"Tyttö istui ikkunalla, kutoi pientä sukaa. Älä itke tyttörukka, itkus menee hukkaan."
   En mie itke vaik melkein kait tuota mielein tekisikin. Se on taasen juhlapäivän aika näin roomalaisen kalenterin ( vahi minkä se nyt sit onkaan... ) mukaan: Klaara Vappen! I allihopa! Joo, kyllä vaine. Taasen sitä saapi yksinäinen tuta et mitä se on juhlapäivät ja -pyhät? Yksinäisyyttä. Kaipuuta. Sitä että haikailee mennyttä sekä jotain kaveria rinnalleen. Tahi meteliä, tekemistä, joukollaan oloa. Kuhan nyt jotain kummiskin, ettei näin yssin tarttes olla.
"Mene lastesi luokse.": voisi joku sanoa. Mutta eihän se ole oikein et äiti "jokahinen" juhlapyhä jonkun muoskasa tykö vääntyy. Eihän se ole. Miksi mie menisin ja sotkisin heidän suunnitelmansa? Kaveraiden kesken sopimansa tekemiset ja olemiset? Miksi mie sotkisin jo lapsellisten muoskieni perheiden olemiset ja tekemiset? Eivät hekään tykkäisi jos äiti siel heillä olisi "kolmantena pyöränä."
Tietty lähteä kuljeksimaan yssinäin jonnehii, lähteä jonnekkin Vapputansseihin, lähteä mökille, tahi jonnehii joka tapauksessa? Ei onnaa: Matti on kukkarossa ja ei ole Meno-vettä liiemmälti Hepo Hopialla ( loput säästän Äitienpäivään jotta sit mökille pääsen sukuni kera olemaan. ). Eli "kateellisena" vaine kuuntelen ympäristöstäin, naapurustostain, kuin perheelliset ovat perheidensä kera, sukulaisia tulee ja menee... on porukkaa koolla.
Samoten kuin kateellisena kuuntelen kun jossain ajaa, tahi ohitse ajaa, motskari ja toinenkin. Voi kunpa olisin aikoinain saanut ajaa mopokortin kun sitä niin halajin silloin. Sit kevarikortti ja sit - motskari! Mutta eivät vanhemmat antaneet - piti ajaa autokortti. Enkä tuota ole myöhemminkään hankkinut motskarikorttia. Mutta hei, miullahan onkin sellainen kortti, se sellainen vanhemmanmallinen, joka oikeuttaa MYÖS motskarin ajoon! Enpä muistanutkaan... joten enää ei puutu kuin vain rahoittaja ja se motskari! Ei olekkaan enää suuresta kiinni; "vähän" vaine viel puuttuu tästä yhtälöstä!
Jotenka mie sit nyt näin vaine olla öllöttelen yssiksein ja marpatan mitä marpatan. Tykkään tahi en tykkää. Kuis vaine...

