Tiedättekö tilan, ajan ja hetken, kun miettii että miksi sitä ihmis-raasu onkaan olemasa päällä tään maan? Miksi sitä onkaan laitettu ihminen ( kuka vaine meistä siis, enkä vaine mie ! ) stallade Telluksen yllä?
Mikä onkaan kaikella tällä olemasa ololla merkitys? Miksi olemme, miksi henkkitämme?
   Joku tietävä ja viisas voisi tähän vastata vaikkas että "ihmisen tarkoitus on lisääntyä ja täyttää tää maa"?
Joku toinen sanoisi ettäs ihminen on luonon luoma ja aikaan saama organisaatio joka on syntynyt itsekseen ja toimii kuin biologinen kello ainai; nisäkäs on luotu lisääntymään, jne.?
   Kyllä näinhän tää on - mm..
Muttas onkoo ( on varmasti ) kukaan funtsinut ettäs se hetki kun on sitten lisäännytty, asutaan yssinään, ollan itsensä "kesken" ja eletään etiä päin tasaisen tappavaa tahtia, niin mitä se silloin on?
On toteutettu se mahdollinen lisääntyminen, on hoidettu ja opetettu jälkeläisemme, on katsottu ettäs siipensä kantavat - mitä jää jälkeen?
Mikä se on sitten, se joka KANTAA ihmistä eteen päin?
   Tiedän että on olemasa unelmia, tavoitteita, haaveita, suunnitelmia, tms. joidenka mukaan ihmiset tähtäävät johkin tulevaisuuteen ja kaukaisuuteen. Ne ne kait ihmisiä kantavat ja laittavat toimimaan siten että ain tulee huominen, ylihuominen ja sittenv ielä yli-ylihuominenkin. Ja sehän on vaine hyvä. Eiks vaine? On ihmisellä jotahin mihkä mennä, mihkä vaeltaa. On määrän pää - muutakin kuin se hauta joka sitten loppuin lopuksi kaiken "armahtaa"...
   Entäs he/me ihmiset joilla ei tällaisia "kuvitelmia" ole? Mitäs me? Olemma tuuliajolla ilman määrän päätä. Me vaine harhaan hajalleen hamuamme. Ilmoilla ikuisilla istuskelemme ja päämme puhki pähkäilemme jotta mitäs mieli mielisi, kuspo Kulkijan Kummajaisen kulku kuljettaisi? Mik´ on Mieron mieli, mispö Maan Matonen mataisi, Tuulen Tuiskuvaisen teille tuleville tuudittautuisi?
   Tulee eittämäti tilanteita ja hetkiä piskuisia kun hoksaavi ettäs mitäs nytten? Onkoo tällä kaikella mitään järkeä ja itua? Onko tällä jotain suunitelmaa ja tulevaisuutta yli päätänsä? Mihkä miuta täällä Telluksella tarvitaan? Liekkö mihkään...?
Sitä niin kuin herää ja hoksaa että lilluu sellattiis tyhjiössä josa ei ole mitään. Ei millään mitään arvoa, ei mitään mennyttä, olevaa eikä tulevaa. Ja vasiten tulevaa! Ei ole mitään minkä takia elää, mitä odottaa tulevalta. Ei siis mitään minkä takia vetää henkkevä sisään ja kohta puhaltaa ulos.
Ei mitään minkä vuoksi astua askel eteen päin ( ja vasiten eteenpäin ), minkä vuoksi astua askel syrjään ( ja tehdä vaikkas "syrjähyppy" ) tahi sitten ottahan takapakkia ja astua askel taaksepäin ( kuikata, kerrata, et mitäs sitä onkaan tullut tehtyä elämänsä matkalla ).
   Sitä niin kuin herää hoksaamaan ettäs joo olen täsä. Täsä olen mie itse ja täsä ovat kaik mitä omistan. On vaattehet yllä ja alla. On lattia, seinät ja katto tuo pääni päällä olevainen. Mitäs muuta? Mitäs muuta OLEN SAANUT AIKASEKSI? En nenga mitään! Täsä on mi ja miun kaikki.
   Mitäs sitä sitten ihminen muuta tarvihteisikaan ja haluaisikaan?
Eikös sitä pitäisi olla ihan tytyväinen että on katto pään päällä, on ne olemasa olevaiset "puitteet" jossa voi olla ja asustaa? Vasiten tällattiis "tautisena aikana" kun jokahisen pitää asettua sinne omaan "höksään" isseksensä; eikös vaine olekkin kivaa ja mukavaa että ylipäätänsä on olemasa jokin sellinen "höksä" josa olla ja asua? Pitäshän siitä nyt "herra-mun-jeera" olla kiitollinen, jo siitähin ettäs ylipäätänsä on issellänsä olemasa jokin sellainen kolo ja/tahi onkalo johka mennä ja kömpiä!
Ja olenhan mie... Muttas siten kun taasen ajatteleee...
   Mitä puuttuu?
Se tulevaisuus!
Se mitä kohti pyrkiä, mitä määränpäätä tavoitella, mistä uneksia ja mistä unelmoida. Jotahin tavoitetta PITÄÄ ihmisellä olla! Pitäisi olla! Pitäisi olla miksi herätä jokahinen aamu, miksi kömpiä vällyin välistä lämpimistä ihmisten ilmoille, miksi ravita itsensä, miksi pukea itsensä, miksi henkkittää että henkiin herkeisi!
Sellainen määränpää ja suunitelma pitäisi jokahisella meillä olla.
Ei pitäisi tyhjään voida tuijotella. Ei pitäisi olla aivot nollilla, ei pitäisi olla ajatukset ajattelevaiset tyhjillänsä. Ei pitäisi ynpärilleen katsoissa huomata ja tajuta, ajatella, et täsäkö tää kaikki olikin? Mie, lattia, seinät, ja katto - me neljästänsä. Ypöyssin ja täällä josakin "Jumalan seljän takana".
   On kuin tyhjää toljottaisi. Huomaa kyllä ne puitteet ynpärillään, ja tiedostaa ne, muttas kun ei sitten näe siinä välissä ja välillä, mitään mihkä "tarttua" kiinni. On vaine tyhjää, on ilmaa läpi näkyväistä. Vedät henkkevä sisään, puhkut ja puhallat ulos - kyl-lä. Henkkissä näytät vielä olet vaik voisitkin tyhjinesi ajatuksinesi ja ajatteluinesi ollakkin kuin ilmaa issekkin. Yssi sen millonista piskuisista pölyhiukkasista jotka harhaan hajalleen hamuavat huushollissas...
Tillotat lävitse olemasa olevaisen ilman ja tilan ( siel neljän seinän sisällä ) ja tajuat vähinesi ajatustesi toimintojen turvin ettäs mitään et näe, mitään et koe. Mitään et tunne. Ja tajuat kuiteskin ettäs olet olemasa tuntemati mitään muttas olo on  hyvinkin keveä. On kuin leijailisin siellä välissä josain sen millonien piskuisten pölyhiukkasien. Olosi on keveää...
   Sekö se tää elämän tarkoitus on? Tuntea että olosi on keveä.