... että miksi mie en ole pohtinut enkä kirjoitellut "mitään" - tai yleensäkään tehnyt mitään "huomioita" mistään? Tajuan ja ymmärrän että hommat ne ovat täsä miulla olleet jotka ne aikani vievät. Tuntuu että yhtä haipakkaa on ollut koko elämäni tää. Vasite nyt joulun, ja sen tietä myös uuden vuoden, tienoo läpeensä. Kaikkinensa pakollisine papru-hommineen ja muine must-must-tekemisineen. Ihanaahan se tietty on että on ain tekemistä: eipähän tartte miettiä et mihkä aikaansa kuluttas?
Mutta toisaaltaan kaipaan ittekkin kaikkinaista pohtimista, asioiden vatvomista ja kääntelyä...
   Toki pohdinhan mie kyllä oikiastaan mielessäin vaikkas mitä mutta että niistä olisi kirjottaa jotain niin se onkin sit toinen asia. Henkilökohtaisia, oikeen silleen itteni henk.koht. saati sit toisten vastaavia, en tohdi kirjoitella. Ne kaikki "märehdin" yssiksein omassa mielessäin enkä julki tuo. Toisten taasen... niin, ne sit taasen ovat heijän omiaan. Ei niitä ole paree "kannella" mihkään suuntaan...

  
   Tänään "laitoin silmälle", "pisti silmääni", kuin tähän meitin Kulmankunnan eräälle mummolle tuopi viikottain tai onkohan se parikin kertaa viikossa ( en siis ole "silleen" pistänyt silmälle et olisin tarkalleen tietonen kuis usein, millon, minä päivinä, jne. ) tietty firma varmaankin ruokaa syödäkseen. En tiedä onko siinä ruokaa mutta oletan vain että kun samaisen firman auto kulkee, pysähtyy ja lähtee hänen porstualtaan säännöllisesti, niin siitä varmaankin on kyse. Vasite kun tiedän että hänellä alkaa ikääkin olla... muutaman kerran olen ollut juttusillaan.
Samoin huomasin tässä talven vähäisinä tuiskuina että hänen naapuristaan käypi eräs miespuolinen hänen porstuansa lakaisemassa puhtaaksi sateiden jälkeen. Myös lakasiallakin on ikä jo paremmalla puolen 70 mutta silti tämä papparainen avittaa naapuriaan kun hän nyt on liikkuvaisempi ja paremmissa voinneissa...
   Muistan kuin kesän korvalla eräälle naapurin pariskunnalle rakensivat porstuansa kuistiin tukikaiteen avittamaan heidän molempien kulkua ylös ja alas läpi näiden muutamien askelten joita miedän jokahisen kuistin edessä on. Sellainen oli täsä miunkin porstuain edessä valmiina kun tänne tulla tupsuttelin. Olivat entiset ovmistajat sen siihen rakennuttaneet kun oli sen pariskunnan mies sen verta huono kulkuinen jaloistansa... Mietin että ihan hyvä se on siin olla vastaisuuden varalta itelleinkin - mut nyt en sitä viel tarviin siin tarkotuksessa. "Antaa kuitenkin sen siin olla." "Mihkäpä mie sitä tuhoisin ja ka, miksipä sen siitä poistaisin?" " En ni miksikään. Tiijä vaik joskus viel tulen tarvihtemaan...." ( Nyt olen siin mm. tuuletellut petivaatteitain kuin myös mattojain. )
Heillä mies ajaa "vielä" autoa vaikkas huonojalkainen onkin, ja tänä talvena, vasite näin paukkupakkasilla, hän ain ajaa ensin autonsa porstuan eteen ja hakee näin vaimonsa kyytiin. Sitten he "karauttavat" Hepo Hopiallaan ( se on muuten ihan oikeesti hopian harmaa - se heidän autonsa! ) jonnekkin kunne kotvasten kulutua taasen sujauttavat porstuan pielelle ja kantavat ostoksensa sisälle.
