Eilennä oli se hetki, se aika, se päivä, kun yhden ystäväin kera sovittiin tärskyt sukumme mökille yhden tietyn asian takia.
   Sinneppä siis urettiin kumpainenkin kussa muilta aamuhommiltamme kerettiin. Paistelin Kaikettomat plättyset meille, hommailtiin, kärtsättiin notskilla syötävää ja juteltiin. Istuttiin ja juteltiin - paranneltiin maailmaamme tätä matavaista, sen varmahan siitään sen kummemmin selvemmäksi tulemati, muttas paranneltiimpas kuiteskin kotvasen aikaa.
Eron hetki aikanaan tuli ja mie jäin sit viel yssin paikalle tälle, sukumme mökille, hommailemaan kevättä pihapiirille tuolle krapsuttain krips-kraps niitä Sukumme Mummon perennapenkkejä auki talven mennehen jäljiltä.
Voi, ja oih, olisi siellä viel paljon mutakin tointa mitä tehdä, muttas simmujain viel varton vähäsen, kroppa muistuttavi olemasa olostansa ja aikakin tuo pahulainen, rajalliseksi ain käy, kun en yötä voine siellä enää olla.... Ees-taas siis pitää ain päiväksi sinne matkata Hepo Hopijallain.
   Täsäpä tätä kuvien kera ja sanoinkin hivenen....


   Menomatkallain:



   Aamumurkinalla kaksistaan.




   Räpylät vinksin-vonksin menevät ko "äkkisiltään" nousee sulavedeltä jään tuon sohjoisen ja liukkahan pinnalle.










    Kurki aamupalastansa etsiskelemässä.




   Metsäkauriit olivat myöskin liikenteessä.
Alakuvassa näkyilee kuin "särkeä paisteltiin" kotvanen näiden kera kolmistaan;




   Paikassa "Joka" joka jo toisten omistuksessa on ollut vuosikymmeniä, muttas yhä iellehen itseini täältä löydän kiertelemästä, katselemasta, kuvaamasta ja muistelemasta.
( Siksi kuvaan "maisemana" enkä rakennuksena. )
Ei täällä kukaan asu nykyään. Hyvä kun joskus joku näyttäisi käyvän peräänsä katsomassa; et "torppa" pystyssä pysyvi.
Surku vaine käy lävitsein kuin paikka mataloituu ja maatuu pikkuhiljaa kunne aikain kuluttua sit olemasta olee...









   Tästä peltoin nurkkauksesta muistan kuin tällä saralla oltihin heiniä seivästämässä kun mie pieni likka olin.




   Katoavaa kansanperinnettä: traktorin kuomukoppa, talvinen puunajoreki/sen jalakset, niittokone, heinän haravakone, äes, auto ( Fiat kuuleman ), joitakin puimakoneen osasia, jokin sonnanlevityskonekkin... ja paljon muuta.
   Surullinen näky: metallia kauniissa maisemassa. Saastuttavat luontoa metallista valuvilla aineksilla....
Surullinen juttu: nämäkin tarpeettomia jo.
Ihana juttu: nähdä mitä sitä on ennen ollut, millä töitä tehty.
Iloinen juttu: tallessa ovat täsä - ollehet jo vuosikymmeniä...
Iloinen juttu: miusta ainahin kauniita ja tietyllä tapaa surullisesti arvokkaita, tärkeitä. Miulle läheisiä.




   Rajakivi.




   Navetan kivijalat - raunioina, kasana, romuläjänä.
Tuolla kaiken tuon keskellä mm. hirsien pulttausruuveja ISOja, lehmien parsien metallit, erinäisiä metallisia potteja, ämpäreitä, astioita. Hirret navetan, heinälatonsa kyljessään ollehen. Lasia josain paikoin ollehista ikkunoista. Jne.
Kaikki tuolla, tuossa paikassa. Ennen niin tärkeitä, nyt raunioina vaine.
   Tästäkin navetasta miulla näkö-muistikuva on olemasa!
Vaikkas sankkevan pieni olenkin ollut kun täällä paikalla mummomme asusti, äitimme ( Sukumme Mummo siis ) nuorikkona kävi äitinsä tykönä kyläilemässä ja olemassa, niin siltikin muistan tään nähneeni kokonaisena, pystyssä ollehena.






