Keväällä vanhemmat kylvivät sellaisella pitkän varren päässä olevalla kelahärrykällä ( on sil varmaan ihan oikiakin nimi mut en sitä tiedä ) rehukaalin siemenet peltoon. Aikansa kunne ne olivat itäneet oli niiden harvennus edessä. Joko vanhemmat - tahi sit me lapset teimme se. Vanhemmilla kun oli varmaan montai muuta tekemistä... Ne harvennettiin ja kitkettiin joko sormipelillä tahi pitkän varren päässä olevalla harvennus vehkeellä. Se oli samanlainen ku pieni harava, ilman piikkejä ja yhtenäisellä terällä. Noin kymmenkunta senttiä leveä, metalinen teräosa. Varsi puuta. Ja myös niiden kasvukauden aikaiset kitkemiset olivat meidän lasten puuhaa. Voi kun inhosimme sitä syömmemme kyllyydestä: "Aina tätä samaa."  Rivit olivat pitkiä, sarat pitempiä - voisi melkein sanoa. Rivien välien kitkentä, tai no oikeestaan puhtaana pitäminen oli himpun helpompaa hommaa kun ne saatiin "putsata" ei-toivotusta kasvustosta käsikäyttöisellä äkeellä. En tiedä mikä senkin työkalun nimi oikein oli mutta se oli kuin äes, tai hangmo. Seisaalleen tehtiin työt silläkin kuten tuolla edelliselläkin terällä. Se oli pitkän puisen varren päässä ja siinä oli pyörivän keskiön kummallakin puolella eteenpäin kiertävät terät. Aivan kuin äkeen lavat. Sillä käytävät joutuivat sutjakkaammin puhtaiksi. Joskus me lapsetkin saatiin sitä käyttää...

Sitten syksyn tullen isä niitä niitti lehmille tuoreeltaan syötäväksi. Välinen oli muistini mukaan varreltansa metalinen kuten sen koura osakin. Kourassa oli kehässä metallirinkuloita ja ihan edestä pizzapalasen muotoinen osanen poissa jossa reunoina terävät osat. Sillä osalla isä kait niitä niitti poikki ja "koppasi" lehmille viedäkseen. Muistan kuin ne rehukaalit narskuvat silleen... tietyllä tavalla. Se ääni on jäänyt mieleeni.

Sokerijuurikastakin kasvatettiin lehmille. Niiden kylvöstä tahi kitkennästä yms. miulla ei ole tarkempaa muistikuvaa mutta syksystä muistan niiden pyöreän muodon. Päällänsä vihreät naatit, yläosaltaan himpun punertava ja sitten maanalla oleva osanen juurikkaan eli sellaisen "värittömän" värinen. Kuoppien laareihin ne taijettiin talviksi viedä. Ja myöhemmin kellarin laareihin kun kellari saatiin pihapiiriin.

   Kuopista ( nykyään varmaankin sanottaisiin maakuoppa ) muistan kuin ne ain kevään tullen, ja taisivat jo syksystäkin joskus, tulvia ns. puolillaan vettä. En tiedä kuin ne saatiin siitä vejestä tyhjenemään. Lapottiinko ne ämpärillä niistä poies vai miten? Eikäs miul ole muistissa että olisin kummassakaan kuopassa sisällä käynyt... kait kävin mutta kuopan tapaan pimiäthän ne oli sisältänsä - eikä niistä jäänyt silmiini minkäänlaista kuvaa ( silmämuistilla kun yleensänäin "pelaan" ). Kuviksi mieleen on jäänyt se kun äiti oli syksyisin keittänyt mehua marjoista ja sitten ne kannettiin kellariin. Äiti vuotti kellarin sisällä ja me kolme tytöntylleröä kannettiin mehupulloja käsillämme sinne. Äiti seisoskeli kellarin sisällä ja me astuttiin siihen porstuaan. Ojensimme pullon kerrallansa hälle. Ne pullot jotka sinne kuopalle asti ehyenä päättyivät... Meille kun ain pasmitettiin että muistakaa et niitä ei saa kopsutella vastatusten! Mutta mitäs me pienet? Tyttöset joilla ei asia ku asia kauan viel mielessä pysynynnä. Oltiin silloin vielä varmaan alle kouluiän. "Kling, kling - ja naks." Siinä nasahti pullo ja sinne valu mehut. Sirpaleiden saattelemin. Varmaan torut saatiin ja kentie tukkapöllytkin kylkijäisinä... muistoa ei ole tästä.