Näin varmaan siksi että ovat tosiaan huonompi liikkeisiä mutta myös siksi että tää pakkanen tekee varmaan oman haasteensa ulkona liikkumisille kun se tuuppaa ottaa "heikompi henkistä" henkeen. Tämän tietää nimimerkki; allekirjoittanut. Ain paukkupakkasilla ulos änkäissäin kietaisen kaulahuivin naamani eteen, pääni ynpärille, jotta näin keuhkoihini hengittämäni ilma "suodattuu" paremmin "mieltäväksi".
   Tiedän myös että yksi iäkäs pariskunta täällä on sellainen että mies on viel ns. virkiä ( kuin myös taitaa olla vaimokin ) mutta tällä vaimolla on jokin dementia tahi sellainen muistisairaus jonka ikä on tuonnut tullessansa. Niinpä häntä ei tohdi jättää pitemmiksi ajoiksi yksin kotiinsakaan. Miehensä hoitaa ja peräänkatsoo häntä ain. Näin ainakin tämä mies on miulle kertonut kun talon asioissa on oltu tekemisissä ja tuolla pihanmaalla vastatusten tultu.
Yksi kerta olin jälleen mattojain liekuttelemassa porstuassain kun siihen tepsutteli mummeroinen joka alkoi juttusille kanssani. Juteltiin siin niitä näitä noin niin kuin yleisesti ja mielessäin mietin että kovin tutusti hän miuta jututtaa. "Kukahan hän on?" En tätä hältä tohtinut udella suoraan joten annoin asian häipyä mielestäin ja jatkoin "huulten heittoamme" entiseen tapaan. Jutut juteltuamme, asiat pakistuamme, painuin takaisin sisälle kotiini jossa kotvan kuluttua kuikkasin ulos akkunastain, ihan noin muuten vain, ja huomasin kuin tämä mummeroinen kävikin tämän talon yhteen asuntoon. Hän asui kuin asuikin täällä! Oh-hoh! Hän kun olikin tämän kertomani miehen muistisairainen vaimo! "Nuin virkiä kuitenkin! On kuin ei mitään ois... "
Tosin mietin myös ettäs eiks se olekkin niin että olkoon iän tuomat tällaset "vaivat" mitä vain niin niissä kuten kaikissa muissakin immeisten sairauksissa, on kaikissa niin huonompia kuin hyviäkin päiviä ja ajanjaksoja? Eli olsiko juuri sinä päivänä ollut tämän mummon "hyvä päivä"? Sen verta hyvä että oli miehensä päästänyt vaimonsa tälle pihalle "happee haukkaa"?

   Olen täsä nyt muutamia tovia kirjannut sieltä täältä saamiani tietoja ja jo valmiiksi toisaalle talteen otettuja tietoja, puolisoni suvun historiasta ja nykyisyydestä, ylös koneelleni. Ihan vain puhtaasta halusta tietää ja nähdä mistä hänen sukunsa pohjautuu? Mitä, ketä, siellä on ollut ja on? Osan tiedänkin näin eletyssä elämässä mukana ollen ja osan olen kuullut aikoinaan puolisoni niistä miulle kertoin.
Vasite kun nyt on suvun nuoremman polven vanhemmat jäsenet, henkilöt, tällä haavaa alkaneet kiinnostua suvustansa ja sen historiasta. He pohtivat, kyselevät ja tuumailevat: "Mistä me tulemme?" Ajattelin isseksein ja sanoin sit heille että kun mie nyt "joudan" kulkemaan ja jututtamaan viel elossa olevia vanhimpia suvun jäseniä niin miepäs otan ja alan... Niinpäs syssyllä, sulan maan aikaan, aloin urakkaani tään ja kun se ei nyt sellainen ihan kiireisempi luonteeltaan ollunna/ole niin kaik muu on sitten "sotkenut" sen tekemistä ja jatkamista. Kunne nyt... nyt olen siihen syventynyt pitemmän ajan kanssa ja aikatavalla valmihiksikin saanut. Sen mitä jututtamalla suvun eri jäseniä, heidän muistoistaan, talteen saan.