   Pistäydyin tänään erilaisen tyttärein tykönä. Kerran muistan yhteis-elämämme aikana että sieltä olisin ilossani tullut kotiain. Ja sen kerran mie tännehii kirjasin - tänne blogiin. Mutta nyt, kuten monesti, monesti muulloinkin, mie sieltä palajan mielein mustana ja apenana. Miksi, oi miksi, maailma on tällainen? Tuntuu kuin ei millään olisi mitään väliä...
Siis se miuta kyrsii että kaik asiat joita siellä tehdään ovat noin-tehtyjä. Tai ei oikeesti: onhan monet, monet jutut, hyvin mutta kun tuntuu että ne ainaiset vaate ja liinavaate-huolto -jutut ovat ain päin persettä. Aina saapi samoista asioista jutelle ja puhua. Aina on risasia vaatteita - eikä kukaan korjaa. Ainan on hajusteellisia pesuaineita joillakin muilla asukkailla - eikä sitä oteta huomioon ( tehdä asialle mitään ) tyttärein kohdalla kun sehän olen vaine mie - tyttäreni omainen, käypäläinen, tahi tyttärein "vain" käy tykönäin - joka kärsin hajusteista nuista jotka kulkeutuvat hänen vaatteissaan ain nenääni asti. Yms. , yms. jotka tuntus et tavan huusholleissa asuttaissa otettas huomioon, ja toisinkin tehtäs.
Mutta onko kyse siitä että ohjaajilla ei ole aikaa paneutua ja tehdä yksilöllisesti ( vaik kaikille asukkaille onkin nimetty ns. omat nimikko-ohjaajat ) eri asukkaiden hyväksi juttuja ja asioita vaik kuin kenties haluaisivat? Vai onko niin että ihan kaikki heistä ei vain välitä miten tehdään tahi kuka tekee; joku muu kuin minä itse? Vai eikö kaikki osaa esim. korjata vaatteita? Eivätkö kaikki pidäkkään mm. omia huushollejaan silleen tip-top - järjestyksessä? Kuten esim. mie pruukkaan pitää ja sit näin vaadin tyttärein puolesta tehtäväksi ( yrittäin hänen parastaaan ajatella mm. sen pohjalta mitä hän on oppinut lapsuuskodistaan )? Eikö se olekkaan kaikissa huusholleissa päivänselvää? Eläävätkö jotkut vähän lunkimmin kuin esim. mie - ja miun mieltymyksein?
Mutta tympii joka tapauksessa se kuin monen, monta, juttua ei vain tuu/mene kohillensa vaik niistä monta kertaa sanon ja pyydän. On kuin saharaan vettä kantasin; yhtä tyhjän kanssa.


   Nuin negatiivisesti tään matkain aloin vaik "kuljenkin" näin nyt ulkona paljain jaloin...
   ...positiivaria "kehiin": olen ulkona takatontillain par´ aikaa kun tätä tekstiäin nakuttelen. Ja ilman kenkiä, pöytäin äärellä, säätäin tään tietokone-masinan näytön ihan kirkkaimmalle tasolle jotta jotahii näkisin nakutella täsä ihku ihanaisessa Aurinko Armahan päivänpaisteessa. On muuten lämmä. Todella lämmä. Mitähän tuo olisi keskimääräinen lämpötila? Jotain +15´C? Ja näin täsä miun tontillain joka on tavallaan putura niin varmaan jotain +20´C näin seinän kupeella? Tarkenee hyvin. Ihanaa!
   Viime Vappuna, näin Vapun aattona, sitä oli ilmatila himpun toisenlainen... oli lunta "tuvassa" ku ois Siperiassa ollunna:

2015.4.30.%20Myr%C3%A4kk%C3%A4%20005.jpg

Ei tosin pakkasta sen kummemmin... kylmempää vain kuin nyt. Ja se tää lumi joka silloin aaton aamun vastaisena yönseutuna maahan asti lankesi, ni se suli poies jo seuraavaan aamun mennessä. Eli varsinainen Vappupäivä oli sit jo lumetonna. ( Mitä nyt jossakin lumikasan pohjia oli tahi räystään alla -kasoja. )
   Muistan mie Vappuja entisiä moni jolloin maa on ollunna yhtä lailla sulana kuten nytkin on. Muistan ihan tyttöpäästä asti. Mutta muistan myös Vapun jolloin oli HELLE! Se oli vuonna 1993. Miksikö muistan sen niin tasan tarkaan? No, kun se oli silloin sellainen Vappuaatto että oltiin porukalla aaton tansseissa tanssilavalla ja miulla oli ylläin hellemekko. Kuten muillakin naispuolisilla tanssijoilla. Miehillä oli kesäisiä paitoja ja shortseja. Ja hiki virtasi niin lavan puolella kuin sit huiliissa, sen ulkopuolella. Olipa Vappukokkokin!
Ja, ja, mie viimeisilläni. Maha pinkeesti pystyssä ( kuten kaikkien lasteni outosaikana niin silloinkin mie kävin ihan viimeisiin hetkiin asti tanssimassa - puolisoni tahi tanssikavereideni kera ). Yöllä sit alkoivat poltot ja vanhin biologinen poikani syntyi Vappupäivänä tähän maailmaan! 
Näistä syistä mie sen niin hyvin muistan :) ( ja just kun mie nyt  "kehuskelin" hyvää keliä, meni Aurinko Armas pilvijonon syövereihin... muutan sisälle! )
 
