2012.8.24.%20Majavaa%20kuvaamassa.%20%28

   Olipa kerran... ei kauankaa aikaa sitten... miulla eräs Ystävä, eräs ihana Ystävä, Korva nimeltänsä.
Hän avitti jo pelkällä olemassa olollaan miut monet elämäni karikot ylitse.
Muistan mm. sen yhden ihanaiset tuokion, muutamat minuutit elämästäin kun hän neuvoi miuta kovertamaan LUSIKALLA metalliin reijän, ja toisenkin, kun kyselin hältä et kuis saisin reijät tehtyä moisiin metallilätkiin...
   Mutta Maailma muuttuu, Maailma Avara ja Mahtavainen muuttuu. Elämä kuljettaa ja heittelee: Ystävän tämän Tuulen Tuiteroiset veivät mennessänsä Maailmaan Suureen, kuljettivat poies samaan suuntaan katsomasta.
   Nyt tätä Ystäväistäni, tätä yhtä, tärkiääkiin tärkiämpää Ystävääni ilman, olen yrittänyt pyristellä Maailman Mahtavaisen puristuksen kourissa. Siinä onnistumati ( tai no - onnistuen, mut aika kehenosti kuitenkin.... ) ja huomaten vaine jotta kuin tärkiä hän olikaan, kuin lohdullista oli tietää että hän on ainakin olemasa tällä samalla Telluksella josko ei nyt kuitenkaan ain heti-nyt-täsä -tavoitettavissa.
Tänä aamuna... koko piiiit-kän aamun ani varhaisen...Voi kuin hänen tukeaan, hänen kuulevia Korviaan, kaipasin sanoin kuvaamattomasti!
   ´Elämä on yhtä tuskaa.... kun sen väärin oivaltaa.´
Surku - rannalle jääviä laivoja.