 

2014.7.9.%20Kumpulassa%20%2823%29.jpg

( Muistoina entisistä ajoista ollaan nykyisin, käsin viitakkeella heinät niittäin, pienemmän väen kera kesäisin seivästetty saraltamme seipäällinen tahi useanpikin heinää. )

   Kesistä muistan näin jälkikäteen, näin vanhana mummeroisena, kaihoten heinätyöt. Työt nuo joita lapsena inhottiin. Niiden vaatiman rivakkuuden takia. Ja sen takia kun tuntui että ne ei koskaan LO-PU. Eivät KOS-KAAN. Seivästettävää kun oli monen monta sarkaa - pitkää sarkaa. Ja monella eri pellolla. Pihassa ja kahdella niityllä. Mutta vaik sitä seivästystä inhosikin niin mikä I-HA-NUUS oli kun se tehtiin aina talkoolla. Seivästämässä oli oma perhe, sukulaisia ja naapureita. Mitä isompi sakki heilui pellolla niin sen mukavammalta se tuntui pienestä tyttösestä. Olipahan enempi hankoin heiluttelijoita ja joku muukin kuin vain me pirpanaiset, tarttui välleen haravan varresta kiini.

6.6.2010.Kumpulassa%20matonpesu.%20013.j

( Vanhus viettää vapaapäiviään kalliollamme. )

Sillä nimenomaan lasten työtähän se haravointi oli.  Auta armias jos jäit liikaa jälkeen ( Se olin mie se joka tuuppas jäädä jälkeen: tein nimittäin jo silloin tekemiseni ain pilkun tarkkaan! Eihän sitä silloin tajunnut... toruttiin vain hitaudesta. Nyt vaine näin aikuisena tajuan että sitähän se oli - tarkkuutta työssäni. ). Siitä sai kuulla kunniansa het´ sillään. Ja tappiinkin laitto seipäihin ol lasten työtä. Heti vaine kun ylsi sinne reikään tappisen työntää ni hommaan tähän olit "koulutettu". Eli heti kun "kynnelle kykeni" ni "valmistunut" oli töhön. Samaten oli tuon haravoinin kera: kun jaksoi vartansa heiluttaa tarpeeksi rivakkaan ni töihin vaine. Sitten kun ikää tuli lisää ja aikuistui, ni sitten pääsi seivästämään hangolla. Meitä kun sattui olemaan saman ikäpolven muoskia useampikin niin pellolle mentyä oli aina sellainen pieni "hopi, hopi" siitä kuka kerkii kopata hangon käteen ja kelle jää haravan varsi? Kunne ikää tuli lisää ja voimat varttui ( mie perheemme "poikana" ) niin pääsi kangen kera heilumaan ja iskemään seipäitä maahan kiinni seivästäjiä varten.

Heinän korjuussa latoon ( ensialkuun hevosen vetämillä heinähäkeillä, sitten vuoden -71 jälkeen traktorinlavalla ) oli yleensä vain oma perhe. Joskus muutama naapuri tahi joku sukulainen mukana. Enimmäksi se tehtiin omin voimin. Muoskat haravan varressa haravoimassa maasta kaik tippuvat, kuivat heinät, talteen. Himpun isompana hangon varressa luomassa seipäältä heiniä kuormaan. Tarpeeksi isona traktorin pukilla kuskina jottei jonkun tarvinnut alvariinsa hypellä sinne ylös, sitten alas hangonvarteen ja sit taasen ylös.... Kuorman päällä hevoskyydissä oli aina äiti. Hän otti heinät nuo vastaan ja polki kyytiin. Sitten matkalle latoon päästiin me muksutkin sinne ylös kunne oli ensin aikuiset vakuutelleet että pitäkee kiinni! "Ei saa pudota."

Hevoskuormasta miulle on muistissa suoniityltä yksi ladollemeno-reissu. Sillon hevonen kulki liian liki puusillan reunaa ja kuorma tuo kaatu nurin. Tai ainakin kallistui niin että äiti tippui kuorman päältä alas kera osan heinämäärän. En muista kävikö siinä sen pahemmin mutta lapsen mieleen vaine jäi tuo. Muistelen että meistä lapsista ei ollut kukaan silloin kyydissä.

