"Antakaa anteeksi tää!
Mä kaiken tein, minä konna ja varas,
mutta toisten en tee, vaikka menisi pää!"
- Pekan sanoiks "Maailman tekijä" värssystä.
 
   Kaiken tein...
Hyv´ siin on ihmisen elää, hyv´ on olla, hyv´ on kaikkinensa.
Kiitos.

   IKÄVÄ!
   Nyt jo. Juuri kun olen kotiain päässyt.
Tai no - alkoihan se jo silloin kun ovensa takanain laittelin kiini... tahi oikeestaan hivenen sitä ennenkin jo...
Niinpä. On sitä tällainen ihmisen-hupakko aikas hupakko kun ikävöi jo ennen kuin eroaa. Silloin kun ajatuksiin tulee tieto, ettäs erohan se kohta koittaa; sitä silloin jo nousee palanen kurkkuun, tippa pyrkii linssiin, syvänala jättää lyönnin, kaksikin, väliin. Suru siirtynyt on sillä silmänräpayksellä sisälle puseron, ikävä kaihertaa rintaa, mieli mielii toisen tykö.
   Varsinkin kun tulee piiiit-kä aika väliin tähän... Kuinka kestän, kuinka kärsin? Kärsin todella, tiedänhän mie sen...
Ihan kauhialta tuntuvi moisen eron ajatteleminen; milloin vasta nähdään?
Tosin sit kun laittelee "järkeä" kehiin ja ajattelee, ettäs täsähän on kyse vaine väliaikaisesta erillään olosta, eikä ( Ukko-Ylimmäiselle kiitosta! ) mistään lopullisesta erosta, niin onneksi se lohtua tuopi, hivenen armoa suopi. "Nähdäänhän me viellä..." Nähdäänhän?