"Kato mummo, minä olen kasvanut yönaikana. Eilen nukkumaan mennessä olin näin pitkä ( mukelo näyttää jalkateräänsa siten että "leikkaa" kädellään suunilleen varpaat pois "kuvitteelliseksi" entiseksi jalkapohjakseen ) ja nyt olen ( aamulla ) jo näin pitkä." Voikoo siihen Mummero tämä mitään sanoa tahi tokaista? Eipää voi muuta kuin salaa sisään päin hymyillä ja myönnellä viisaalle eskarilaiselle ja hänen mietteilleen. Kuten niille kaikilla mietteille ja ajatuksille mitä yhdenkin yön aikana sain taasen kuulla viisailta muoskain mukeloilta kun hge tykönäin olivat. Siin käydään monen moisia asioita lävitse. Juteltiin mitä on ummetus, tuumailtiin millaisia ovat hyvät tanssiaskeleet? Miksi ei voi syödä paljoa ennen saunaan tahi uimaan menoa? Millaista on nyky musiikki ja miksi mummo tykkää toisen laisesta musaiikista? Saa sanoa että suunilleen suuniteltiin kuin atomi halkaistaan ja mitä siitä sitten seuraa. On se vain mielen kiintoista olla tekemisissä tällaisten pirpanoiden kera. Millainen olisi miunkin maailmain jos heitä ei oliskaan? Mitä vaile jäisin? En saisi kokea kaikkea tätä tieotuden vaihtoa, en tietäsi mitään esim. tästä nyky nuorison musiikista, idolleista, tavoista, sanonnoista, pukeutumisesta tahiv aikkas siitä mitenkä ihmisen biologinen kehitys on mennyt taasen yhdessä sukupolvessa taasen aikaisempaan vaiheeseen. Olisn varmaan monessa, monessa, muotoo tietämätön ja monesta paikkaa jäisin käymätikin sillä tuskinpa vaine eilenkään olisin yssin lähtenyt paikalliselle huoltamolle päiväkaffille ja täten ihmisten ilmoille jos he eivät olisi olleet juuri silloin tykönäin. Tosin onhan tuota tullut liiduttua sen verta paikasta toiseen ( vaik kuin yrittelen etten ajelisi ihan turhuuksia ja ajalisin mahd. vähän. ) ettäs Suklaatiinkin on kertynyt nyt puolessa vuodessa JO 10 000km! Vau! Siin on tosin nytten jo parit reissut sisällään mutta muutoin se kaik onkin sitten riijuu-reissuja, kauppakäyntiejä, asiointeja, mökillä käväisyjä, yms.. Että äijän sitä tuleekin ajeltua vaik kuin koittaa pihistellä siitä kohin. Pihistellä tosin voisin vaik nuista reissuistainkin jotka suuntautuvat ain johkin hivenen kauemmaksi muttas toisaaltaan saampahan sit irtautua ihan KOKONAAN tästä kotini kolosta ja täällä olevista asioista, ja vasiten 24/7-tyttärein asioiden hoidosta! Sillä muutoin niistä ei kyl irti pääse kuin vaihtamalla maisemaa totaallisesti. Ja sitä paitsi sanotaanhan että ain kannattaa matkailla kotimaassa paree kuin lähtiä ulkomaille jolloin ei tulisi autolla ajaeltua vaan lentsikalla lenneltyä - tulisi kilometrejä vähemmän autoon muttas sitten olisikin taasen "kettu-ihmiset" liikenteessä ja pasmittaisi jotta ilmat ja tilat saastuvat, hiilijälanjälki isonee, jne..! Ettäs valihe nyt sitten näistä paree?! Miulle on tää omalla autolla ja kotimaassa paree niin kauan kuin se on mahdollista, niin kauan kuin Matti ei asusta vakituiseen kukkarossain ja saan pienimmänkin sentin venytettyä siten että pääsen edes johkin muuhun suuntaan matkaan kuin kotikonnuille. Nytten on tarkoitus huomenissa lähtiä taasen matkaan jonka varasin jo kesällä Töissä ollessain ajatuksella että töitteni lopun kunniaksi sitten otan