.... kuntouttaja itse, tässä päivää. 

   Tilanne tällä hetkellä huonoimmalta puolelta on se et soitimma juuri tänä pänä fysiatrian polille kysyäksein neuvoa ( soittavat maanantaina takaisin päin ) asiasta moisesta et en voi kunnolla astua vielä tassullain.
Kyllä itse leikkauskohta periksi antaa, ei siin mitä. Ukkovarppi ja sen tyvi ihan hyvin juttuun tulevat niin keskenänsä ko miun kera - joo. Muttas sit kun alan mie keskustelemaan MUUN tassuin osan kera ja kyselen et tokko tuota taasen tassuteltaisiin tahi lenkille käyskentelemään, niin "seinähän" siin nousee vastaan! Se ei vaine anna periksi, ei sit millään. Pistää vastahankaan kuin mikäkin "hanka-antilooppi" sarvillansa tökkien. Se ei taivu, se lukittuu jalkapöydän kohdalta. Siitä mistä se aikaisemmin leikettiin vuosia sitten ja periksi pitäisi antaa kuten aikaisemminkin antoi, ennen leikkausta uusimmaista! Jukuripää itse.... kuten tämä kuntoutujakin myös - periksi en anna vaan taistelen, hitsivieköön!

   Tätempä tuolla kuntoutuakseni käyskennellessäin jo EKA sata metriä, kaksisataa metriä, ovat tooooosi piiiit-kät. Tuntuu et tuonnekko asti muka? Ei sit millään, ei ikinä! Kaukaksi on piiit-kä matka.
Muttas niin vaine mie olen matkain taittanut, lähes päivittäin. Eilen mm. meni muutoin käyskennellessäin Sukumme Mummon kera asioitaan mm. hoidellen, joten ei sitten ns. vartavasten, vasiten, mitään käppäilyjä enää niiden lisäksi tehnyt. Muutoin kyllä, mm. tänään, kaksikin kertaa "lenkkeillen" jälleen - kuten ammoisina aikoina kun viel kepakoihin ja tassusen kera taistelin.
Pikku hiljaa, pienissä määrin, lyhyvin matkoin. Pidemmälle ja pidemmälle, ain yhä kauemmaksi ylettäin. Kyllä se tästään viellä - joskus.
    Kuntoutan tosiaan pääasiassa käppäillen - juoksusta ei kandee edes haaveille vielä, saati puhua ääneen.
Nyt olemma ollut tasamaantallaaja auttamattomasti kun ei esim. kepakoihin kera ole mihkään maastoon tahi poluille voinut mennä tahi mahtunut. Puhumatikaan sillä sandaalimallisella tassulla ( kengällä ) joka olisi heti hörpännyt itsensä täyteen lunta!
MUTTA tänään, tänäämpä uskaltauduin sit EKA kerran maastoon! Nyt tuntui et rohkeutta on jo tarpeeksi kasassa, taitoa suoriutua epätasaisesta maastosta, ja kykyä kantaa sen verta itseäin et pystyssä pysyn ja keskellä polkua voinen "seilata".
Tuonne urkesin mettäpolulle.... tai no, mettään - ennemminkin polulle tallatulle...



... kun ei ole keppejä eikää tassua enää käytössäin. ( Ovat ne viel varuilta olemassa miulla, mut yritämmö jo ilman niitä kun lupa on yrittää. )
Ja mikä paree, todella hieno juttu et pääsen, voin ja lähdin tuonne. Tuntui mukavalta päästä vihdoin muuallekkin kuin vaine tasamaalle, teille, ja jalkakäytäville.
   Sekin lisäksi, ettäs tasapaino harjaantuu kun on tuonkin verta, vähäisesti edes, epätasainen pohja jossa kulkea. Siihen ovat edeltäjät oman jälkensä, poljentonsa, kenkänsä ja elikot tassunsa -painallukset tehnehet ja jälkeensä jättäneet, niin et sankkevan nypyräinen pintansa on. Juurikin sopivasti epätasainen siis nyt näin miulle "alkumetreilläin".
Puhumatikaan et kapusin paikallisen lintutornin ylisille! Ne portaat! Äijän taitoa vaativat nyt ovat.
Askelma kerrallaan, vakaasti ja varmasti kaiteista kiini pitäin ettei tassu lipeä, en astu harhaan, en liukastu askelmiinsa tallaantuneiden lumien ja niihin muodostuneiden jäiden takia.
    Sen olen laittanut silmälle ja muistiini miun, nottas paree olisi tosiaan tuollainen epätasapainoinen maasto ja mahdollisimman jyrkät mäet ( ehken mieluummin ylöspäin mennen ) joita pitkin käyskentelisin kuntoutuakseni, kuntouttaaksein tassuain miun.
Vauhti ei tosin päätä huimaa niissä mennen, enkä voi pitääkään hirmuisena kun tasaisellakin se on viellä nyt, tällä aikaa, sankkevan hidasta. Hitaampaa kuin tavan kävelijällä. MUTTAS se ASKELLUS! Niissä kun pitää miun "asettua", ottaa jokahinen askellus erikseen, viel hartaammin kuin tasaisella. Niinsanotusti miettiä askel kerrallaan alusta loppuun. Miettiä kuin asetan kannan ensin, sitten rullaan sen jarppeihin päin, ja lopuksi kärjistän ponnistain jarpaillain ( sen mitä nyt viel täsä vaiheessa voinen ja saan ponnistaa ). On muutes aikasmoista "tähtitiedettä" sas miun sanoneen! Ei uskoisi miten voi "hartaasti" askeltaakaan ihminen.
   Samahan se on tääl kois ollessain.
Ihan vasiten aina mieli ja ajatukset askelluksissa, jottas ne oikein tulisivat eikä jäisi vääriä askelkuvioita ( parahin tanssijainen?! ). Paikallain seisten samaten: paino kummallekkin jalalle ja sitten leikatulla KOKO jalkapohjalle eikää vaine kantapäälle/jalkasyrjälle kuten sillä tassullain tassutellessain sen viel kehissä ollessaan.
Pikku hiljaa varppistusta mm. kun kurotoan jotain likeltä - koko arpistusta en saa tehdä kuin vasta keväällä joskus....
Jarpaiden käyttöä kun polvistun alas johkin toimeeni, sängyssä hieman painoa leikatulle varpaalle kun makaan ja jalan asetan yön ajaksi kyljelläin ollen - eikä enää tukien ns. alemman jalan päälle sitä jalkaterääni kuten ensi alkuun tein.
Mahdollisimman paljon hommia vaikkas keittiöjakkaraa käyttäin, jottas tulee portahin askellusta ja täten jumppaa toisenlaista leikatulle jarpillein. ( Mm. tänään vaihdoin kesäiset verhot JO nyt - en ole konsa näin aikaseen tätä tehnä! - ja vosekin sisäpinnaltansa kaikkien akkunain, ihan sillä et kiipesin ylös ja alas nuita portaita! )
   Hieron myös käsin leikkauskohtaa, rasvailen sitä, ja jumppaan piikkisen pallon päällä. Venytän - vanutan, suuntaan et toisehen useammankin kerran aamusella viel pötkötellessäin sängylläin, ennen varsinaista ylösnousuain.

    Näin maailma makaa täällä Humisevallaharjulla, nyt - toisin se nyt tuolla maailmalla.... katson täsä et palaanko siihen asiaan joskus... vahi en.