Traktorilla hommat nämä sujuivat sutjakkaammin. Hyvä kun kerkesi sitä traktoria aina pysäyttää paikallensa kun jo oli seipäät kuorman kahta puolta luotu tyhjiks ja kyytiin. Etenkin silloin kun me kolme likkaa oltiin jo isompia, liki teinejä. Siinä sai melkein juosten hommansa tehdä. Ja taisipa olla niinä vaiheina jopa niin että silloin ei sen kummemmin haravoitukaan. Hangolla kopattiin mahdollisimman tarkkaan heinät maasta kuormaan ja se siitä silloin.

2014.7.7.%20Kumpulassa%20%2818%29.jpg

( Tuolla ladon sisällä me pieninä likkoina heinää ängettiin tiiviiseen pinoon. Lato täpösen täyteen. )

Ladolle mentyä äiti purki kyytiä ladon uksien sisälle, isä loi ne siitä ielleen sisälle. Me lapset kurkotimme heinät nuo hankoinemme etiä päin ja samalla poljettiin tiiviisti heinäpinkkaan. Joskus kävi vanhemmatkin siellä vähän "lisää polkasemassa" kun eihän meistä kolmestä tirriäisestä ollut tarpeeksi painoa moiseen hommaan. Etenkään pienempänä. Sitten kun oli heinää sinne kerros laitettu ja aseteltu ( Ladossakin oli tarkka "järjestys" että heinäset tulevat kunnolla sinne sisälle. Varmaankin sen taatta että kunne niitä sit sieltä talven tullen haettiin lehmille niin pinkanhan piti purkautua sieltä helposti eikä kaatuin koko massallansa hakijan tuon päälle. ) niin tämän jälkeen isä otti ja rovahutti merisuolaa jokahiseen nurkkaan. VOIH "ihanuus" sitä ropinaa! Vasite kun se lensi meidän päälle vaik kuin sitä pakoon ain pötkittiin. Mahdollisimman korkialle katonrajaan hirsiseinää pitkin. Kunne oli sen katonrajan "tilkintä" käynnissä... minnekkäs silloin? Silloin taijettiin saaha suolapussi pinkan päälle ja itse ripotella se heinien päälle...  Ei kyllä unohdu se ihanuus hikisellä, pölyisellä ja kuivien heinien raapimalla iholla. Vaikka kuin pitkähihaisilla ja -lahkeisilla vaatteillahan sitä työtä tehtiin niin siitä huolimati ain jäi jostain ihoa pilkottamaan. Ja kuumakin kun aina oli heinänkorjuun aikana... hiki virtasi... siihen suolaa pintaan... AUH!

Toinenkin ihanuun näistä heinäntekoajoista on jäänyt pienen tytön mieleen. Tai muutamakin... Ruokatau´ot olivat isointa ihanuutta. Ei tarvinnut tehdä töitä, sai syödä. Mikä ihanuus oli niityillä taukoa pidellessä syödä ladolla tahi saroilla äidin mukaan ottamia eväitä. Juomana mehua ja aikuisille kotikaljaa. Meetwurstia leipiin päälle! Siis meetwurstia! Voi sitä ihanuutta. Ei sitä saanut arkisin kotona. Vain heinätöissä ollessa. Jotain muutakin siellä varmaan matkassa oli mutta nuo ovat ne mieleeni jääneet.

Toisella niityllä seivästäissä heinää tahi eloa... korjatessa heinää tahi eloa... saatiin JÄÄTELÖÄ! Sattu nimittäin olemaan siihen aikaan "lähikauppa" ihan siin niityn vieressä. ( Mummomme asui sen kaupan yläkerrassa. Sinnekkin oli kiva ain kipaista pellolta suoraan... Toki mummokin oli pellollamme hommissa mukana mutta sinne mummon kotiin vaine ain joskus mentiin... ) Voi miten ihanaa oli käydä sieltä pienen kaupan tutulta myyjältä ostamaan ja valitsemaan ne jäätelöt kylmäaltaasta. Aina ne jäätelöt olivat Eskimotikkuja ja jo pellolta lähteissä mieleen painettuna kuinka monta mitäkin makua aikuiset käskivät ostamaan. Rahan saimme mukaan. Oli se ihanaa istahtaa sinne heinäluolle tahi seipään juurelle tahi ladonkynnykselle ja syödä KYLMÄÄ jäätelöä. Sillä eihän sekään ollut siihen aikaan "jokapäiväistä" evästä!

