Tänään puuhailin tuolla ulkosalla tyttärein nauttiissa samalla aikaa kauniista säästä ja uudesta hiekkalaatikosta sekä sen laatikon hiekan tuomasta puuhastelun riemusta.
Siinä lakkaessain hiekkalaatikon upouutta lautakantta ulkolakalla, pestessäin lautapation pintaa, kantaissa kesäkukkasia ulos päivänpaisteen alle... siinä sitä taasen funtsin asiaa ja toistai. Kuten tässä päivän mittaan muulloinkin koska tyttärein miun kotonain käymässä ollessa ei nyt noin muuten oikein voi syventyä mihkään syvällisempään tekemiseen kun ain pitää olla tietonen missä hän on ja mitä puuhaa? Silmääni ja tietouttani en voi silloin siirtää muualle, muihin askareihin. Mutta ajatuksia - niitä voinen kuljetella vaik sfääreihin asti siin samalla ajalla. Se vaine onnistuu hirveen hyvin. Voin unelmoida, voin ajatella, voin pohtia, voin suunnitella, jne.. Ihan mitä vain aivoihini näihin mieleen putkahtaa.

   Lakkailessain niitä lautoja mietin että oispaa hyvä kun olisi joku "parempi nenänen" sitä hommaa tekemässä eikä tällainen "nirppanokkainen" ( haju/tuoksu-yliherkä ) niin olisi paree. Samaten kun väänsin ne jo aikaisemmin ruuvaamani lautojen ruuvit pitävämmin kiinni niin en voinut kuin unelmoida lisää punttia näihiin käsivarsiini pienoisiin tahi sitten siihen rinnallein, tilallein, jostain yhtä´äkkiä ilmestyvää miehen-kuvatusta. Sellaista ystävällistä, auttavaista, ja mielellään väkevää voimiltansa. Voi kunpa jostain sellainen putkahtaisi, tuolta taivahan tuulilta, tälle tontillein: Voi kunpa... mutta tämä lieneen turha toivo toivottoman.

   Käytiin tyttären kera syömässä pizzaa huoltamolla. Ajelin suoraan inva-paikalle kun tiesin sellaisen siellä olevan. Kiittelin onneain ja näppäryyttäin kun tajusin jo etukäteen, ennen kotoa lähtöämme, soittaa ja tilata pizzamme valmiiksi. Sillä hän ei olisi siellä sitä maltanna vuotella. Näin päästiin het´sillään "tositoimiin", syömään.
Mietin siin tytärtäin ohjatessain ja neuvoissa minne milloinkin mennään, jne. että pistämmekö kenenkään silmään siellä? Mielestäni me olimme ja kuljimme siellä "ihan muinamiehinä". Emme juuri eronneet muista kanssaolijoista. Muuten kuin että pidimme toisiamme käjestä kiinni. Huomasikohan kukaan sitä? Huomasiko kukaan että olimme ns. erilainen tapaus? Ja jos huomasi niin huomasiko kukaan kuin hyvin kaik´ meiltä sujui? Todella hienosti! Olin ylpeä tyttärestäin!

   Mietiskelin että se nuorimmainen sitten täyttää sen 18v. ensi maanantaina. Voi kuinka puolisoni olisi ylpeä siitä jos olisi vielä täällä - maan päällä. Hän olisi iloinnut siitä toden teolla. Kuin myös siitä kun toiseksi nuorimmainen täytti sen 18v. noin kuukausi sitten! Olisin niin mielelläin suonnut sen riemun hänelle.

   Mökille tekisi mieleni. Oikeen kovasti. Mutta kun en voi... tai siis päiviksi voin mennä mutta kun on tuota matkaa sen verta niin on vähän turhauttavaa ajaella päiväseltään sitä matkaa ees-taas. Ja kalliiksikin se tulisi. Ja öiksikään sen uskalla sinne jäädä. Voih! Olispa tässäkin joku kaks´ lahkeinen mukaani lähteä. Sellainen rehti, reilu, tarpeeksi raamikas ( tarkoitan henkisesti, en ruumiillisesti ) jörrikkä joka olisi mies paikallansa. Mies jonka seljän taakse saisin kyyristyä turvaan. Kaikkia öillisiä vajaeltajia vastaan....

