Tänä aamuna urani urkeni ovestani ulos lähteikseni Hommiin. Ulos ehätettyäni kohtasin heti porstuani edessä lipputangon jossa Suomemme lippu liehui... tai ei se kyllä liehinut kun ei tuullut olleskana, vaan se roikkui vasten lippusalkoa - puolitangossa.
Tämä lippu liehumaton ja se että se oli nyt puolitangossa sai miut seisahtumaan kesken juuri alkanutta Homma-matkaani. Pysähdyin, piirsin ristin rinnalleni ja ajatuksissani siirryin luokse vainajan. Vainajan joka näin kertoen on siis meidän Kulmakuntamme joku asukas. Epäilin ( ja epäilen edelleen ) mielessäni että hän on/oli eräs vanha mummo jota kävivät kunnan kodinhoitajat ainakin kerran jos ei parikin, viikossa avittamassa. Mietin mummoa tätä ( sillä muita täälla asuvia en voi kuvitella että heistä joku olisi kohtalonsa jo kokenut kun kaikki ME muut olemme häntä sen verta nuorempia ) jonka tiesin asuvan täällä yhdessä asunnossa. Muutaman kerran olen hänelle päivää sanonut tai muutoin juttusilla kanssaan ollut. Muutoin miulle aivan tuntematon mummo oli hän.
   Pihastamme poistuttuani mietin että sitäkö se oli se miun eile-ehtoinen kirjoitukseni ja otsikkoni; "mitä meistä jälkeen jää?"? Oliko se jokin etijäinen kenties?
   Matkallani ihastelen keskustamme kaunista luontoa jonka siitä tekee nyt kaikkialla puiden oksilla oleva runsas huurre. Kaikki on peittynyt paksun, valkian/harmaan, huurteen alle. On kuin luonto olisi kuorrutettu jollakin... vaikkas Pippareiden pikerillä! Sellainen kaunis, käsin kosketeltava, kauneus kaikkialla.
Vastaani tulee joku avustaja avustettavansa kera. Toinen heitä linkkaa mutta niin vain he kahdestansa matkaansa jatkavat ohitse minun.
   Saavun kauppaan sillä sovimme eilen ehtoolla että käväsen Hommiin mennessäni tekemässä ne muutamat ostokset joita tarvitsemme tänään siellä. Keräilen ruokatarpeita ja eräältä hyllyriviltä huomasin mappikansioita ale-hintaisia. Mietin tovin että koppaanko mukaani vahi enkö? "Tarvitsenko? Mihkä? Miksi?" Sitten tuumaan että tarvitsempa tahi en niin joka tapauksessa yksi kappale sellaisia nyt lähtee sieltä mukaani. "Ainahan tällaisille kansioille tarvista joskus on." "Jos ei mutoin niin viimeistään vu´uen päästä kun tyttärelleni 24/7 tarvitsen taasen uuden kansion hänen litviikkeihinsä maistraattiin."
Ostokset tehtyäni ja maksettuani pakkaan ne pieneen rinkkaani jotta jaksan kantaa ne kaikki Homma-paikalleni selässäni. Poistun kaupasta ulos ja lähden askeltamaan loppumatkalleni.
   Kotvan kuluttua lähestyessäni kirkkoa hokasen että sieltä loistaa valoa! Siellä on jotain - kirkko on auki. Kirkko on auki - silloin ovat myös sen ovet auki! "En olekkaan nyt lähi aikoina käynyt kirkossa. En ole kerennyt kun on pitkät päivät Hommissain, tahi sitten on väsy niin valtava ettäs en ole jaksanut pitkien päivien jälkeen lähtiä mihkään kirkko-meininkiin." "Joten jos se nyt on auki niin... poikkeampas näin "työmatkallani" sinne sisälle." "Se ja sama miksi se on auki; kirkkoon ovat kaik tervetulleita koska vain kunhan käyttäytyy tilaisuuden mukaisesti..." "Pyydän Ylimmäiseltä siunausta alkavaan päivään uuteen ja siihen että jaksaisin viel tään loppurutistuksen mitä on tältä erää viel jäljellä Hommissain."
   Astelen kirkkoon lämpimään sisälle tehden ristit rinnalleni, huomaten ensimmäisenä kirkkosalin takapenkillä istuvan hautaustoimiston työntekijän: en ole yksin täällä. En ole yksin yksinäinen maailmassa - meitä on muitakin.
Kun astun askeleita muutamia kirkkosaliin päin huomaan miksi kirkko tämä oli juuri silloin aamulla auki; alttarin edessä lepää arkku. Kaunis valkia arkku jolle on laskettu oikein punainen kukkakimppu. Kahtapuolta arkkua lepävää on seitsenhaaraiset kyntteliköt joiden kynttilöissä palaavat liekit. Ja alttarilla ovat punaiset joulutähdet kukkinaan. 
