lämpöä - joo sitäkin. Ja ennen kaikkea sitä. Sitä halajan häneltä-kin mie.
   Yhden illan "sattumiin" kun en taivu enkää halua. Ei kiinosta. Uutta uutukaista muukalaista? Kiitos ei.
Kyl se on vaine "vanhassa vara parempi", sas miun sanoneen. On se tuttu ja turvallinen. Ja vaik kuin voinen ajatella että "vanhan ja turvallisen" kera olisi leipääntymisen vaara olemasa niin saanen vaine todeta et ei tod., ei todellakaan. On se tää-kin suhde sen verta monta kommervenkkiä, mutkaa ja matkaa mukanansa jo tuonnut ettäs ei ole kyl voinut sanoa että leipääntymään olisi milläskänä päässyt!
   Rakkautta ilmasa? Tykkäämistä? Pitämistä? Tiedä häntä. Kuka meistä taasen on paree sanomaan mitä nämä ovat ja milloin joku kokee sitä toista kohtaan? Hyvä kun isse tietää ettäs tuntee jotahin ja jota-kuta kohtaan.