   "Lähde kaunis katselle."?
   Niinpä - tästäpä ei varmaan paljoa enää hörpätä vesiä juotavia kun se tällaisessa kunnossa nykyään jo on?
Täsä ( kertonut olenkin tästä jo ennen.... ) sitä ennen pidettiin peltotäiden aikana päivän eväät kylmässä, kätköissä lähtehen yllä olevaisen "kaivon"katoksen suojaavaisen.
Tästä käytiin hörppäämässä vettä lämpimien peltotöiden keskellä.
Ja olikohan niinkin, ettäs maitotonkkijakin pidettiin... No, muttas ainaskin tuolla tään yläpuoleisella, rintehin kätköissä olevaisessa kaivossa, niitä pidettiin. Ja sillä samaisella rinteellä oli heinälatokin jonka kynnyshirrellä istuttiin ja syötiin eväitä.
Sitä rinnettä pitkin juostiin ylös ja alas ( sen mitä lapset saivat peltotöiltänsä "laistaa" ) sekä mm. mie opin viheltämään!




   Käväisin morjestaa tätä meitin ISOa suojeltua kuustamme.
Tosa se ylhäisessä ykseydessänsä iellehen on ja asustavi - ihanainen iso.


   Perillä:



   "Höntyvä."




   Plätyt pitsiset ja...
... samaan aikaan kuuntelin sekä katselin kun "poikamme harjoittelevat" - tahi tyttöset?







   Näitä sitä krapsuttelin ja samalla ajattelin kaikenlaista....

   Kussa tälle pihalle tulen ( vasiten kun yssin menen ja olen tuolla ) niin ekas´ teks´ roudaan kamppehet kaik sisälle mökkimme tuon viel olevaisen.
Sitten keitämmö kaffeet ja nautiskelen sen ULKOrappusilla istuin. Nimen omaan ulkorappusilla. Ei, en jää sisälle olemaan. Ei tunnu mukavalta ensinnäin jo paikan tuon hivenen jo ummehtuneen tuoksun takia kun asumati on pitkät talvet, sekä henkien siellä olevaisten takia.... Ja sitä paitsi se on useimmiten se LÄMPIMIN paikka olla ja istua kun jatkuvaan asumattomana on keskikesää vaille aina kylmempi paikka sisältänsä ko ulkoa!
Näihin jälkehen sitten touhuihin ja töihin erinäisiin - josain välissä kärtsää, tietenkin.
   Avaan mökkimme ovet ( jo tullessain siis kun kamat sisällensä kannan ) sisälle asti ja laitan ne ronkille; auki pysymään.
Aukaisen navetan pääoven ja leinälatonsa ovetkin.
Miksikö?
No, näin siksi että tuntuu kotoisammalta. Varmaan peruja lapsuudesta kun vakituisesti asuttiin tuolla; ukset auki - joku/kaikki ovat kotona. Eihän tuohon aikaan ovia suljettu kuin joskus kun pihapiiristä poistuttiin. Eikä lukkoon laitettu, ei, kuten nykyaikana. Korkeintaan luuta, harja, pelkaksi laitettiin jotta pihaan tulijainen likeltä tahi jo kaukaa katsoissa, äkkäsi et ei ketään kois ole; ei kylään voikkaan mennä juuri tuolloin.
EIKÄ se luuta tahi muu pelekka ollut "kutsu" varkaille, ei. Ei silloin ollut tällaista varkailua kuten nykymaailmassa. Luotto pelasi kyläläisten kesken ( pääsääntöisesti.... ) ja tositen pihojen perään voitiin jopa katsoa ja silmällä pitää kun ja jos tarvista oli.
Näinpä sit olen "koton". Kotona on "muitahin" kuin vaine mie kun ovat auki ovat sepposeljällänsä....
Siks´ toisekseen täten on helpompi klkia ovista nuista sisälle ja ulos kun aina jotahin jostahin haen. Ei tarvitse aina ovia aukailla erikseen, vasiten jos kantamuksia käsissä on.
   Sitten kun ovat suljen lähteiksein poies, tahi talvisin vasiten kun kattojensa harjalta lumet ovat alas asti maankamaraiselle tullehet, eikää täten oviansa auki saa ulkorakennuksien kun ne pudonneet lumikasat oviensa edessä sen aukaisun estävät, niin tunne tulee ettäs nyt on autio piha. "Ei kettään, ei misään." "Tupa tyhjennyt on."
Suru hiipii puseroon, ikävä asettuu rintaan; täsäkö tää nyt oli-kin?
Nytkö poies - paljon jäi tekemäti vielä.... "Mitään en tehnyt, muttas kuitenkin.... nytkö jo?"
Tulee tunne et mie olen, jään yksin.
Herään todellisuuteen et niin olenkin. Ei enää puolisoa, ei muksuja, eikä enää sitä Georgeakaan...
Millään siis mitään väliä? "Tuulen huuhtoma perse."
   Siksipä siis - ovet AUKI!



