Emme usko mitään ennen kuin sen omin silmin näemme - näinhän se on. Ain pitää ensin  itse kokea ja nähdä ennen kuin mikään menee meille immeisille ( ja vasitenko Suomalaisille ) kaaliin. Ennen kuin hyväksymme jotain, ennen kuin "sulatamme" jotain, ennen kuin uskomme mitään.
   Mutta kun me sitten jotain näemme niin uskommeko me silloinkaan sen? Tai pikemminkin onko näkemäämme uskomista vaik se siin ihan silmiemme edessä fyysiseti onkin? Siin näkösällä ja vaikka ihan kosketeltavissakin. Ns. käsiin otettavissa ja konkreettisesti maallisena tavarana, asiana, juttuna olemassa. Sillä...

   Kuljin tässä taanoin kylän raittimme pitkin ja huomasin kuin edelläni kulki kaksosten vaunujen kera joku ihminen joka myöhemmin osottautui naispuoliseksi eli sanotaanko häntä nyt vaikka sitten äidiksi. Mietin kaukaa tämän yhdistelmän nähdessäin että tietty; äiti ja kaksoset. "Minkähän ikäiset mukelot ovat?" "Jos tavoitan heidät niin passaiskohan lyöttäytyä juttusille ja kysellä lastensa ikää - pistäskö pahaksi moista ventovieraan utelua?" Sillä "omaanhan" itsekkin tuplat jälkipolvessain ja voisinkin siitä "siteeksi" juttua aloitella...
Aikamme siinä perätysten stallottuamme maantietä asvalttista ja miun hänet yhyttäissä pääsin jo melkein hänen rinnallensa asti. Kurkotin siinä kaulaani, ojensin varttani ja "vaivihkaa" silmäin käänsin, nokkain siirsin, kohti näitä vaunuja kuikkien että minkähän ikäisiä siellä kulkee mukanansa? Arvatkaas Lukijani Armahat mitä näin? Joo-o, oli siellä lapsia - yksi vaine! Toisen paikalla kauppakasseja tahi mitäpähän lieneen! Siin jäi miulla jutun juuren iskennät meinuuseen ja juttelut aloittamati. Sujuvasti vaine ohitsensa pyyhälsin ja marssin matkoihini tuumaillen mielessäin että "ei kaikki ole sitä miltä näyttää".
   Omistan puolisoni aikoinaan miulle ostamat isot, kultaiset, korvarenkaat joita pidän koko ajan korvissain. Kaulallain kannan mukanani sellaista Figaro-vitjaa johka olen keränyt elämäni varrelta erilaisia pieniä vitjakoruja muistoksi erinäisistä elämäni varren tapahtumista. ( Rippiristini, 21v. eli ns. täysi-ikäisyyden saavuttamiseni koru, puolisoni miulle ostama ensimmäinen koru, jne. ) Ja aikoinaan kun puolisoni eli ja olimme kihloissa kannoin/me kumpikin sormissamme Kalevala-korun valko-keltakultaisia kihlasormuksiamme....
Nämä kaikki korut ovat  tietty näyttävän näköisiä ollessaan näin kultaisia. Sillä kultaahan on pidetty ja pidetään edelleen arvoltansa kalleimpana korumetallina. Jos ne olisivat hopeaa tahi pronssia - tahi jotain muuta ns. rihkamametallia niin ne eivät olisi niin "arvokkaan" näköisiä. Niinpä silloin ne eivät myöskään "pistäisi" toisten ihmisten silmiin ollessan ei-niin-"pramean" näköiset. Ne tavallaan "hukkuisivat" taustalla olevan kantajansa ihoon ja vaatetuksien sekaan - eikä kukaan huomaisi niiden olemassa oloaan....
Mutta kun mie nyt nämä kaik kullat kaulallain kiikkuin elän, asun, kävelen, puuhaan, touhuan, liikun, jne.. niin monihan huomaa ne ja voi ajatella että tuolla sitä "pätäkkää" varmasti on kun noin kultain kera kulkee ja niitä omistaa! "Mitenkähän paksu lompakko ja pankkitilinsä on...?" Mutta totta VAIN toinen puoli: omistan vain nämä korvakorut ja tämän vitjani. En muuta.
