Mietin tässä yksi aamu hyvän alku "slouganin" tähän alkuun mutta kun olen vanha jo siinäkin suhteessa etten vaine yksin kertaisesti muista, mikään ei vaine yksin kertaisesti mielessäni kau´aa pysy, niin niinhän se sekin sanonta mielestäni kerkesi haihtua kuin tuhka tuuleen ennen kuin selvisin tätä tekstiäin nakuttelemaan.
Ajatukseni on kirjata tähän kaiken laista joka liittyy vanhuuteen ja etenkin tähän miun vanhuuteeni. Sellaisia huomioita joita olen itsestäni ja ympäristöstäni tehnyt nyt täsä vähälle aikaa. Vähän kuin tyyliin että ei se vanhuus yksin tule kuten sanotaan että ei se onnettomuus kello kaulassa tule... jos nyt jotain täytyis siteerata.
   "Nälkä on että näköä haittaa." tahi sitten " Ehtiihän sitä haudassakin levätä." ja mitä kaikkea sitä onkaan muttas täytty vaine todeta että tällä hetkellä, juuri NYT on olo kuin olisi vanhuuttaan näkökyvytön. Tämäkö lie vanhuuden oireita vahi onkoo nyt sitten tuolla Luojan luomassa luontokunnassa jotahin sen verta pinnassa nytten että se aiheutta miulla jatkuvan väsymys-olotilan? Tilan jota on nyttemmin jatkunut jo ainakin viikon päivät. On sellainen jatkuva väsy ( vedinkin täsä toissa yönä sellaiset ennätys pitkät yöunet miun mittarilla mitattuna tavan viiden-seitsemän tunnin yöuniin verraten: yhdeksän tunteroista täyttä unta! Ja muutoinkin päiväkaudet on jatkuva väsy. Sellainen väsy jota en ole viel koskaan tätä ennen kokenut minään vuonna tahi minään vuodenaikana. Simmuja painaa vietävästi teen sit mitä tahansa. Nukun vaik ne pitkät unet, tahi laittelen kosteustippoja simmuihini. Tahi sitten napsin allergia tabuja massuuni ja suihkuttelen suihkeita klyyvariini. Mikään ei tunnu auttavan vaan tää jatkuva, painava, olotila jatkuu vaine.
Liekkö tosiaan johtuneen luomakunnasta vahi onkoo vaine jotain puutostilaa elimistössäni - tiedä en. Vahi oiskoo se vanhuus ( ja vaihdevuosien jatkuva väsytila ) vihoin ja viimein sit "saavuttanut" miutkin? Kuuluuko tämä vanhuuteen?
   Olisiko osa syyllisenä se että on tuolla Töissä alvariinsa kiirus ( joka tietty hyvä on noin työpaikkani talouden kannalta ja muutoinkin sen paikan pysyvyyden kannalta, ja ennen kaikkea sen kantilta että miulla nyt yleenäskin olisi tulevaisuudessakin siel Työ! ) jota ei enää tällainen vanha kroppa kestäkkään? Jatkuva kiirus, jatkuva tekeminen. En sen henkäyksen paikkaa välleen vaan aina jotahin tekemistä. Hyvä kun kerkee päivän mittaan jotahin jossain välissä nimellisesti ruokatauolla suuhunsa napata. Ei tosin valittamista sen suhteen sillä en mie osais kyllä mitään tekemätikään olla... Ja se että koko päivä menee tosiaan jaloilla seisten ( näillä huonoilla kantturoilla joita onneksi ne Varppikenkäin nyttemmin avittavat ). Sekin vie kaiken lisäksi rasittaa tätä vanhaa Mummeron kroppaa ja olemusta.
   Näihin vielä se että kaiken lisäksi pitäisi kotonakin, Humisevallaharjulla, Majassa Mahtavaisessa, keretä tehdä jotain.