   Rakennettu sen 1950-luvulla ja se on sit varmahan Sukumme Mummo viimeinen sukupolvi joka tätä hengissä sekä pystyssä pitävi. Hän se on sukumme kantava voima tällä tiluksella yhä iellehen. Hänestä ko aika jättä, jättä aika tästäkin pihapiiristä. Surullista muttas totta, sangen totta.
Kohtalonsa on samainen kuin tuolla edellä olevaisella sukumme "lähtökohdalla" evakkotien jälkehen: ajan hammas puraisee, muistot haihduttavat olemattomiin. Ei ole siteitä vahvoja jotka pitäisivät paikkaa täkä-kään pystyssä, ei ole intrestejä nykymaailman ihmisillä panostaa ( rahaa ) ja jatkumoa tehdä.



   "Meit-in sauna."
   Tääkin sauna joka tälle tantereelle on ihan ensimmäiseksi rakennettu ja täsä ensi alkuun asuttu, kunne talo ja/tai navetta valmiiksi saatu on, on talven mennehen aikana yhden nurkkasensa kivijalan yltä itsensä maantantereelle laskenut...
   Saunasta tästä on muistikuvat ajalta kun se alkuperäisessä kuosissan oli sisuksiltansa: isämme uusi sen nykyiseen kuosiinsa ja sisäiseen järjestykseensä yhden naapurin miehen kera tuossa noin 70-luvulla.
Ennen oli "vain" höyläpenkki-huone joka pukuhuoneen virkaa toimitti ja sitten itse sauna joka siis käsitti maapohjalla olevaisen laudehuoneen kiukaineen ja lauteineen sekä muuripatoineen josa vedet käytettävät lämmitettiin. Remppansa jäkeen tuli "oikia" puhuhuone, sauna ja itse pesuhuone.
   Muistan kuin lapsena täällä asuttaissa tulivat yhdestä kylän talosta ihmiset evakkoon talonsa tuon äkäistä, alkoholista, ihmistä ja nukkuivat sitten täällä saunassamme yön ylitse, jälkehen löylyin lämpimien.
Muistan kuin sitä kesäisten heinän tekojen, syssyisten, elokorjuu päivien ja talvisten pakkaspäiväin lopuksi, sauna lämmähytettiin ja ylisillään sit löylyistä lämpimistä nautittiin. Muistan ne lämmitys-prosessit, sekä -ajat. Muistan vesien kelkkaukset ja kannot.
Muistan myöskin puolisoin ajan jolloin aina tänne mentiin saunomaan kaksin tahi jälkkipolviemme kera...
Nyt ei enää. Hyvä kun joku kerran tahi kaksi kesässänsä täänkin enää lämmittää?

   Kantonen tää jo ihmisten sekä eläinten erinäisten toimesta sankkevan koluttu, aikaisen "Pihakoivumme", on parhaansa päivä nähnyt. Täsä pihapiirissä tään on ollut ns. alkuperäisin asukas. Tää oli puu joka täsä seisomassa oli jo silloin kun tälle tilukselle ihmiset tulivat ja asutuksi tään rakensivat - metsän paikalla ollehen asukas alkuperäinen.
   Täsä se oli ja asutti senkin jälkehen vuosikymmeniä, kunne vuosia muutamia sitten poies kaadettiin ettei joku myrskyn pahukas tulisi ja sitä mökkimme päälle kaataisi. Tuon jo sankkevan huteraisen, olevaisen, päälle....
Täsä se seitä töpötti ja aina meille suojansa soi, varjonsa yleväisen ja sankkevan ison, kätköissä. Suojan antoi hellepäivinämme, suojan soi tulilta ja satehiltakin joiltahin.
Tosin sitten vettä vaati palkaksensa aikaslailla vieden sitä ympäröivältä tantereeltansa. Perennapenkkisiltä olevaisilta niin ikään, nuilta joita Sukumme Mummo yhä iellehen hoitaa ja hoivaileepi. Samaten kuin kaivoilta kahdelta ollelta oman osansa varmaan otti ja veroitti....
  