 

18.8.2009.Kumpulassa.%20029.jpg

( Näillä saroilta elo kuin myös heinäkin kasvatettiin ja niistä sitten pois korjattiin. )

   Elon seivästyksestä muistan sen että se olin aina mie joka jouduin ensimmäisenä olemaan koulusta poissa kun oli kyse apulaisesta hommaan tuohon. Miksi? En tiedä. Olinko se "poika" perheessä? Joskus siellä olivat myös siskotkin... mutta niistä kerroista miulla ei ole muistikuvia. Seivästyksessä olivat naapureita mukana. Ei sukulaiset. ( Mikä ihanuus ennen vanhaan oli se kun oli aina naapureita, ja sukulaisia,  hommissa mukana ja tietty vastaavasti me sitten vuorollansa heidän pelloilla samoissa töissä. ) Milloin tehtiin eloa pihan saroilla milloin kuljettiin niityille traktorilla. Ajasta jolloin niityille on menty hevosella eloa tekemään, ei miulle ole muistikuvia olenkaan. Seivästyksen "hierarkia" elopellolla oli samanmoinen kuin heinäaikaan. Mutta puintiaika poikkesi heinän korjuuseen verrattuna...

...sillä silloin siellä olivat useammin myös siskonikin hommissa mukana. Ja niitä naapureita - ja sukulaisiakin. Muistan kuin aamun valjetessa astuin talon ulkorappusille tuoksuttain ulkoilmaan ja toivoin että olisipa huono, todella kylmä, ilma tänään: ei olisi korjuupäivä ( samoin olen kyl varmaan ajatellut elon seivästyksienkin aikoina... josko viel hartaammin ) Tosin vanhemmathan ne tuollaiset asiat silloin tiesivät ja päättivät paremmin kuin tällänen tytönhupakko. Mutta mielssäin se oli miullai. Muistan sen.

No, kunne päästiin hommiin niin "järjestys" pellon puolella oli taasen perinteinen. Mut kun kuoran pihaan saatiin niin siellä touhuttiinkin toisinperin. Siel oli naapurin traktori ( tai omamme ) joka pyöritti hihnan avulla puintikoneen koneistoa. VAIN aikuiset SAIVAT työskennellä puimurilla. Ei lapset. Lapset tosin "kelpasivat" elon luontiin kuormasta puimurin suulle... Aikuinen syötti ne siitä koneen kitaan ja kone raksutteli, puhisi ja puuskutti korret nuo "mahaansa". Joku se puidut, koneen ulos "sylkemät" oljet keräsi pois peräpäästään ja toinen katteli jyväset nuo puidut koneen kyljestä säkkeihin ja siitä ielleen johkin kyytiin aittaan vientiä varten. Näin saatiin sitten talven myötä jauhoja taloon ( kunne en ensin puitiin jossain myllyssä hevosen aikaan ja sitten myöhemmin traktorilla itse pihassa ) ja jyviä lehmille.

   Syssyn tullen kun ilmat olivat jo kylmät. Kun routa pani maata ja rimpeet synty lätäkköihin. Sinne sarojen kynnösten välien vesiputuroihinkin... Silloin alkoi isän jo kyntämien peltojen saroilla kantojen kääntö. Eli suoniityllämme. Sinne mentiin ain koko perheen kera. Muistissa on että me muoskat emme varmaankaan tehneet sitä pienempänä ollessamme mut kunne vartuimme ja voimia tuli niin sinneppä mekin kangeksi jouduimme. Hikistä puuhaa vaik kylmät oli kelit. ( Oikeesti suhteessa syksyjen lämpimimpiä päiviä mutta pienestä likastahan kaik päivät olivat kylmiä kun muistissa oli juuri menneen kesän helteet... ) Ja mutasta koska oli kyse turvesaroista. Ja savistakin kun jostain nurkasta sitäkin löytyi. Vaik kuin "hienosti" työtänsä teki niin ehtoon tullen oli kaikilla vaattehet työtä tehneen näkösiä. Mustia ja märkiä. Käsineet käsineet märät. Kumikengät rutasia ja jos sattu reikä olemaan kengissä ( vaikka isä niitä ain paikkailikin ) niin sukkia myöten jalat märät.

