Tänään täällä Majassani Mahtavassa, täällä Humisevallaharjulla, täällä Kulmakunnalla, puhalsi taasen siivouksen puhdistavat puhurit. Hyvä niin sillä jonkinlaisen luutun näyttämisestä näille lattioille onkin jo kulunut hiemoinen tovi. Lisäksi täsä välissä on nyt tehty ne kemuni leipomuksineen sun muineen tykötarpeineen; murusta jos jonkinlaista on tippunut ja lennellyt pitkin pöytiä, lattioita ja nurkkauksia; on ollut vieraita vanhempaa ja nuorempaakin - äitini ja tyttärein miun sekä muoskieni muksuja. Kaikkien näiden elämisien jäljet, pölyt, murut, murkioihin hiput sun muut, olivat "ilmielävinä" täällä kun aloin puhkua puhaltamaan.
   Viime viikolla vein kylämme kultasepälle korvakoruni ihanaiset korjattavaksi. Ne kun ovat jo aikas vanhat ja vanhuuttaan alkoivat "lenksottaa" itään sekä länteen. Tänään oli niiden pois haun aika. Niinpäs täsä putsi-putsistuksein keskellä otimma ja päätin pitää pienen tauon hakemalla ne ja samalla "ulkoiluttaa" lonkkani tienoota johon meinasi aamutuimaan siivotessain pesiytyä Noidannuoli. Kovin se Noitanen sinne tähtäsi ja ampuikin mut taisi onneksein himpun huti tähdätä ja nuolensa tuo hipaisi vain kuvettain. Näin mie sitten tätä kipuain liennyttääkseni käppäilin ihan "antaamuksella", jokaista askelta tarkoin harkiten ja astuin, tämän kultasepän tykö - huomataksein vain ovellansa lappusen jossa hän ilmoitti että on tavattavissa vasta iltäpäivällä! "Oi ei." "Se on sitten miulla tiijossa uusi "ulkoillutus" -reissu lonkallein."...
   Muuten sattuipas tällä ekalla reissullain yksi HISTORIALLINEN tapauskin!
Siis kuvitella että tämä kylä-pahasemme on nyt vaine tällänen piskuisen pieni. Hädin tuskin mainittavissa oleva, kartoilta löydettävissä ja muutenkin tällainen - pieni. Täällä luulisi että kun kerran "kylille" lähdet niin täällä jos missä ain tapaisi ns. kaikki tuttunsa samalla reissullansa. Mutta kumma kyllä ni ei se niin vaine olekkaan... Mitä mie olen nyt täällä asustellut; kaksi ja puoli vuotta, enkä ole ns. yhtenäkään kertana "törmäillyt" moisessa keskustassa useampaan kuin korkeintaan yhteen tuttuun reissukerrallain. Saati ettäs sattuisin näkemään muoskiain miun siellä! E-hei, sellaistahan ei tapahdu sitten sattumaltakaan. Ainut mahdollisuus moiseen "kunniaan" on ain sopia itsekunkin muoskain kera treffit jonnekkin niin sitten korkeintaan...
Mutta siis tänään, ajatekaas - tänään, kun olin lähtemässä kotiain kohe sieltä kultasepän liikkeelta niin siihempäs tupsahti KAKSI miun muokssani YHTÄAIKAA! Vau! Voisipa melkein sanoa ettäs siin sil hetkellä meni kyl kaiken maailman historiankirjat aivan sekaisin! Mut ei siin mitä: kiva oli nähdä OMALLA kylällä, OMIA muoskiain ja ihan nuin sattumalta, ja oikein TUPLApottina viel kaiken lisäksi! WAU!
   No, kun tämä ensimmäinen reissuin ei tuottanut tulosta suurempata ( paitsi muoskieni suhteen! ) niin miehän tovin taasen kotianin putsi-putsitettuain käppäilin uudemman kerran tämän sepän tykö. Sain hältä korvakorut mukaani ja voi kuin oli ihanaa saada ne itselleni sekä kotiain palattuain laittaa ne takaisin korvillein killumaan! Nyt tuntuu et olen mie. Olen kokonainen. Nämä ovet miun. Tämä olen mie.

