Tänään kuuntelin tarinaa helmensukeltajasta joka löysi maailman ihanimman helmen ( tai jotain sellaista ) ja möi kaiken omaisuutensa jotta siais sen yhden ainoan helmen omakseen. Kuuntelin tarinaa siitä kuinka maanviljelijä löysi pellolta aarrearkun aarteineen ja möi sen jälkeen kaiken omaisuutensa voidakseen ostaa sen nimenomaisen pellon itselleen jotta saisi sen aarteen sieltä.
Kuuntelin tarinaa kuinka Ukko-Ylimmäinen "möi" Ainokaisen Poikansa jotta Hän saisi sinut tahi minut itselleen.
Olipa ihana kertomus, ihanasti kerrottu, ja ihanan veratiskuvainnollinen. Tarinan kertoja oli osannut rakentaa tarinansa todella mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, sellaiseksi että sitä kuunteli mielellään ja ilokseen. Sekä että sen ymmärsi hyvin. Puhumattakaan siitä että hän osasi artikuloida sen selkeästi. Rytmittää, tauottaa sekä eläyttää äänensä sävyillä ja tasapainottamisella niin että kuuntelijan mielenkiinto säilyi koko tarinan ajan. Ja, ja, ja.... vielä sekin että hän ei pysynyt koko tarinansa ajan menneisyyden aikajaksoilla vaan käytti ihanasti tämän äivän, arkisia vertaiskuvia kuten esim. i-pad, 7-lehti, yms.. Sellaisia mielikuvia jotka nykypäivän ihminen ymmärtää helposti ja hyvin. Sitä kerrontaa ja tarinointia olis kuunellut mielellään viel vaik kuin pitkään. Kiitos hänelle tarinastaa.
   Istuin penkillä puisella. Istuin penkillä puisella ns. paikallani jossa tavan takaan sinne mentyäni istuskelen. Tulla tupsahti siihen ohi mennessään tuttuni Joku joka sattumien summana sitten siihen viereeni istahti. Täytyy sanoa että kaikesta huolimati, kaikesta siitä mitä joskus oli ( tahi ei ollunna ), oli mielenkiintoista jutella kanssaan ne muutamat jutskat mitä nyt siinä toimituksen välissä pystyi juttelmaan. Olipas kerrankin "mielenkiintoinen" tuokio penkillä puisella. Ei tuntunut kaksituntinen kaksituntiselta. Mm. vaihdellessa kuulumisia.
Mutta sen sanon että siinä on ihmisellä ÄÄNI jota mielellään kuuntelee. Edelleenkin se säväyttää, edelleenkin tunnistan sen äänen väkijoukon keskeltä. Erotan sen muonen mun äänen, puheen sorinan, keskeltä. Ja mikä lauluääni hänellä onkaan! Vau! Se möreä, tummasointuinen ääni. Nautin.
   Siinä kuunellessa ja istuissa kävi ilmi että on konfirmoinnin aika. Eikäs kenen tahansa konfirmoinin aika.
Siellä oli mm. erään serkkuni nuorimmainen konfirmoitavana - ja muistan kuinka vasta "äsken" kävimme synnyin perheeni kera katsomassa sukumme uusinta jäsentä hänen syntyessään; serkkulikka oli tullut maailmaamme. Ja nyt jo hänen nuorimmaisensa on tämän ikäinen!
Samaten sain huomata että siellä oli muutamia niistä oppilaista konfirmoitvina, joita olin opettamassa "vasta" kolmisen vuotta sitten eräällä koululla! Nyt he siis ovat jo tämän ikäisiä! He eivät ole enää lapsia vaan teinejä, kohta aikuisuuden kynnyksellä olevia ihmisten alkuja. Oih, voih - mitenkä se aika rientääkään.