Toisaaltaan muistissa on tämä ikävä puoli mutta toisaaltaan muistan sen kuin me likat tavallaan kilpailtiin siitä kuka oli väkevämpi, väkevin? Ei siitä ääntä pietty, ei puhuttu, mutta kyllä sitä taijettiin ain hihkasta toisellemme että kato kuin ison juurakon väänsin esiin. Joskus kun juurakko ei tahtonut irrota millään kynnösten välistä kutsuttiin toinen tahi kolmaskin likka avuksi. Jos tarvihti niin vanhempia kankineen. Niin vain ne sieltä vääntyivät yksi kerrallansa esille. Keoiksi ne kerättiin saroille kynnösten päälle. Joskus isä poltteli ne niillä saroilla mutta usein ne taijettiin kärrätä kuormissa mettäraijaan jonne ne sitten aikojen kuluessa maatuvat olemattomiin.

   Kivien keruu tapahtu kevään tullen. Isä oli syksyn kylmillä kyntänyt sarat ja kevään tullen ne karhinut. Ennen kuin sinne kylvettiin heinä tahi elo niin me kaik kynnelle kykenevät ( ja tähänhän työhän me pirpanaiset sovelluttiin jo hyvinkin pieninä ) keräsimme kiviä kasoiksi saroille. Ei pieniksi nytöksiksi vaan vähän isommiksi kasoiksi jotka sit aikanansa kärräiltiin mettäraijaan tahi raunioille. Raunioitahan oli ennen sarojen kuppeilla ja niiden keskelläkin. Niistä sitten loppukesäisin poimittiin ja syötiin mettäkampsikoita ja vattuja. Aikanaan isommiksi vartuttuamme kerättiin etenkin ne vatut... pakkasiin talveksi. Joskus kun meillä lapsikatraille "oli aikaa" niin niille raunioillehhan me ampaisimme leikkimään. Koteja ja kaikenlaisia pesiä niille taisi syntyä nopsaankin. Siellä oltiin piilosilla tai kuleskeltiin muuten vain. Ja ne vattuin varre raapivat "kivasti" kesähelteiden vähäpukeisten lasten käsivarsia ja kinttuja...

Sitten kun alko "tehomaatalous" joskus traktorin tultua taloon niin isä kaivautti kaik rauniot syvälle sarkoin alle tahi kärräsi ne kaik kivet ja puskat niistä traktorilla mettärajaan. Pois pelloilta jotta olisi enempi peltoa viljellä, jotta olisi helpompi traktorilla saroilla töitä tehdä, ja jotta mm. hukkakaura ja muut rikkaruohot eivät "pesiintyis" niiden raunioiden kuppeille ja sieltä sitten levisi viljan ja heiniin sekkaan.

Kiviä kerätessä sieltä kaupan kieppeillä olevalta niityltämme, teimme siellä ainlöytöjä. Ne oilivat ihania yllätyksiä ja löytöjä. Karhitun pellon pinnasta, sieltä mullan ja hiekkamaan seasta nousi aikojen saatossa, pikku hiljaa, esille kaikenlaisia pieniä posliini- ja lasipalasia. Ne olivat SUURIA löytöjä meille pienille muoskille. Hämmästeli ja kummasteli niitä vanhemmatkin. Nuo jotka jo silloin tiesivät miksi niitä sieltä pulpahteli esille mutta kun se oli vähän niin kuin sellanen "vain aikuisten korville" -tieto niin me muksuthan vain ihmettelimme moista saamatta kysymyksiimme ja uteluihimme vastausta. Näin aikuisena, sitten kun ikää tuli tarpeekis ja asiasta pystyi jo juttelemaan "lastenkin" kera, saimme kuulla että sillä kolkalla niityämme on aikoinaan ( joskus kauan kauan sitten kun sitä niittyämme ei viel siinä ollut ) ollut kylän kapakka! Sellainen "juottola", paheksuttu paikka. Ja niiltäpä ajoilta sitten on sinne maan syövereihin hautautunut näitä "aarteita" jotka routa vuosi vuoden jälkeen kuljetti maan pintaa kohden ja putkahutti ne aikanansa pintaan meidän löydettäviksemme. Niitä oli kiva tutkailla: valkoista posliinia joissa eri värisiä, kauniita kuvioita. Lasinpalasia: milloin ruskeaa, milloin vihreää tahi väritöntä lasia. Aarteita lapsille.