003.jpg

Osasa tälle tunteelle antaa varmaasti myös se että nämä ovat korut jotka Tupauleukain miulle osti. Korut jotka merkitsivät myös hänelle paljon. Hänelle joka tumma, "manne", "Mani", oli. Nämä siis ovat yksinkertaisesti sanottuna "kultaakin arvokkaammat"...

   Kummallakin näillä reissullain nuuhkin, katselin, kuuntelin ja ihastelin tätä nyt vallitsevaa kesäistä tuulen kuisketta, ilmojen ihanaista valoisuutta, lintujen laulavaisia sirkutuksia ja Aurinko Armahan paistetta...
Kuin myös täällä kotonain keskellä luuttuin heilutteluani. Sen mitä nyt akkunoistain ulos kerkesin vilasta ja Aurinko Armas niistä sisään valoansa heitellä.
   Mielessäin kiitoksella siunasin itteeni että juuri TÄNÄÄN, juuri NYT, päätin alkaa siivoamaan ( ja huomenissa jatkan ) tätä Majaani Mahtavaista. Näin en "pääse" lähtemään mihkään täältä sisältäin. Miun on PAKKO olla sisällä ja pitää nokkansa kohti kulloistakin siivottavaa kohdettaan. Ei voi, en voi, kuikuilla ulos haikaillen että jospa mie... voi kun... eikö millään... joohan... saahan...
   Sillä tää on tuskaa! Tämä on huutavaa tuskaa! Kaikesta huolimati vaik en pääsekkään nyt  lähtemään mihkään... Tunnen sisälläin huutavaa tuskaa siitä että aistin juuri nyt tuon Aurinko Armahan asennon olevan juuri oikian, vaikkas en sitä nyt pääsekkään ihan tillottamalla tillottamaan. Tiedän vaine et se nyt vain on oikeia vaikka vaine kamerain kera kuljeksia ja kuvata jossain - mahdollisimman kaukana kotoain. Kaukana poissa täältä tahi mistään liian tutulta paikalta. Siis miten voiskikaan olla parempaa ( ainakaan miulle, miun mielestäin ) ilmatilaa ja Aurinkoisen loistetta, kuvauksia varten. Voi ja oi. Oi ja voi. Tahtoo...
Mutta kuten sanoin niin on se kuitenkin "onni onnettomuudessa" etten nyt pääse kuljeksimaan: pitää siivota. Sillä ihan oikeesti "Matti on kukkarossain" ja ei miul oliskaan varaa lähtiä...
   Kaikista suurimman tuskan nyt kuitenkin aiheuttaa sisimpääni se että on kevät, KEVÄTTALVI!
On sellainen sisintä korventava... tai ei kun... sisintä kuristava, puristava, tuska. Sellainen itkua antava, muistojen viiltämä tuska.
Sillä nyt on juuri sellaiset ilmat ja Aurinko Armahan loisteet, että me kaksi olisimme menossa... Kulkisimme jossakin, jotennkin. Kävisimme käppäilemässä jossain tahi ajelisimme jonnekkin. Todennäköisesti menisimme mökillemme vaikkas vaine saunan lämmitykseen...

2.4.2012.%20Hangilla%20Kumpulassa..jpg

   Voi kuin mie tänään olen löytänyt itteni monen monta kertaa ajattelemasta että me mökille, me saunaa lämmittämään ja saunomaan. Sinne Aurinko Armahan paisteeseen ja kiloon. Me, me... ja me.
   Tuska on niin suuri, tuska on niin sanoin kuvaamaton - loputon.
   Tätä tuskaani ei liennytä nyt edes tuo tieto ettei miul ole/olisi varaa lähtiä vaikkas sinne mökille, sillä mitäs mie siellä tekisin - yssinäin? Miksi mie sinne menisin - yksin? Ei ole toista, ei ole puoliskoain.
On vaine loputon ikävä. Ikävä jota ei avita edes tieto siitä että en nyt "pääsekkään" lähtemään kun PITÄÄ siivota. Ikävä joka on ja pysyy vaikkas mitä tekisin, tahi olisin tekemäti; siivosin tahi en siivosi. Ikävä joka ei siitänsä siirry tahi häviä mihkään oli sitten asiain laita miten vaine: Aurinko Armahan valo sen vain yksin päättää. "Hän" se sanelee koska tuska tulee, koska se viiltää ja koska se korventaa...
   Ikävä.