   Olen tässä yrittänyt kunkin päivän sään mukaan työskennellä ulkona tahi sisällä hommiain sil silmällä pittäin että kuukauden kuluttua sitä olen jo sit töissä mukana Homma-paikassain. Pessyt olen sitä-sun-tätä pois kesän alta ( petivaatteet, talviverhot, yms. ), krapsutellut kukkapenkkiäin kesä kuntoon, laitellut vaatteitain kesäsäilöön, yms.
Nyt oli toissa päivänä... tai siis toissapäiväksi luppailivat Sääilmeilijät hyvää Aurinko Armahan kirkastamaa päivää aina klo.12.00. asti ja sit klo.13.00. piti saderintaman yltää jo tännekkin asti Suomemme maata.
Mie tästä "viisaana" aamulla ani varhain kun ennen viittä simmuin aukasin ja sit aamutoimein tein, ämpäsin tohkeissain ulos hommillein. Ajattelin nähkääs että kerkiisin näin varmasti ennen sajerintamaa putsi-putsistaa koko varastoin takatontiltain. Ensin tyhjentää sieltä kaik kamat pellolle. Sitten lakaista, imuroida, pyyhkiä pölyt ja pestä lattiankin, enne sadetta.
Näinhän mie sit tein. Huhkin "hullun lailla" suuntaan ja toiseen. Välleen akkunasta ulos kuikkiin et eihän se viel saja - eihän ihan vielä? Viel Aurinko Armas porottaa - porottaahan? Näin kului tunteroisia useita. Olin mielissäin kun aikaan sain ihan kivasti tulosta puhtoista. Ja järjestystä uutta talven jälkeen varastooni piskuiseen.
Kunne olin kaiken tään saanut valmihiksi varastoin puolella niin enhän mie voinut siihen lopettaa hommiain, en tosiaankaan, vaan rupesin järkkäämään takapatiota kuntoon uuteen: lakaisin enimmät "oksat, risut ja männynkävyt" poise alta. Sitten hain jakoavaimen ja kaivelin sil kaikkien niihin isojen laattakivien rakoset sammaleista yms. mömmöstä puhtaaksi - ja lakaisin uudelleen...
Kun ei vieläkään jälkeen tään hommain Aurinko Armas tilaa pilville tummille antanut - ja eihän sen pitänytkään ennen puolta päivää, hain lehtiharavan ja puhdistin aitani vierustan, etutonttini nurtsin ja... sitten alkoikin sade! Juuri kun olin poimimassa viimeisiä oksia ja lehtien raatoja poies kompostiroskiin vietäväksi! Siihenpä loppui se hommani ja sen päivän ulkotyöni. Sade tuo rankka tuli kovin rankasti satain sit loppupäivän läpeensä. Ja kello oli vasta 10.00! Eikä mitään klo.12.00. saati klo.13.00!
Et näin ne Sääilmeilijät tietävät tarkalleen kuin se tuo Ukko-Ylimmäinen ilmat luatii!

   Tässä tapahtui tällä viikolla eräänä päivänä, päivänä jolloin otimma ja tavallaan hengähdin jälkeen tyttärein miun käytyä tykönäin, silleen että hommailin töitäni; kokkailin, leipoilin, rustasin vaatteitani, hoidin kukkiani, putsasin ilmastointikonetta... ja sieltä ilmastointikoneen kytkinkaapista eteeni tulla tupsahti valokuva-albumit joita istahdin allani olevan porrasjakkaran ylätohille toviksi pläräämään.
Ihan vain sattumuksen mukaan yhden sieltä käsiini otin. Aukaisin sen ja aloin lukemaan sieltä välistänsä lehtiartikkeleita perheestämme, katselemaan erilaisia kiitos-kortteja tutuiltamme ja - kuvia meistä kahdesta.
On näköjään tullut aika että voin... kykenen... eka kerran kuolemansa jälkeen katsoa valokuvia joissa puolisoni on.
Katselin niitä siinä tovin ja ajattelin monen moisia ajatuksia - kunne vastaani tuli eräs valokuva 16.6.2007.-päiväyksellä...