freelax ja elppasen. Onkiin se ihan hyvä sillä on ollut sellaista haipakkaa koko kesä ( sitä rannikon reissuain vaille ) ja nyt tää koko Töitten jälkeinen muutaman viikkosen ajan että ei oo kuvan tosikaan! Ihanaa päästä välleen olemaan vaine. Tosin sitten tällä reissullain on tarkoitus käydä "Nevadassa" työhaastattelussa että, jos, vaikka, kuin... pääsisin sinne suuntaan töihin? Olisiko mahdollista - tällä kokemuksella mitä miulla taskussain on ja jota ilman olen täsä elämässäin? Olisipas se jänskä juttu jos sinne sattuisin pääsemään - koko elämäin meneisi uusiksi. Niin asumisineen, kuin perheineen ja nuine pirpanoineenkin - etenkin: misä he sitten käyvät yökylässä sukuloimassa, mummotettavana...? Ei se ole sama kuin ystävien tykönä käynti! Joku, George, atvaili ettäs hän voisi sitten aikanaan käväistä tykönäin yökylässä kunne asetun aloilleni ja jos tuonne pääsisin? Siis hän ajatteli näin ollen ettäs ei tää tähän lopu ettäs maisemat vaihtuisi miulla ja hän jäisi tänne vaan ettäs jatketaan siitä mihkä jäätiin! "Wau!": sanoisin mie. Ihan kuten olen täsä ajatellut ettäs miun pitää "nostaa hattuain" hälle siitä että KAIKESTA siitä huolimati mitä olemme jo täsä useamman vuoden aikana läpikäyneet ( kaikkine kommervenkkeine, onkkelmine, kahnauksine, toisten aiheuttamine hankaluuksine, niin henkisten kuin fyysistenkin onkkelmien kera, jne. ) niin hän edelleen on sitä mieltä että näin jatketaan; yhdesä ollaan kaikesta tuosta huolimati - vieläkin vaik miulla maisemat vaihtuisivatkin! Vaik muut ( tuntemani ihmiset ) kuin häntä morkkaisivat, ja hivenen kummaksuen katsoisivatkin sekä kenties sanasensa hänen tyylistään, olemasa olostaan, lausuisivatkin niin siin on Mies joka MIES on eikää heilu, ei heilahda, pienistä vaan pitää paikkansa, tuntee ittesä ja pysyy sanasensa takana - on uskollinen. Ihana Mies - miun... Minun muoskain nuo ihanaiset jotka ovat nytten olleet mielein päällä aikas lailla kun tää elämäin on nyt tällä hollilla mitä se nyt onkaan. Sitä miettii vaikkas sun mitä tällaiseen aikaan. Aatoksissa käyvät ajat menneet alvariinsa: kuin sitä on kasvattanut sen seitsemän muoskaa ihanaista jotka jo aika-ihmisiä ovat ja kukin omassa "kolossaan" Maailman Mahtavaisen Tuulissa. "Mitenkä niistä pienistä pirpanoista onkaan voinut kasvaa ja tulla tuollaisia ihmisiä?" Mitä kaikkea siinä onkaan välissä sattunut, tapahtunut ja ollut että on sitten tultu tähän misä nyt ollaan? Mitä, miksi, kuinka, mitenkä...? Kyllä sitä ihminen pyörittelee aatoksiaan vaikkas mihkä suuntaan... On se ihmeelistä tämä aailman meno? Kuten vaikkas sekin että mitenkä sitä ennen vanhaan onkaan oltu ja asutettu samoilla nurkilla ( mökillä käväisin täsä mennä sunnuntaina... sieltä kumpuaa aatoksia näitä ) vaikkas koko elämänsä ajan sen kummemmin pitemmälle menemäti ja matkustamati. Siellä sitä on synnytty, pariuduttu, eletty ja sitten lopulta jo haudattukin. Nytten sitä sitten vastaavasti saatetaan jo muoskana muuttaa perheen kera, joka töitten perässä kulkee, muuttaa vaik kuin kauaksi sieltä misä onkaan syntynyt. Sitten nuorena jo kuljetaan ( kenties reppu-reissataan ) vaikkas sun minnekkä. Aikuisena taasen töitten perässä, parisuhteen