Nämä kaikki näin. Nämä kaikki painui mieleeni. Jäivät muistiini sillä muutamalla sekunnilla jolloin "rekisteröin" että miksi kirkko tämä on auki nyt.
Seuraavalla sekunnilla ajattelin että kun täällä on arkku - meidän talon mummo on kuollut - onko nyt... jo tänään, hänen hautajaisensa?
    Istahdan penkkirivin päätyyn. En edes heitä rinkkaani selästäni pois vaan istun rinkkoineni kaikkineni penkille sille. Tumput heitän käsistäni kun kuuma tulee käsille lämpimässä kirkossa... Ajattelen talomme mummoa, hänen omaisiaan ( sillä olin huomaavinani että ainakin joku tyttären kaltainen hänen luonaan silloin tällöin kävi ), kodinhoitajia jotka hänen tykönään kävivät... mitä meistä jäljelle jää?
Kyyneleet kipuavat silmäkulmiini, suru kapuaa kurkkuuni... Kotvan kuluttua kaivelen nästyykin taskustain ja päätän "ryhdistäytyä"; "Ei auta itku markkinoille. Ei murhe kaikkoa murehtimalla." " Tästä päivään uuteen, uutta tulevaisuutta kohden on meikäläisen lähdettävä."
Valmistaudun aivan kohta lähtemään; paikalta poistumaan "korrektisti" ja kunnioittavasti kuten kirkkoon tähän saavuinkin mutta kuulenkin että juuri silloin on porstuassa jossain väkeä muutakin sisälle kirkkoon saapumassa. Mietin että ovatkohan he ketä? "Omaisia kenties?" "Jos he ovat omaisia niin viisasta miun on tosiaankin nyt ja heti suoria poies paikaltansa."
Ehdi en täysin ulos kun jo kirkkosalin sisäovilla saapuu saattoväki vastaani. Väistäessäni heistä reippaasti sivummalle huomaan että näin se elämä meitä kuljettaa: ensin se naapurini mummo ja nyt sitten tässä saatoväessä näkyy olevan mukana se eräs tuttavani uusi jonka kera jonkin kaltaista silmäpeliä on pietty kun olen asioinut hänen tykönänsä. "Ja katsoppas juttua tätä; hänellä on flikkakaveri ( tosin myöhemmin matkaani jatkettuani päättelin että hänhän voi tosiaankinolla flikkakaveri - tai peräti puoliso! - mutta yhtä hyvin hänhän voi olla vaikka siskonsa, kun en asioitaan sen kummemmin tiedä! )." "Ja tuossa on sitten tämä eräs nainen jonka edessä olen myös silloin tällöin ollut asioimassa... eli miulle puoliksi tuttuja saattajia tällä vainajalla."
   Poistuttuani kirkosta, ulos asti ehätettyäni, saapuu totaalinen itku; "Miksi?"
   Elämä on lyhyt. ( En muistanutkaan rukoilla voimia itselleni.... ) Puolisoni... mummo tämä.... hän joka arkussa tuossa lepää - viimeiselle matkalleen lähtemässä... elämä on haihtuvaista, ohi menevää.
Emme tiedä huomisesta - miksi siis rukoilla voimia siihen?
Meitä on monta täällä maailmassa - kenen rukouksen Jumala kuulee?
Meitä on monta - ei kukaan yksin jää; olihan siellä kirkkosalissakin miun lisäksi tämä toinen henkilö vainajan lisäksi.
Vainaja... arkku... maatuu: mitä meistä jäljelle jää?
Saapui sellainen ylimaailmallinen tuska rintaani. Itku siitä että mitä me olemme täällä päällä maan? Mitä jälkeemme jää? Miksi me olemme olemassa? Mitä varten olemme olemassa?
   Tuskalle tuolle en voinut periksi antaa. En voinut itkua raastavaa jatkaa kun jo piti ehättäytyä illeen. Avaimen hakuun Homma-paikalleni. Tykö toisten ihmisten - ystävieni. Pyyhittävä oli kyyneleeni ja urettava uljaasti kohti päivää alkavaa ja touhun täyteistä.
   Päiväni jälkeinen tämän aamuisen oli ns. kuolemaa täynnä. Ei, vainajia en kohdannut mutta jokahisessa kohdassa vastaani tuli ( kuulin tai muutoin hokasin ) jotakin kuolemaan liittyvää. Oli jotenkin haikeita joululauluja jotka kiinittivät huomioni kaikista niistä joululauluista joita soitellaan Homma-paikassamme näin joulun alla. Oli mummoja iäkkäitä ja eläväisiä tupa täysi. Oli puhetta jostakusta kuolleesta asiakkaan omaisesta. Oli mietoksissain paikan entinen omistaja. ( Hän taisi tänään siellä joukossamme vaeltaa... ) Mietin minkähän ikäinen hän oli kun astui aikaan uuteen, muutti maille maikeimmille?
Kovin oli "molli-voittoinen" päiväni tää jossa en vastausta viel saanut kysymykseeni tähän: mitä meistä jälkeen jää?