13063264_1182402001793204_45343183921689

... ja siihen olin kirjoittanut tekstin: "Tähän mieheen minä rakastuin." Huh! ....
Sen kuvan jälkeen oli miun pakko viel istua tovi siin paikallani. En kyennyt jatkamaan puuhiani. Olin ja surin. Ajattelin ja ikävöin.
Niin meni tuokiota monta, niin meni kuva tuo ja monta aikaa armotonta. Onneksein kuitenkin elämä jatkuu ja mie jatkan sen myötä...
   On se vaine kumma. Vaikkas mie valokuvaankin harrastuksenani aikas paljon niin jo aikoinaan kun olimma ja elimmä perheenä niin koskaan ei seinillämme ollut tauluja tahi etenkään valokuvia silleensä kuin näköjään monessa huushollissa pruukkaa olemaan. Jokahisesta muoskasta ja muoskien mukeloista piin ihan viimosina aikoina ( Majassani Matalassa ) seinällä pienellä hyllyllä, itsekustakin yhden kuvan jonka vaihdoin sit ain "päivitettyyn" kuvaansa.
Tänne kun tulin uuteen kotiini niin tänne seinille en laittanut niitäkään. Ei ole yhen yhtään kuvaa - paitsi kammarissain muoskiltain 40-vuotis´ lahjana saamani heidän yhteispotretti jonka he olivat miulta salassa itse  kuvanneet tuvamme sohvalla, ja sitten antoivat sen miulle suurennettuna kuvana lahjaksi! Ja nyt sitten sydäreilläni kuvattu perheemme yhteispotretti.
Mikä siin on että ei vaine kiinnosta. Tahi ei vain... ni ei. Onkoo se et "suutarin lapsilla ei ole kenkiä"?
    Mietin että jännä juttu sekin kuin puolisoni aikana, ja jo ennen sitäkin - ain pentuvuosista lähtien, teetin kuvistani paperisia kuvia albumiin. Mutta miksi sitten kun hän meni pois, kuoli, loppu miulla kuvieni teettäminen kokonaan? Mikä oli se "kimmoke", se "pykälä" joka sen aiheutti? En tiedä, en osaa sanoa mitään tähän.
   Enkäs tuota ole sen jälkeen viel pitänyt yhtä ainutta valokuvanäyttelyäkään. Ennen sitä oli yksi per vuosi tahi parhaimpana vuonna kaksikin näyttelyä. Mutta ei sen jälkeen, ei yhen yhtään. Voisin kysyä tästäkin että miksi, mutta en kysy sillä tähän tiedän vastauksen, tiedän syyn: se on se etten ole kyennyt pitämään niitä koska niiden pystytyksissä olimma useimmiten kahdestaan pakertamassa. Kuin myös purkamisessa. Ja hän antoi jo alkumetreillä lausuntojansa siitä et mikä kuva olisi näyttelyyn hyvä mikä ei. Joillekin kuvilleni hän myös keksi kuvan nimenkin... Mitenkä mie siis olisin voinut ryhtyä tässä välillä hommaan tähän ilman häntä? En mitenkään.
Mutta kuitenkin jos nyt Armas Lukijain oikein luit tekstiäni tätä ja huomasit tuon menneen aika muodon joka muuttui tekstini mukana -isi muotoon, tai siis sellaiseen muotoon joka ilmaisee että se oli mennyttä se ja nyt on tilanne toinen... niin ilokseni saanen kertoa että nyt tulevana kesänä, tänä kesänä, mie pidän vihdoin viimein taasen valokuvanäyttelyn! Hyvä mie!
Nyt kykenen JO tekemään sen. Aikaa on tässä välissä kulunut jo sen verta tarpeeksi että moiseen hommaan voin ryhtyä ihan hyvillä mielin. Ja kuten kerroin niin esim. kykenen jo katselamaan valokuviakin joissa hän on! Positiivisempaan maailmaan olen siis jo menossa. Kyllä se elämä tästä viel voittaa!

   Nyt lopetan tään "loruilun" tähän ja jatkan tuon näyttelyni valokuvien valkkaamista kuvistani. Kyllä sekin täsä viel joskus valmiiksi tulee...