Muistan sen kun Joku vinkkasi kirkossa ollessamme että tule tähän viereen. Siis muistan sen tunteen tuolla sisälläni, tuolla koko kehoni joka solussani, kuinka mukavalta se tuntui. Kuinka oikialta. Ja sen helppouden siirtyä omalta paikaltani siihen toiseen riviin, siihen vierelle. Siis ennen kaikkea miltä tuntui se "helppous". Se kun ei tarvitse selitellä mitään, ei pyytää, ei torjua, ei olettaa mitään, ei kyseinalaistaa, ei siis yksinkertaisesti mitään. Mennä ja olla vain. Ihan kuin se olisi päivän selvää, pläkkiä. Se tunne joka tulee siitä, on silloin siinä. On tuolla luissa ja ytimissä. Selittelemäti toisilleen tahi saati muille läsnäolijoille mitään. Olla vain. Helposti. Lillua.

2012.7.28.%20Uusher%C3%A4yksen%20ja%20L.

Aikoinaan menimme - olikohan se kauneimpiin joululauluihin vahi joulukirkkoon... mutta menimme nyt joka tapauksessa kirkkoon EKA kerran MEIDÄN perheenä. Mukana olivat mie, puolisoni ja meitin kaik lapset. Sellaset kymmenkunta muoskaa. Vahi muistanko väärin? Mut joka tapauksessa mukana olivat ainakin kaik miun jälkeläiseni. Muistan kuin sekin oli päivän selvää. Että niin vaine tehdään. Sitä sen kummemmin pöydälle nostamati, selittelemäti. Niin vaine tehdään! Ja kun mietin kuis se oli ensialkuun puolisolleni kitkerää "juotavaa" että omansa asuivat vakituiseen äidillänsä eivätkä meillä/hänellä ni siitä huolimati hän lähti ja meni silloin meidän kera kirkkoon. Kirkkoon joka on tietyllä tappaa sellainen "lopullinen sinetti" niinkin alkavalle suhteelle mitä se meillä viel oli siin vaiheessa. Se oli tavallaan sellainen "näyttö" pienelle kyläkunnalle että nyt ME ollaan me ja yhdessä. Tää on ME ja meijän perhe. Kaikesta tästä huolimati se tuntu helpolta ja oikeialta.  Muistissain on vielkin miltä se tuntu täällä sisuksissa. Se helppouden tunne.

   Voikin varmaan ajatella ( tai siis mie ainakin ajattelen ) et se on tavallaan kriteeri esim. jollekkin alkavalle tahi jo olemassa olevalle suhteelle tyyliin et jos siul on helppo olla jonkun kera ni suhde toimii. Jos taasen ei ole helppo olla ni sit mäkeen vaine koko helahoito. Jos pitää selitellä, kysellä, puolustella, pyydellä, tms.. jollekulle... vaikka itsellesi, sille toiselle, ystävillesi, tuttavillise, tahi ihan ventovieraille läsnäolijoille... niin se ei ole oikein. Mikään ei saa mennä niin. Ei koskaan. Silloin sitä elää muille. Muiden mielipiteiden mukaan. Eikä suinkaan sen mukaan mitä itse haluat, ja tunnet. Silloin elämä ei ole helppoa. Kaikkeen pitää tavallaan "pyydellä lupaa". Ei, ei näin. Se menee väärin. Ojasta allikkoon.

   Samaten sama pätee kaikkeen tekemiseen ja olemiseen täällä Armaalla Telluksellamme. Se kaik mikä tuntuu olevan helppoo tehhä, tahi mikä tahi missä tuntuu helpolta olla niin se on oikiaa. Se on oikein sitä kyseistä henkilöä kohtaan. Hänen kohdallaan. Sillä hetkellä, siinä kohassa. Ja näin ollen tietty myös myöhemmillä hetkilläänkin. Mut se on vaine oikiaa. Jos kaik tuo tuntus tervan juonnilta ni sillon taasen mentäs elämässä pöpelikköä kohen niin et pienar pöllyää. Sillon pittää pysähtyä ja miettiä et mikä mättää? Mikä ei ole oikein? Mitä pitäs tehhä toisin? Miten sain laivansa oikastua?   

   Oikeestaan voisi määritellä yhdeksi tunnetilaksi helppouden. Tyyliin että on surua, iloa, yms. tunteita. Niin yhtälailla on olemassa tunnetila nimeltänsä helppous. Eiks näi?