Olen sankken tytyväinen saamaani kokoonpanoon vaik itte sen sanonkin... Nyt vain ne kaik tiedot netin kautta sähköisesti nuoremmalle polvelle ja vanhemmalle polvelle mustaa valkoisella-muodossa. Hyvä.
Tätä "sukuhistoriikkia" läpi käydessäin ja sitä lukiessain sekä ylös kirjatessain, ovat nämä asiat pistäneet miut pohtimaan että olemme me kyllä kaikki omanlaisiamme persoonia, ihmisiä. Meillä jokahisella on ihan omanlaisemme sukumme. Meidän jokaisen oma persoona pohjautuu ihan TAATUSTI myös kaukaisista sukulaisistamme - halusimme sitä tahi emme. Emme me voi sitä muuttaa miksikään vaikka sen tiedostasimme. Tai en tiedä... luulen näin... Sillä kummasti vaine huomaan näin "suvun ulkopuolisena" jäsenä että samat "kaavat" toistuvat/toistetaan niin menneissä sukupolvissa kuin nykyisissäkin. En tiedä sitten jos itse olisin verisukulainen ja huomaisin tällaiset taipumukset ja piirteet sekä jos tahtoisin niitä muuttamalla muuttaa niin löytyiskö miusta vahvasta suvun" vaikutuksesta", perimästä, huolimatta voimaa kääntää "kelkkani" toiseen suuntaan, toisin päin? Meen ja tiijä.
Senkin tieto sai vahvistusta entistään, jonka jo entuudestain tiedän omaa sukuani aikoinaan tutkineena, että suvuissa on ( ainakin Suomalaisissa suvuissa ) tapana samojen nimien tahi ainakin näiden nimien eri muunnelmien, kulkea sukupolvesta toiseen. Niin naisten kuin miestenkin puolelle. Mutta senlaisen ahaa-elämyksen nyt kuitenkin koin täsä asiassa että ne TODELLAKIN kulkevat suvuttain sillä esim. puolisoni suvussa ei ole ollut kahta tapausta lukuun ottamatta mitään Helena-johdantaista naisen nimeä, joita taasen omani puoleisissa suvussa on niin että tuntuu jotta heitä on ollut vähintään joka toinen henkilö! Samaten miehisten miesten puolla: samat nimet kulkevat polvesta toiseen - suvuttain. Puolisoni suvussa eri nimet kuin miun puoleisissa suvuissain. Ollaan vaan me Suomalaiset aikas "nurkkakuntasia" täsäkin asiassa...


   Mietin että näin se miustakin on tullut - vanha.
   Olen yhtälailla vanha kuin tämän Kulmakunnan vanhimmat jäsenet. Enempi tahi vähempi tunnen kuuluvani ennemmin heidän joukkoonsa kuin nuiden nuorempien. Vaikkas vaine kaik vanhemmat ovat todellakin varmaan jo eläkelläisiä hyvän matkaa... Mutta kun nuo nuoremmat... heil kaikilla on työurat viellä edessänsä. Osa on viel lapsetonna ja kel niitä onkin niin he ovat pääasiassa vasta korkeintaan teini-ikäisiä. Kovin nuoria siis ovat he - ainakin tällaseen mummeroon verraten jolla on jo muoskien mukeloitakin.
Mummoon joka hyvänä päivänä kulkee kuin nuoret jellukat ikään mutta sitten taasen huonompana päivänä kulkee ja "vaakkuu" puolelta toiselle kuin vanha ankka ainai.
Mummonen joka "joutessansa" tekee vaik nuoremmalle polvelle sukuaan tutuksi...
   Joten ei kun Auf Wiedersehen...