2014.5.24-25.%20Taimien%20istutus%2C%20j

( "Kapakkapeltomme" kuusi. Kuusi joka on viis-i tahi kuusilatvainen, iso. Sitä ei ole "lupa" kaataa. Haluamme säilyttää sen pystyssä niin kauan kuin se paikallansa kasvaa. Allansa piettiin aikoinaan heinäseipäitä, aitatolppia...)

   Tällä kyseisellä niityllä oli kaivoja kaksi. Liekkö nekin sieltä kapakkaajoista paikoillansa olleet.... Toisella vuokrapellolla oli lähde kera kylmääkin kylmemmän vejen. Ja suopellolla oli syvät, vesiriittoset ojat. Syy miksi nämä mieleeni jääneet ovat on että niihin vietiin ain pelloilla töissä ollessa kaikki ruu´at viileeseen säilöön. Sinne vejen varaan - ei upoksiin. Maito- ja mehuhinkit. Kotikaljat ja eväät.

Tämän "kapakkaniityn" kaivosta kasvoi koivu ylös ilmoille asti. Vartta oli jo sen verran koivulla tuolla että se oli jo vanttera. Ja mutkikas. Sitä varttansa pitkin me lapsentirrijäiset sinne kaivoon menimme ja sieltä ylös ämpysimme. En muista miten oli aikuisten laita... Mutta vettähän siellä ei ole voinut paljoa olla kerran meillä lapsilaumalla oli sinne lupa kipasta. Siellä pohjalla oli kesähelteillä ihanan viileää!

   Muistan kuin kolukärrillä ( siis sillä hevosvetosella kärrillä jos oli pienoiset laijat ja jolla paskat kärrättiin pelloille ) vietiin isän kera maitotonkat parin kilometrin päähän "maantienhaaraan" maitoauton kerättäväksi. Paluumatkalle maitoautolta saatiin tilalle toiset tyhjät maitotonkat. Kait ne olivat nekin omia kun niissä tonkissa oli aina tilan oma maitonumero kyljessään kiinni. Tätä en tiedä; mistäpä se olis lapsen mieleen jäänyt... mutta ain ne tonkat siellä maantienhaarassa vaihdettiin.

   Muistan kuinka hevosen aikaan isällä oli Java-moottoripyörä. Me koko perhe noustiin sen pyörän päälle. Me kaikki; kaksi aikuista ja kolma tytöntylleröä - sekä lisäksi tonkka tahi kaksikin! Muistikuvani on tälläinen. En tiedä kuis todenperäinen tämä muisti on mutta näin vaine on. Piste. ( Näin kun nyt ajattelen niin kuis me kaik on siihen mahuttu? Perhe ja viel tonkatkin? Näinköhän on totta? ) Kait sitä siitä sitten ajeltiin niityillemme lypsylle.

   Niityille vietiin lehmät kesäisin laiduntamaan. Lehmä riimun päähän kiinni ja jalkaa toisen eteen lehmää kulettain. Tahi sitten hevosen tahi traktorin peräkärrin takareunaan lehmä riimullaan kiinni ja menoks. Siihen pysty laittamaan kerralla kiinni kaksi tahi kolmekin. Eipähän tarvinnut niin montaa talutusmiestä. Joskus kun oli huonompikinttusia tahi vanhempia lehmiä ( tahi sellasia "vähän" vikuroita hiehoja ) niin sellainen saatettiin nostaa lavalle ja kuljettaa siellä laitumelle. Siin piti olla aina joku sitä kuljetettavaa vahtimassa. Kuin myös siellä lavan perässä jalan kulkemassa. "Häntää pitämässä" eli kattomassa että kaik kulkee ja sujuu kuin pittää: kukaan lehmistä ei vetkuttele kulkuaan. Risulla vähän "hoputella" tarvittaissa laiskempaa. Hevosen ohjastaja tahi traktorin kuljettaja kun ei sitä oikein voinut silmällä pitää ajaessaan eteenpäin.

   Muistan kun väki oli pellolla heinätöissä ja pikkusiskoni joka on miuta kolmisen vuotta nuorempi oli päättänyt mennä sinne toisten tykö. Tyttönen, tytöntylleröinen tää, koppasi lempinallensa kainaloiseensa ja suori matkaan. Se vaine että hän "oikaisi" sinne pellolle suoraan paskatunkiomme kautta. Pihanmaaltamme olisi kyl päässyt kätevämmin pellolle pihatietä myöte mutta kun hän ei pienenä lapsena sitä tajunnu niin hän nyt meni sitten tätä kautta. Siinä mustui tyttönen ja nallukkakin. Siitä se varmaan jäikin pysyvästi sen nallen valkoinen pinta himpun harmahtavaksi, sellaiseksi "luonnonvalkoiseksi".