   Purin tään keinusen. Otin jo aikansa nähnehet ja ahavoituneet köydet poies. Samaten kuin istuimetkin tään.
Nyt kun vaine jotenkin ja jonnehin tuo metalliosan saisi....?
Kohtalon samaisen tulee kokemaan tuo reunassa kuvan näkyväisen leikkimökkimmekin....
    "Olipa kerran kolme tyttöä ja leikkimökki..."
   Aikoinaan isämme tämän rakenteli meille, miulle ja sisaruksillein miun, leikkipaikaksi. En muista et toivoimmeko sitä, pyysimmekö sitä, muttas niin tää vaine sit saatihin joskus 70-luvulla leikkiäksemme.
Leikittiinkin. Yksin, yhdessä, erikseen, ja sit ystäviemme kerakin.
Luonamme kävivät mm. serkkumme meidän jotka sitten olivat jälkeen päin pyytäneet vanhemmiltaan et pääsisivät käymään taasen siellä misä on "kolme tyttöä ja leikkimökki" - siitä nimitys tää tulevi.
   Sittemmin täsä ovat leikkineet myöskin moninaiset muut lapset, poikaset ja tyttöset. Leikkineet ovat myöskin meidän jälkeiset sukupolvet kaksin kipalein. Viimeisimmät leikkiväiset olivat puolisoin ja miun jälkeiset muksuin mukelot. Siitäkin ajasta on jo kovanen... liki kymmenkunta vuotta jo.
Yritelinkin laskeskella täs ja lopputulemaksi sainen, ettäs se oli leikeissä mukana yhteensä sen noin 45vuotta sijaiten milloin misäkin päin pihanmaatamme tuota.
   Kalustetu, sisustettu, haalittu kasaan astioita, leikkivälineitä, verhoja, mattoja, yms. milloin mistäkin ja minkälaisia. Siivottu, putsistettu ja puunattu milloin kenenkin toimesta. Hoidettu, hoivattu kulloisenkin leikkijäporukan mieleisesti.
   Muttas nyt, nyt on tullut aika kun hyvästijätön aika on tullut etehemme.
On aika nakertanut pieluksiansa nuita ammoin rakennettuja, tieten taiten vaalittuja. Armoton-aika ei periksi anna vaan vie mukanaaan mennessänsä Mananmajoille...
Vaik kuin aika kuultaisikin muistojamme näitä ollehia, niin periksi annettava on: ikä karttuu eikä tää tästään enää nuorru. Puiset, lautaiset, pintansa vanhat jo ovat. Isot mu-yrkyt ottavat omansa, laho pistelee suihinsa sit loput mitä niiltä jälkehensä jääpi?
Meille Maan Matosilla jää osaksemme enää sisustuksensa purku ( tarpeelliset taltehen ottain ) ja leikkikalujensa lävitsekäynti tallentain tunnesitein arvokkaimmat jälkipolville sit joskus tulevaisuudessa leikkiväisille jos joku viel heistä, meidän jälkeisistä, sattuisi "jakautumaan"? Myöskin itse rakennuksen tuon purkaminen sekä asianmukaisesti hävittäminen.
   Snif - rauha hänen sielulleen.

-----------------------------------------

   Jälkikirjausta jällevän:
   Keinu sai uuden elämän. Sen kävi hakemassa joku ukki-ihminen lastensa lapsille käyttöön.
Ihanaa, ettäs näin kävi. Ei mennyt mihkään romuttamolle ihan hyvät metalliosaset nuo, vaan ne saavat jatkaa elämäänsä iellehen, joidenkin toisten ilona.
   Leikkimökillemmekin kävi ihanaisesti.
Sen kävi purkamassa ja kaikki puiset osaset sekä katon peltinensä, mukaan ottamassa, yksi puutöitä harrastuksinaan harrastava ihminen. Hän nimenomaan vanhempaa lautatavaraa kun itselleen olikin vailla ja etsi. Nyt löytyi sit tästä mökistämme hänelle sopivaa materiaalia.
Ihanaa kun näin sekin tuli tarpeeseen, kierätettynä uusiokäyttöön.