   Reissuun tekisi mieleni miun. Minne vaine. Kuhan jonnekin. Ihana olisi matkustella, "nähdä muailmoo". Mutta sitten kun mietin että mennäppä tuonne. Vaikka jotain nähtävyyttä kattomaan, tahi jotain kirkkoa ( kuten puolisoni kera joka paikkakunnalla pruukattiin tehhä )... mutta sitten kun tajuan ja ajattelen että meneppäs sit sinne yksinäsi niin mitä mie niistä saan? En mitään. Vain se että oo-key, tollanen se sitten on. So what? Se siitä. Ei niis oo mitään hohtoo yksin töllistellä ja kierellä. En voi jakaa niitä tunteita kenenkään kera. En voi jutella kenenkään kera että katoppas tuota, tahi tuota. "Mitä mieltä olet tästä - pidätkö vai et pidä?"
Tuntuu se vaine niin typerälle ja tylsälle yksinäin matkata ja kierellä. Tulee mieleeni että en sittenkään. En lähde. Olen vaine näissä tutuissa ympyröissä ja olla öllöttelen vain...

   Eilen kävin käppäilemässä noin 11km. Sitten poikkesin asioilla keskustassa, jalan = 2km ja polkupyörällä = 2km lisää. Kaiken nuiden jälkeen tokaisin vaine että elämässä ei koskaan ole pahoja päiviä. "On vain hyviä päiviä ja sitten näitä hyviä päiviä vielä vähän parempia päiviä." "Tänään on miulle se hyvä päivä... "
Voi että oli kaiken tuon kreippailun jälkeen vaikia liikkua kun lonkat protestoivat - ja myös kaikki niistä lonkista alaspäin olevat nivelet ja muut.
Mietin et on se nyt kivaa noin muutenkin kun ovat sitten sormieni niveletkin alkaneet kipuilla ja turvotella. Jee! Voi tätä "riemujen rikkautta..." mutta ennen kaikkea "tuskaa niin tummaa". Tämä se jos mikä, on onnea ja riemua aiheuttavaa ihanuutta: kaikki kipuilu ja särky. Kaikki turvotukset ja liikkeiden tuottamat tuskat. Ou jee!
Aina kehoitetaan immeisiä liikkumaan ja liikkumaan jotta pysyttäs terveinä. Että nivelet liikkus ja vois hyvin. Ihan kait tuo on ymmärrettävää ja oikiaa tietoo. Mutta mites kun tuntuu että liike tuottaa kipua? Pitääkö vaine liikkua lisää ja enempi: "Kyl se siitä ohi menee, se kipuilu"?
Olen pohtinut sitäkin että kun kävely tuottaa kipua ja juokseminen tuntus viel tällä hetkellä tuottavan sitä vähempi niin pitiskö miun sit liikkua joka paikkaan ( ja lenkeilläkin ) vain juosten? Ois kyl se aikaslailla huopasaa kattoo kun meikä juoksis kaupoissakin ostoksilla ollessa; koska se nyt vain olis helpompaa liikkua niin!
Toisaaltaan sit sanotaan että esim. juoksun rytmi, sen tuottaman iskevä liike luille ja nivelille on niitä voimistuttava, osteoporoosia ehkäisevää toimintaa. Eli siispä juoksemaan vaikka se nyt sitten tuskaa tuottaakin... 
Toisaaltaan taasen sanotaan että silloin kun liike tuottaa kipua niin lopeta, vaihda lajia. Ja jos nyt juokseminenkin alkaa tuottaa tuskaa niin ( täänkin olen kuullut muilta ) sen vaihtaminen vähempi rasittavampaa, esim. pyöräilyyn tai uintiin, olisi paree... Ne eivät kyl yhtään kiinnosta. Plääh!

   Summa sum-laarum: elämä on ihanaa - kun sen oikein oivaltaa!