   Olen aina nostanut hattua heille jotka käyvät töissä ja samalla klaaraavat niin kodin kuin mahdolliset muoskatkin siiin sivussa! Miten he sen tekevät! Mie kun en tahdo jaksaa edes tätä yhtä työsarkaani, saati että täsä olisi viel mukana muoskia - ja tätä kotiani. Tuntuu että tämä koti jää todella paitsioon ( ja ne miun muoskani sekä heijän mukelonsakin! ) kun en vain Työni jälkeen jaksa! En siis yksin kertaisesti jaksa! Hyvä kun jaksa "raahautua" kotia Töistä ja rojahtaa ns. sohvalle ( miun tapauksessa Itulaatikkooni ) illaksi. Ponnistusta ja pinnistystä vaatii jos meinaan sen lisäksi viel vaikka suihkussa käydä tahi sitten vaik apetta itselleni tehdä. Ei onnaa, ei sit millään. Todella harvoin jaksan saunani ihanaisen lämmittää, muutaman kerran viikossa suihkussa käydä - enkä kuten ennen Töitä; joka toinen ehtoo. Ru´uankin teen näin vapaapäivinäni ison satsin etukäteen jotta sitten vón viikolla mitä syödä Töissä kuin kotonakin. Tai sitten vaine jotain pientä nakerran - kuten vaik Siemennäkkileipää. Kun ei vain jaksa...
   Miten sitä nuorempana jaksoikaan? Jaksoi hoitaa niin kodin, kuin muoskatkin - ei töitä ulkopuolisilla työnantajilla. Mutta silti ihmettelen että mitenkä sitä nuorempana jaksoi? Jaksoi jopa mennä viipottaa yökaudet lavatansseissa ja joskus jopa riijatakin yötä myöten kun sen aika oli. Mistä sitä nuorena sitä viertaskaa niin paljon on? Miksi sitä ei ole Ukko-Ylimmäinen antanut näin vanhalle iälle ollenkaan? Vahi olenko jokin poikkeus tapaus etten jaksa? Jaksavatko kaikki muut mutten mie?
Toisaaltaan taasen tunnen ja tiedän sellaisia "harmaapartoja", "ikikantoja", jotka ovat iäkkäämpiä kuin mie ja silti he jaksavat. Heillä virtaskaa riittää vaik muille jakaa. He touhuavat alvariinsa, tekevät kaiken laista. Ovat, tulevat ja menevät. Mitenkä he jaksavat? Vahi onkoo se vaine se "pinta raapaisu" joka näkyy meille muille ulos päin heistä ja kaiken muun ajan he ovatkin sitten hissun kissun hiljalleen. Uuvuksissa ja näänyksissä kun ei voimia ole? Onkoo se niin? Vai onko heillä todellakin alvariinsa voimia, tarmoa ja tahtoa kaikkeen?
   Mietin sitäkin että kun olin nuorempi niin sitä oli ain kaikelaisia tavoitteita tahi suunitelmia tulevaisuuteen. Jotain ain mielessä että "sitten kun mie"...
Nytten niitä ei ole. Ei niin mitään. Ei tavoitteita, ei suunitelmia, eikä kylläkään minkään laisia unelmiakaan. Sitä vaine on ja elää päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja sitten vielä vuodesta... toivoo että viel ensi vuosikin eteen tulee. Että senkin vuoden vielä nähdä ja kokea saisi. Että ei kuolo viel korjaisi omaansa Tuon puoleiseen vaan saisi elää täällä eläväisten joukossa ja saisi kokea vielä yhden vuoden lisää tätä maallista vaellustaan.
Voisi sanoa melkein että ainuat päivien ja viikkojen "kohokohdat" ovat kenties jotkut TV-sarjat tahi -ohjelmat jotka toistuvat tiettyinä päivinä ja tiettyinä aikoina. Niitä voisi sanoa jopa odottavansa jos nyt yleenäskään tällä vauhdilla mihkään kerkiäisi istahtaa tölläämään moista rakkinetta. Kun tuntuu että sen mitä siitäkin kerkii ehtoisin "nautiskella" on vaine jotkut sää-tiedotteet joskus kun oikein yrittää keretä niitä kattomaan. Sitten seuraava huomaamani asia moisesta kapistuksesta onkin se että istun joko Itulaatikossani tahi jollain tuolillani ja nuokun, "ongin", aivan valmiina mennäkseni kammarini puolelleni sänkyyni nauttimaan Uni-Jukan ihanista Höyhensaaren antimista. Et ne niistäkin odotuksista....
   Ennen vanhaan meitä opetettiin nuorempana että pitää teititellä kaikkia itseään vanhempia ihmisiä. Ja teititellä saa vain jos tämä iäkkäämpi itse ehdottaa sinun-kauppoja.
