Kroteskia, vahi mikä himpskatin sana se nyt olikaan... tahi jotain muuta sellaista mutta joka tapauksessa huumoria, mustaa sellaista, ja itseironiaa...

 

   Tähän päivään oli sitten taasen sovittu SE kuolinpäivä.

   Pitkin talvea, synkkääkin synkempää talvea, olen raahannut sinua mukanain. Olen vetänyt kuin raskasta kivirekeä. Milloin kohti valoa, suuntaan iloisempaan milloin kohti Mananmajoja, kohti elämän ja kuoleman syövereitä. Raskas ja pitkä on ollut taival tää. Niin miulla kuin siullai - asianomaisena.
Ihmetellä täytyvi miun näin tämän ajatuksen ja asiain pohtijan näkökulmasta kattoin, että kauan olet sie kestänyt, kauan olet kulkenut. Kuin myös kauan olen jaksanut siuta hoivata ja "passata". Kauan olen kannatellut - mut hyljännyt en ole ( vaik ajatuksissain aatos tuo onkin kyl useamminkin kuin kerran, käväissyt... ) Pitkä matka on yhdessä tehty. Pitkä ja tuskallinen...
On tuokioita jolloin olen luullut että nyt se on loppu. Nyt ovat viime minuuttisi luettu. Liekö itte olet ajatellut samoja asioita - olet kokenut asian ja olotilasi samanmoisesti kuin mie? Sitä tiedä en. En ole mikään "ajatusten lukija" vaik sitä kyllä olen välillä hartaasti toivonutkin.
Välillä olen ajatellut, ja lausunutkin ääneen, lohduttavia ajatuksia ja sanasia ilmoille lupaaville. Olen toivonut että jos se tästä. Vielä me petrataan. Vielä jaksaa - jaksaahan? Eihän tässä mitä - taas saatiin Armonaikaa Luojalta ja hoitohenkilökunnaltakin. Vielä huomiseen, vielä ensiviikkoon ja jopa kuukauteen tulevaan. Vielä, vielä... On kuin tuosta "vielä" sanasesta olisi tullut jokin mantra jota hokea ja joka antaa pontta kestää VIELÄ tuokio, vielä pieni hetki. Vielä tovi yhteistä matkaamme.

   Vaikkakin joka kerta olen mielessäin armon ajan jo päättänytkin. Olen salaa toivonut että nyt päättyisi jo tiemme tämä yhteinen. Loppu tulisi jo.... Silti aina on "kelkka käännetty". Jos tätä matkamme päämäärää en ole mie viimehetkellä suunnannut uudelleen, uusille päiville ihmeellisille, niin sitten sen ovat tehneet lääkärit nuo tietäväiset. Silloin kun olen marssinut heidän eteensä ajatuksella etten enää kestä, en jaksa, niin silloin he ovat valaneet uskoa uutta ja sanoneet: " Katsotaan vielä - katsotaanhan?" "Niin terveeltä näyttää vielä." "Kaunis on kuin mikä." Nyt viimetteksi tänään sain kuulla jälleen sanat nuo ihanaiset. Sanoihin näihin lohdullisiin vastasin mie jotta on se hyvä että tässä elämässäni/elämässäsi nyt yleensäkin on jotain joka on kaunista! "Edes jotain piristettä päiviin näihin synkkiin."

   On se vaine kummaa heittelemistä tämä elämän nuoralla taiteileminen. Joka kerta kun on luettu ne viimeiset minuutit, lausuttu että nyt tulee loppu - joka ikisellä kerralla on hiki noussut pintahan. Jokahinen odotussekunti on ollut tuskallinen. On jännittänyt, tärisyttänyt ja ajatukset seilanneet ku hullulla pyöreessä huoneessa nurkkaa ettiissä. Suoraan sanottuna olo ja elo on ollut aivan kakofoninen: "Tähänkö tämä päättyi?"
Kunne tänään huomasin että eihän noi ole olleet mitään. Eihän noi olleet kuin pieni pintaraapaisu tästä tuskien taipaleesta kärsivän Maan Matosen. Sillä tänään, juuri tänään koin sen "viimeisen tuskan". Voi ja hui kauhia että olipa se "ihanaa". Sydän hakkasi rinnassain niin että pomppi osaksi sieltä jo ulos. Ei meinannut pieni sydän, pienen mummosen, paikallansa pysyä. Toppuutella täytyi tuota pientä "hullua" rinnuksissain. Rauhoitelle ja luppailla "kymmentä hyvää" jälkeen kuolemasi...
Saavuttuani lääkärin pakeille kuulemaan tuomiota synkkääkin synkempää olo oli kuin sydärin saaneella. Ei... paremminkin kuolemantuomitulla! Elämä loppuu tähän. Juuri tähän. Tämän jälkeen ei ole elämää, ei minkäänlaista. Ei kulje henki, ei väräjä sydän pieni. Snif...
Oli olo täynnä tuskaa suurta, avutonta. Nyt tiesin miltä kuolemantuomitusta tuntuu! Aivan käsin olisin voinut koskettaa sitä tunnetilaa. Oli kuin siitä olisi voinut vaikka kakkulapiolla leikata palasen ja "nauttia tuota ihanuutta". Eiks ole typerää moinen ajattelu? Siis: kuka hullu nyt ajattelee "nauttivansa" kuolemasta, elämän loppumisesta? Hullu - vain hullu...

   Mutta niin vaine taasen mentiin. Päästiin yli tuon tykyttävän hetken. Tuon tuskan täyteisen, hikoiluttavan ja ylitsepääsemättömän hetken. Kera lohduttavin sanoin henkilökunnan. ( Ovat he vainen osaavaa porukkaa sanojen käytössä... )
Näin sitä taasen mennään kohti uusia uria. Kohti elämää uutta ja ihmeellistä. Kohti Aurinko Armasta ja elämää iloista. Kohti huomista "hutun syötyy".

   Olenkos mie aikaisemmin tätä sanonut täällä sfääreissä mutta miul on ollut läpi elämäin yksi kantava aatos, yksi sanonta ylitse muiden: "Aina kannattaa katsoa nurkan taakse!"
Ja tässä tapauksessa ( kuten lähestulkoon ain muissakin tapauksissa ) tarkoitan sillä että ei se elämä tähän pääty. "Ei viel ole tullut lähdön hetki - kurkistetaan tonne nurkan taa... tiijä mitä sieltä löytyy? Mitä elämä on varallesi suunnitellut?"

Näillä sanoilla mie nytkin siuta kannattelen Armahain. Katsotaan viel mitä elämä meille tuo tullessansa. "Ei heitetä vielä rukkasia naulaan - eihän?"   - hampaani miun.