takia/perässä, ja sitten vielä näin nykyaikaisesti kun on ja tulee kaiken maailman Sote-jutut, niin "mierolaisena", "huutolaisena", tahtomati ihan "teille tietämättömille" johkin kauaksi, kauaksi, sieltä mihkä haluaisikin oikeesti. Elikkäs voisi sanoa jopa ettäs tulee taatusti KOKO Suomemme maa ihmise-elon aikana tutuksi, halusipa sitä tahi ei. Ei vaine voi enää nyky yhteiskunnassa olla silleensä ettäs olisi koko  elämänsä samoilla seutuvilla - tai no, aika usein ei voi olla niin, sillä on varmaan joiltakin joilta se onnaa. Onnea on olla onnellinen kuten esim. mie tällä hetkellä. Ei sen kummempaa elämässäin ole muttas kaik "alkaa" olla kohillaan sitten Töitten jälkeen ja kenties ennen uusia töitä... Koti, Majani tämä Mahtavainen täällä Kulmakunnan Humisevallaharjulla on jo kuosissaan ( siivottu, järjestelty, yms. ), George on olemassa, muoskat voivat hyvin ja itseni kroppaa ei rievo suuntaan tahi toiseen - ensi viikolla taasen pääsen Jyrän alle!  Täsä kun on ollunna tuolta heinäkuulta asti kauhiat kivut tuossa toisessa jalassa. Jatkuvaa repimistä, kipua, jomotusta, johkin suuntaan. Sen verta että lekurilla jo jopa käväisin. Röngteniin ja liikkumaan usutti - niin kuin en liikkuisi muutoinkin näin arkiliikkumisena! "Hah!": sanon mie hälle! Hyvä kun kerkii äivien mittaan syödäkseen asetttua persuuksilleen, ni vielä täsä sitten kaiken tuon liikkumisen ja liikehdinnän jälkeen vasiten jonnahin "pururadalle" liikuttamaan ittesää! Muttas röngtenissä käväisin kyllä ja tuloksiaan kuulen ensi viikolla; hyvä jutska. Sitten kun en tähän asetu niin varasin kuitenkin toisellekkin lekurille ( sellaiselle alan asiantuntijalle joka on jokin erikois neurologi ) ajan uuden jotta hän saa "sanoa viimeisen sanan - ja se on sitten ei...". Meinaan ettäs ei se ole vaine liikunnan puutteeta toi koipein tosa kunnossa kun se on tuolta nivelestä joko kulunut tahi sitten siellä on hermostollisia onkkelmia - näin "oma-lekuri"-diagnoosilla liikkuissa sanon mie. Tosin nytten on taasen helpompi jakso ( ns. lepo-kausi varmaankin ) menossa kun jomotus loppui täsä mennä viikolla kuin seinään! Ei vedä, ei työnnä, on vaine kipua tietyilssä liikkeissä ja tietyissä liikeradoissa, -kulmissa. Kulmat Humisevanherjun jäävät sitten ( jos ja KUN ) mie tästä häippsen jollhin toiselle hoitaa ja huolehtia!? A-pu-va, millainenhan hän ( tahi he ) sitten on joka tähän "pesiytyy"? Tosin poikain kera on hivenen jo jutskattu että jos vaikka hän tulisi tähän... Tietoutta vaihdeltu on ja sovittu vuokrasummastakin... Saas ny nährä...? Kuten senkin saa nährä ettäs kuis se siten onnaa tuo että jos ja kun... 24/7-tyttärein jutskat sit siirtyisivätkin sisarustensa hoteisiin: kuinka se onnaa? Ei kyl käy yhtään kateeksi. Päin vastoin suoraan sanoin sääliksi käy heitä sillä tiedänhän tuota mitä se vaatii ja mitä on edessä; mitä siinä joutuu tekemään ja kuin paljon. On tosin juteltu jo siitäkin että jos se ottaa koville niin meikä-likka tulee sit "maitojunassa" takaisin hyvin äkkiä jos on tarvista, jotta ei tarvitse heidän niin koville itteensä laitella. Koville laitetaan kyllä huomenissa Mummero tää jonka pitää ajaa tuonne Nevadaan asti! Suoraan sanoin