"Ystävän kertomus:
ensimmäistä sydänkohtausta
ei vielä tunnista.
Luulee että se on maailma
joka rutistaa."

   Näin on joku Origo joskus, jossakin tokaissut ja se on sitten merkitty mustaa valkoisella muistiin johkin plankettiin.
Tämä sanonta on sellainen joka on yhtenä monista muista sanonnoista mieleeni jäänyt ja ain sitten tarpeen tullen, aika ajoin, sieltä aivojeni pohjukoistaan pongahtaa tänne pintaan "näkysälle".


26982501_1802891216410943_890863652_o.jp

  Muistin tämän myös aikoinaan kun sain tietää että puolisoni menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen.
Näin jälkikäteen ajatellen mietin että oliko se sitten se yssi ja ainua ensimmäinen joka hänet vei vahi oliko sittenkin ollut jotain enteitä, jotahin sellaisia pienempiä joita hän ei vaine huomannut jostain syystä?
Toisaaltaan tämähän on näin tällä hetkellä ihan tyhjänpäiväistä jossittelua... mutta kun se vaine tulee mieleeni näin asiaa moista ajatellessa...


27046383_1802891499744248_507431041_o.jp

   Yssi Ystäväni, Hyvä, Rakkaani, oli saanut tuta tällaisen maailman rutistuksen täsä taannoin. 
Siitä ei ole kauankan aikaa kun viimeksi nähtiin joten olihan se KAUHEA järkytys saada tietää että hän(kin) oli saanut tuta tällaisen "halauksen" jota tämä maallinen vajelluksemme meille tarjoaa. Vahi liekkö se sittenkin on se Tuon´puoleinen joka sen tarjoaa... Mee ja tiiijä häntä. Muttas kuiteskin olihan se miulle(kin ) taasen karsea järkytys. Vasiten kun tärkeä hän miulle on, ja ihminen... Ystävä isolla Y:llä, jota en soinen menettää poies rinnaltani kulkemasta.
Olisikinhan se suorastaan sanoen kohtalon ivaa jos hänet(kin ) menettäisin juuri tässä vaiheessa elämääni. Ihmisen jonka olen tavannut vasta äskettäin, ja josta on tullut näinkin lyhykäisessä ajassa ISO osa elämääni.
Puhumatikaan siitä ettäs kovin nuori hän on pois menemään...
   Toisaaltaan taasen sitten se että puolisoni olisi täyttänyt juurikin sinä vuonna 54 vuotta eli hän nukkui poies 53 vuotiaana. Tämän jälkeen kuoli erään sukulaiseni avopuoliso juuri saman ikäisenä. Sitten poistui kolmas... neljäskin....
Mikä siinä on tuossa miespuolisten viidenkymmenen iässä, ja vasiten sen taitteissa sekä-että taakse jäädessä - siin juurikin muutamia vuosikkaita sen tiemeellä puolin ja toisin, että kuolo korjaa runsain mitoin satoaan tykönsä? Miksi se on niin kriittinen vaihe heille, sillä tietooni ei ole tullut vastaavasti ketään naispuolista joka olisi kuolla kupsahtanut näinkin nuorena. Siis ei ainakaan miun TIETOONI! En uskokkaan etteikö naisia kuolisi myös nuorehkona mutta ei nyt vain ole saatunut miun tuttavapiiriini...
   Onko niin että tässä iässä ( johonka lasken siis itsenikin kun tätä ikää nyt on jo aikas lailla.... ) sitä ihminen on tavallaan vaiheessa jossa on jonkin lainen taite kyseessä?
Ihmiset ovat tavallaan saaneet ( ainakin suurin osa ihmisistä jotka ovat tätä vanhaa sukupolvea - en puhu nyt välttämäti mistään tulevista ikäpolvista jotka sit aikanaan tulevat taasen vuorostansa viidenkymmenen tiemeelle ) elämänsä valmiiksi.
On perustettu perheet ja joskus jopa jo kasvatettu ne lapset aikuisiksi sekä "päästetty" maailmalle. On nähty että kyllä heillä(kin ) siivet jo sen verta kantavat että...
On talot tahi nyt edes jonkin lainen asunto jota voine puhtaalla omatunnolla kodikseen sanoa. Elikkäs ei "tarvitse" enää siitäkään huolta kantaa ettäs sellainenkin "pitäisi" viel hankkia....
On puoliso rinnalle... tai no, kait on puoliso - joko ensimmäinen, toinen tahi jopa kolmas tahi neljäskin jo "kierroksessa" menossa, muttas kuitenkin; on joku ainakin ollut olemassa. Sellainen että voi sanoa että on jo kokenut senkin ihmis elämään kuuluvan "autuuden".
Sitten viel suolana pohjalle: on saanut tuta kaiken maailman kolotukset, vedot, työnnöt, sun muut maallisen majansa ( siis ruumiinsa, vartalonsa ) temppuilut ihan henk. koht.. Kuka enempi, kuka vähempi. Se olisikin hyvä tilanne että olot ja tilat olisivat mitä parhaimmat; silloin ei olisi hätiä mitiä täältä lähteä - mihkään. Muttas auta Armias jos tilanne onkin toisin! Jos on "hermorauniona" joko hengellisesti tahi ihan ruumillisestikin niin ettäs hermoja särkee pitkin kroppaa, tahi sitten on muuten vaine ollut hivenen rankempaa elämätä tätä-mätä niin ettäs sitä on jokahinan nivel "ka´ rampa" ( ollen joko kuluneena tahi tyystinkin jo poiessa olemassa ) niin sitähän on jo kuin puoliksi haudassa olisi. On kuin millään ei olisi enää mitään tarjottavat. Vasiten tällä maallisella vajelluksellamme...
   Elikkäs tästä kaikesta, ja vasiten tästä viimo "pointista" johtuin sitähän voi olla mies-parka jo kaikkensa antanut ( kun nyt mies puolisilla sattuu yleensäkin olemaan hivenen kuluttavammat, rasittavammat ja rankemmat ammatit kuin meitillä naikkosilla ) ja siten valmis Tuonen Kehtoon.
Onkoon niin ettäs mies tässä tietyssä iässään, tietäin tahi tiedostamati, antaa periksi. "Elämä on nähty - mitä sitten?" "Tästähän joutaisi jo vaikkas...." Näinkö se menee?
    Missä on kaikista näistä huolimati miespuolisten halu elää ( niin kuin mie nyt heitä "syyttäisin" jostakin elämänhalun puutoksesta!? ) elämäänsä etiä päin? Vahi onkoo vaine miulle sattuneet nämä rinnallakulkijani juurikin sellaiset poikkeukselliset yssilöt jotka ovat olleet jo valmiit luovuttamaan - näin olen heiltä itse omin suinsa lausuttuna kuullut useampaankin kertaan! 
Eikö ole mitään väliä esim. jo täsä vaiheessa aikuisina olevilla muoskilla: eikö ihminen halua nähdä mitä he tekevät elämänsä aikanaan, miten he kulkevat tätä Tellustamme etiä päin, mitä he saavat "aikasiksi"? Eikö ole halua nähdä ja kokea isovanhemmuutta ( vaikkas esim. näillä läheisilläni jo ukitettavia onkin ollut täsä vaiheessa ) ja sen tuomia ihanuuksia sekä tietty kurjuuksiakin?
Eikö ole utelijaisuutta nähdä "mitä siellä nurkan takana on", mitä elämällä on viel tarjottavana?
Etkö MIES halua elää ja nähdä mitä ELÄMÄLLÄ on varattuna juurikin siuta ITESÄSI varten?