Nyt olen huomannut että jotkut asiakaspalvelussa olevat tahi muutoin kanssani tekemisiin joutuvat ihmiset ovat alkaneet teitittelemään miuta. Toisinaan se hämmentää - olenko JO niin vanha? Toisinaan se on imartelevaa - joku katsoo että olen JO niin kunnioitettavassa iässä ( häneen nähtenkö? ) että miuta passaa jo teititellä. Toisinaan sitten taasen olen iloissani että EDES joku on saanut niin hyvän kasvatuksen ja ottanut siitä myös pikeen että osaa teititellä vanhempaansa. Ja sitten herään siihen tosiasiaan että olen tosiaankin vanhempi kyseiseen henkilöön erratessa enkä enää sitä nuorempaa polvea joka "katsoo ylöspäin" vanhempaansa, ja näin sitten - olen vanha!
Tuolla Töissä miun korvaani kalskahtaa aina kun siellä kaik nuoremmat ( kun vanhin olen koko työyhteisöstämme ) henkilöt sinuttelevat kaikkia ihmisiä jotka siellä tulevat asiakkaiksi. Olkoovat he sitten nuorempia tahi vanhempia kuin he itse. Tosin nämä työtoverini ovat kaik järeään niin nuoria että melkeimpä kaikki asiakkaat ovat ain heitä vanhempia....
Mietinkin että eikö enää kouluissa opeteta ( vasiten jossain ammattikoulussa tahi lukiossa ) että aina pitää vanhempaansa teititellä? Eikö se kuulu enää nykykasvatukseen ja -sivistykseen? Olenko mie yssin jokin jäänne vuodelta "dinosaurus"?
On se vaine vaikia näin tällaisen teitittely-kulttuurin oppineelle sanoa vanhemmalleen että "sinä". Joskus sitten kun se miulta(-kin) lipsahtaa vahingossa suustein siin kaiken tohinan keskellä niin tekisi mieleni painua maan alle. Olen kuin "maani myynyt"... Ei tunnu kivalle, häpeän. Ei se vain kuulu palveluammattiin miun mielestäni; vanhempansa sinutteleminen.
   Siellä Töissä ( anteeksi Lukijain Armaani kun nytten puhun alvariinsa Töistä mutta kun se nyt on vaine elämäni täl haavaa ja sanoisinko että myös ainutta elämääni täl haavaa ) olen hvanainnut että asia, jota olen miettinyt täsä jo useamman vuoden ajan kun olen valokuvanut kaiken laista ja ihmisiä etenkin, on vahvistunut vielä väkevämmin mielsssäni.
Meitä ihmisiä, niin nuorempia kuin vanhempiakin, niin naisia kuin miehiäkin, lapsia kuin aikuisiakin, on olemassa oikeastaan kahden laisia.
On ihmisiä jotka ovat jollain tapaa hyvinkin persoonallisia ulkonäöltänsä, enkä nyt tarkoita mitään pukeutumis tyyliä tahi muutoin herättävää käyttäytymistään, vaan ihan vaine sitä että on ihmisiä joiden naama on jollakin tapaa hyvinkin mieleen painuva. Jollakin lailla sellainen ettei se olen mitään "tusina tavaraa" jos nyt ( anteeksi vaine ) saan tällaista sanontaa käyttää. Heidän naamansa jää mieleen ihan vain yhdestä näkökerrasta. Heidät muistaa hyvin sen jälkeen uudemman kerran naamatusten tullessaan.
Sitten on ihmisiä jotka ovat juuri tätä "tusina tavaraa". Eivät ns. minkään näköisiä. Heitä ei muista millään vaik kuinka usein näkisikin. He hukkuvat massaan... unohtuvat. Heitä ei muista vaik kuin pinnistäisi aivonystyröitään.
Miksi se on näin? Mikä tekee jostain ihmisen naamasta mieleen painuvan? Miksi heidät muistaa? Mikä on se piirre tahi ominaisuus joka jää mieleen? Painuvatko samojan ihmisten piirteet jokaisen mieleen? Näämmekö kaikki toisemme samoin; toisia ei kukaan "näe" ja toiset "näkevät" kaikki?
Vahi onkoo sitten tämäkin vanhuuden tuomaa pohdintaa, havannointia tahi jopa piirrettä: sitä vanhemmiten pistää enempi silmälle ihmisten naamojan piirteet ennenmmin kuin esim. jonkin heidän tekemisensä; miten he liikkuvat, kävelevät, tms.?
   Tällaisia pohdintoja tämän vanhan aivoista nyt. Vanhan, väsyneen, joka ei nyt kehtaa, ei yksin kertaisesti jaksa, edes "oikolukea" tätä tekstiään jotta se olisi helpompaa lukia ilman mahdollisia skriivausvirheitä... sori.
   Hyvää yötä.