"Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu.

    Sä annat mut pois, sä päästät mut pois, kaikkeen tottuu.

    Hymyillään vaan, ei oo muutakaan enää antaa.

    Luovutaan toisistamme hiljaa..."

 

   Luopumisen tuska on suuri; itken. Itken menetettyjä hetkiä, menetettyjä onnen pieniä pipanoita. Niitä pieniä onnellisia, arkisia hetkijä - joita ei sitten tullutkaan.

Itken sitä aurinkoista iltaa jolloin aurinko painaa hehkuvan kehränsä tummuvan taivaanrannan taakse ja mie käperryn hiljaa kainaloosi.

Itken sitä arkista hetkeä kun töistä palattuasi ojennan sinulle palasen karpalo-kinuskikakkua lohdutukseksi, huokaukseksi, hetkisen työpäiväsi jälkeen.

Itken niitä onnen täyteisiä hetkiä kun lapset palaavat kotiin ja onnen ilo raikuu talossa.

Itken hetkeä kun saan suudella töistäsi ahavoituneilta kasvoiltasi pakkashuurteet pois.

   Itken kaikkia näitä - ja monen montaa muuta. Itken kaikkien syntymättömien onnen-kyyneleiden haihtuessa taivaan tuulien vietäviksi, kaipauksen hiipuessa hiljaa pienen sydämeni vihon viimeiseen nurkkaan. Sinne unehdetun, paikatun ja parsitun Mörkö-nallen taakse... 

   Mutta silti... "Jätän yöksi ikkunan auki - hän sanoi tulevansa yöllä luokseni. Mietin vain, kuinka hän mahtuu tuosta pienestä ikkunastani sisään..." ...jos vaikka sittenkin...

   T: Päivänpiriste.