Valottaakseni tätä asiaani moista kerron teille Lukijani Armahat että nämä kaik vähäiset omistamani korut ovat kultaisia siksi ettei ihoni kestä muuta metallia kuin kultaa, itseään vasten! Ei edes hopiaa. Joten jos ja kun aikoinaan nämä korumme hankimme niin niiden piti olla kultaisia. Onneksemme kullan arvo oli siihen aikaan kun ne hankimme, niin matalalla että kukkaromme varannot sen kestivät - pystyimme ostamaan kihlasormuksetkin ja menemään näin kihloihin! Jos kullan arvo olisi silloin ( kauan, kauna, sitten ) hiponut taivahia niin ka, sitä meikäläinenkin olisi varmaan yksiä kihloja "köyhempi"...
Eli "ei kaik ole sitä miltä näyttää": en ole rikas. Enkä rakas - enää...
   Olen miettinyt myös... ihmisiä jotka ovat uskossa. ( Nyt tulee varoituksen sanasia: nää tulevat sanani ovat MINUN mielipiteitäni, ajatuksia, ja nämä ovat varmaan "pelkistyksiä",  kenties "kliseitä" ja tietynlaisia "typioita". Ettäs jos joku nyt näihin "okaisiin" kiinni tarttuu niin tarttukoon - ja tukehtukoon myös... )
Meillä kaikilla, kuten myös miullai, on oma käsityksemme ihmisestä joka kertoo meille muille että on uskovainen. Miulle se tarkoittaa ja kertoo että silloin ihminen on tyyni. Hän omaa pitkän pinnan, ei suutu vähästä. Ja jos kiehahtaakin niin osaa ja kykenee pitämään sauhunsa sisällänsä ja käsittelemään asiat tykönänsä, joko yksinänsä tahi jonkun ns. luotettunsa kera. Samaten miusta uskovainen käy "aina" kirkossa. Rukoilee "aina". Tahtoo pelkkää hyvää kaikille ja ei tee koskaan mitään väärää tahi ns. syntiä.  On siis kaikin puolin "mallikansalainen", omaa terveen ja hyvän "maalaisjären" sekä toteuttaa raamatun sanaa aina sen kymmenestä käskystä lähtien, loppu pisteeseen asti. Siis, tajuatteko: on I-HAN uskovainen!
Mielestäni on myös uskovia jotka ovat - sanoisinko hiljaisia uskovia ja joihin mielestäni itsekin lukeudun... Tällaiset uskovat kukin omaan jumalaansa ( En pidä yks-oikosena että se on VAIN meidän Herramme tahi Jumalamme, se jumal-hahmo joka voi olla olemassa ja johka uskoa. ). Palvovat, palvelevat ja kunnioittavat, tätä omalla tavallaan - siitä mitenkään erikseen meuhaamati ja mäyhäämäti. Eivät tarvitse mitään temppeliä ( kirkkoa, huonetta tms. paikkaa )  toteuttaakseen "palvontaansa", eivät tarvitse levitellä "ilosanomaansa" tahi käännytellä muita ihmisiä uskoonsa. Nämä ihmiset pystyvät kukin tahoillansa toteuttamaan uskoaan, kykenevät elämään sovussa toisten kera, jne.. Ovat nyt vain yksinkertaisesti sinut itsensä, toistensa, ympäristönsä ja koko Telluksemme kera. Ovat ( sanoisinko että ) "lutusia".
Se ei kuitenkaan mahdu miun ajatuksiini että uskova ihminen voi ja kykenee käyttämään alkoholia - ei ainakaan enemmälti saisi käyttää... Tai että hän puhuu toista ja tekeekin sitten toista. Eli suoraan sanottuna valahtelee. Tai se että uskova ihminen kahmii maallista mammonaa yllin-kyllin itsellensä ( ja/tai jälkipolvillensa ) ja viel kenties leventelee tällä. Puhumattakaan ettäs olisi aviossa, avoliitossa, tms., ja tekisi aviorikoksen! Ei - siinä kulkee miun rajain vakaasti ja varmasti. ( Henkirikokset jätän ruotimati, ja näitä ei-esimerkkejäni olisi varmaan viel vaikkas kuinka näihin kertomieni lisäksi mutten ruodi niitäkään nyt sen enempi... )
Mutta, mutta... yleisesti ottain ajattelen ( ja tiedän )  että täällä maailmassamme on siis uskovia jotka elävät todella "sanan" mukaa mutta on myös "uskovia" jotka pauhaavat suureen ääneen uskostaan ja sen hyvyydestä mutta elävätkin sitten itse toisin.
Eli näissäkään jutskissa " ei kaik ole sitä miltä näyttää."

   Suomalaisittain sanottuna siis: "Moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältänsä. "