   Muistan kuinka jotain alakouluikäisenä tahi nuorempana mie otin ja ronkkasin serkkutyttöäni kintusta hampaillani. Olimme kait leikkineet jotain leikkiä jonka tuoksinnassa mie sitten koirana upotin hampaani nuo, pienen tytön teräväiset, serkkuni jalkaan. Siitäpä tietysty serkku itkemään ja vanhempi väki hätiin apuun. Näin sitten miuta anteeksi pyytämään serkkutytöltäni. Kun tällainen samanmoinen jääräpää kuin nykyäänkin, olin mie jo silloin, niin senhän sitten arvasi mitä siitä syntyi... Ulos lähdettiin isän kera hakemaan "Koivuniemen Herraa". En muista löytyikö se sieltä ja sivautettiinko sitä kintuilleni mutta palattiimpa sieltä sisälle tupaan ja uudelleen pyytelemään anteeksi serkultain. Ei, ei taipunut siihen tyttönen tää, silloinkaan. Ei muuta kuin ulos uudelleen... Muista en kuin monta kertaa reissu tuo tehtiin mutta muistan kuin siin oli sit lopulta ruusupensaan oksa jo kyseisenä "Koivuniemen Herrana". Ja senkin muistan etten loppuin lopuksikaan anteeksi pyydellyt olisi mutta muista en että kuin "episodi" tää sitten ratkesi... kuin siitä arki palasi uomilleen ja elämä jatkui ielleen.

Ain kun meillä kolmella sisaruksella tuli kinaa tahi riita jostain niin se oli se "Koivuniemen Herra" joka uunin pankon nurkalla vuotti vuoroansa. Tätäkään en muista että olisimme kintuillemme siitä saaneet - mutta miksi se sitten siellä oli? Oliko se vain pelottelun takia? Mutta kuitenkin... kinan tullen meijät laitettiin tuvan pitkälle penkille istua nakottamaan toviksi. ( Istumisen aikarajoista en muista mitään. ) Tyttönen yhteen päähän ja toinen toiseen päähään. Ja jos oli kolmaskin "asialla" mukana niin hän sitten siihen näihen kahen välliin. Kun ikää oli tarpeeksi niin ennen kuin meitä komennettiin istumaan penkille tälle niin taijettiinpa me saaha jalkammo alle ja kipasta ripein kintuin ulos taivasalle.... Kinat ja riidat tahi rangaistukset niistä taisivat siellä ulkoilmassa haihtua tuulten teille.

 

El%C3%A4kell%C3%A4inen..jpg

( Eläkelläinen ansaitulla vapaalla. )

   Muistikuvana mielessäni on kuinka isä hevosen kera hangmolla äesti pihasarkaa. Muistan kuinka talvella mummon potkurin kyydissä istua nakotin ja siellä matkaa tehhessä lähimmän mäjen päällä ( vajaa 500m pihasta ) hänen luo lähdettyämme ( sinne kaupalle yläkertaan, n.5km päähän meiltä ) sanoin: "Mummo, minulla on ikävä kotiin." Muistan kuinka sanoimme tätä mummoamme "Oulu-mummoksi" koska hän kävi ain Oulussa toisen lapsensa luona kylässä - ja muistan kuinka hän aina toi tullessansa Banaani-karkkeja meille lapsille! Sellaisia keltapintaisia, valkoisia sisältänsä. Muistan niihin maun suussain... Muistan kuinka maitotonkat laitettiin kesäisin pihakaivon veteen viilenemään, ja säilöön vuottamaan maitoauton tuloa. Muistan kuinka silloin kun maitoauto kulki jo tankkiautona ja otti maitomme jo ihan siitä pihatien päästä - niin kuinka piimä oli muovisissa piimäpussissa. Ja hei, ne jugurtit ( sitten kun "jo" jugurttiakin saatiin ) - muistan ihan makunystyröissäni miltä ne jugurtit maistuivat. Ei kyllä sellaisen makuista jugurttia nykyään saa...!

   Ja muistan kuinka silloin lapsena kesät olivat KUUMIA, untivedet LÄMPIMIÄ ja mettämansikat MAUKKAITA! ( Ei ne nyt ole samanmoisia :)  . )