kauhistuttaa täysin itseeni koska olen yleensäkin rattiin nukkuja -sorttia. Kaik´ iltapäivä ajot ovat miulle vaikiaa saati sitten ettäs ajan ITSE KOKO matkan, aamusta lähtien, perille asti. Ja yhtä kyytiä toisin sanoen. Joten urakka moinen on Mummerolle tälle. ( Ja jos ajattelen sitä että sitten olisi kenties muutto sinne edessä jolloin pitäisi/pitää ajaa tuo matka useamminkin kuin vaine mennen ja tullen! ) Mutta otemma aikaa "taskuun" ja ajelen ajan kera niin eiköhän sitä joskus taasen perille asti pääse - eiks vaine? Ihan kuin "vihdoin" pääsin "perille" kun eilennä piiiit-kästä aikaa "sain" leipasta taasen ihan sievän ja oikian kakkusen täällä kotonain tahi yleensäkään misään ( tänään vie sen tulijaisiksi mennessäin 24/7-tyttärein tykö kun pietään siellä yksi kokous... ). Voi sitä onnea ja tyydytystä kun sitä tein ja laittelin kasaan; tein Irish Cream & Coffee-juustokakkusen joka on Erytritolisella kakkupohjalla ja muutoin täysin sokton mitä nyt siin valmiissa maitorahkassa sokrut valmiina on - joka paha jutska kyl on. Sitten lakton ja muuten ok. Hyvä näyttäisi tulevan; kaunis ja hyvän makuinen sillä maistettiin jo eilennä pirpanaisten kera täytettään tuota kun siitä "sivuun" otin "siivut" jälkiruokamaljoihin josta ne sitten "haihtuivat" alta aika yksikön massuihin makioihin. Haa - hyvää oli! Voi että sitä onneva ja iloa kun sitä popsittiin! Ja muutoinkin mitenkä ovat ennakko luulottomia pienet mukelot yleensäkin kun esim. nämä tykönäin mukisemati ain maistelevat mummon tämän Kaikettomia ruokia, leivoksia, yms. eivätkä "aristele" olleskana. Päin vastoin: kunne maistavat niin kuten nytkin niin kuuluvi ettäs mummo anna ohje tähän tahi tähän - me tehdään kotona tätä. Kuten vaikkas eilennä Kaiketon pannari ja siihen sitten Chia-siemen-mansikka-hilloke. Siitä piti kirjoittaa heille ohje jotta voivat sit itse kotona tehdä vaikkas ilman vanhempiaan. Wau, olen tosi ylpiä heistä että he haluavat touhuta ja tehdä kaikkea tuollaistakin. Ja vanhemmistaan että antavat tehdä. Sillä kun muistelen aikaa mennyttä ( "...joka ei koskaan palaa..." ) niin sillä tavalla sitä omanikin muoskat aikoinaan oppivat ja opettelivat tekemään kaiken laista juttu kotonamme. Niin siivoukset, kokkailut kuin leipomisetkin ja muuta arkiset askareet. Kun oli paljon muoskia niin pakko jokaisen oli osallistua joka paikkaan - kukaan ei päässyt laistamaan. Jokainen ikänsä ja taitojensa mukaan kulloinkin. Näin sitä sitten vaine mentiin - yhdessä etiä päin ilman tosita vanhampaa. Niin kuin nyt he olisivat olleet toisen vanhemman paikalla? Ei suinkaan, vaan se on ja kuuluu olla, mielestäin jokahisen perheen ja lapsen arkea että opitaan jo pienestä pitäin että kaikki tekee kaikkea ( kykyjensä ja taitojensa mukaan ). Nyt on sitten ihanaista seurata että näin se polvesta toiseen siirtyvi tääkin "taito" että opetetaan ja opitaan jo täsä vaiheessa elämää näitäkin juttuja. Kiitos siitä vanhemmilleen että näin ovat ottaneet tavaksi heidän perhettään tällaiset jutut. Eipää tule laiskoja ja osaamattomia heistä sitten isompanakaan. Ei mene sormet suuhun kun "ei osata" tehdä mitään. Muttas nyt mie osaan lopetella ja lopettaa tään nakuttamisen. Heissan.