... montakin asiaa lapsuudestani/nuoruudestani mutta liekkö osaan niitä sanoiksi pukea - se onkin sitten aivan toinen juttu se.
 
   Ihan nuorimmaisia muistikuviani on se kun talvisena iltana oltiin kävelemässä lähinaapuriin kyläilemään. Oli lunta kuten voi vaine lapsuusajan muistikuvissa olla. Pakkasta kait sopivan verran ja kirkas tähtitaivas. Silmiini on piirtynyt kuva kuin vilkaisin taakse päin kotiamme kohti ja tienoo kylpi kuutamon tähtikirkkaassa valossa. Näky oli sellainen sinertävän harmaja. Lumipenkat kahtapuolta tietä valaisivat kuusta heijastavalla valollaan sen minkä valaisivat kun eihän silloin ollut mitään katuvaloja syrjäseuduilla - eikäs muuten ole vieläkään et sen verta syrjässä kotimme ( nykyinen mökkimme ) oli. Se tunnelma, ne maisemet ja pakkasen pieni kirpeys ovat jääneet mieleeni tuntemuksen lailla.
   Seuraava muisto on siltä samaiselta "suurelta" mäeltä juuri ennen lähintä maapuriamme josta oli ( ja on yhä ) suora näköyhteys kotiimme, ja jota olimme potkukelkan kera mummoni kanssa kapuamassa ylös päin. Mennäksemme jalkapatikalla hänen luoksensa kun hän asusti silloin noin neljän - viiden kilometrin päässä meistä. Tarkoitus oli että mie hänen tykönsä yökylään menen mutta toisin kävikin sillä juuri sillä mäellä jonne meiltä tuskin puoltakaan kilometriä on, mie mummolle kerroin että minulla on äitiä ikävä! "Haluan kotiin."
Muistissani ei ole vaine sitä että kuis sitten kävi? Käänsikö mummoni kenkkamme takaisin kohti kotiamme vahi jatkoimmeko matkaamme hänen kotiinsa asti? Onnistuiko yökyläilyni sittenkin?
   Kolmas alle kouluikäinen muistoni on se kun mummoni tämä asusti silloin kaupan yläkerrassa josta oli talon sisäiset rappuset suoraan kauppaan. Me tietenkin käytimme niitä itse kaupan omistajan kera joka myös asusti samaisen talon yläkerrassa kuten mummommekin mutta sen toisessa päässä - ainakin näin muistelen... vai oliko se heidän jo vanhempi tyttärensä joka siellä asusti? En nyt tarkalleen muista. Mutta joka tapauksessa niitä portahia pitkin me ain sitten laskeuduimme kauppaan ja juuri ennen sitä viimeistä kauppaan avattavaa ovea pysähdyttiin jotta mummomme sen oven meille avaisi. Ja jotta mummomme pystyi sanomaan ennen "immeisten ilmoille" menemistä: "XXXXX, vedä vatsa sisään.", tarkoittaen sillä minua ja miun, alle kouluikäisen, pienen tyttösen pömpöttävää ( eikä suinkaan mitenkään lihavan, saati liika lihavan ) vatsaa!
Arvaatte että siitä on aikalainen "kompleksi" jäänyt koko elämäkseni takaraivooni! ( Miksikähän mie en vieläkään näin jo ikäihmisenä, "sulata" vatsaani? Miksikähän? )
   Osaa en sanoa olinko jo isosiksoni kera koulussa vahi en... ehken en... mutta pikkusiskomme tomerainen päätti kerran keskellä lähteä heinäpellolle tykö toisten siellä olevien ja hän tottakait suorintatietä tätä päätöstään tehden, oikaisi navettamme tauksen paskatunkion ( navetan seinällä olevasta lantaluukusta, ovesta, viskattiin lehmien lannat ulos navetan taakse ja sitä kansaa kutsuttiin tunkioksi tahi askatunkioksi ) kautta. Kato kun se nyt vaine sattui olemaan hänen mielestään se suorin reitti ( kun eihän sen reunamaa voinut mitenkään kiertää vaan se piti mennä juuri siitä - juuri siitä kohtaa mistä reitti suorin linnuntietä myötäillen on! ) sinne pellolle.
Hänellä oli sylissänsä silloin oma banba-nallukkansa ja tietty sekin sitten "ui" siellä tunkion liemissä kera tyttösen tään. Yhä edelleen, tänäänkin, on tämän nallukan banban-valkoinen "karvoitus" "hivenen" harmahtavan sävyinen kun eihän sitä enää edes pesemällä puhtahaksi saanut.
   Myöhemmän kauden muisto on ajalta jollon olimme siksojeni kera jo vanhempia. Senkin verta että ominpäin jo jotain teimme - salaa vanhemmiltamme.
Vanhempamme olivat laitumella iltalypsyllä ja me tyttöset taiteilimme navettamme heinäladon ylisillä ( ylinen = navetan vinttitila ). Tai oikeemmin sen yläparruilla hyppien siellä kattoparrulta toiselle. Muista en oliko siellä allaan heinää minkä verran? Oliko niin että sitä siel oli jo kuivana sen verta että tohdimme moiseen hommaan ryhtyä sillä muutoinhan sitä olisi ollut todella järjetön ( ainakin näin tällä iällä ja aivoituksella ajatellen ) mutta niin vaine me siellä heiluimme.
Ja että kaik menisi kuin haluisimme, niin sehän nyt on sanomatikin selvää että eihän toki. Ei sinne päinkään. Ei salassa tehty voi "tekemättömäksi" jäädä: mie siellä hilluissa lipesin varmaan joltahin parrulta ja korvanlehteni sit satutin kyseisen parrun reunaan niin että verthän siitä tirskahti. Muistan että siitä mentiin vanhemmille kertomaan mutta sitä en kuitenkaan muista että mikä oli veruke mitä kerroimme tapahtuneen vahi olimmeko niin rohkeita että tekomme uskallettiin myöntää ihan suoraan.
   "Kolttosista" muistan kun kevähällä vesien lähtiessä liikenteeseen joka paikasta ja meidänkin soisella seudullamme kaik ravit ( ravi = tietä reunustava oja ) kuin myös peltoin ojat olivat vesien valtaamina.
tietenkin me, ja naapurimme saman ikäinen tyttökaverimme, niitä vesiä sitten rämmittiin. Se oli ihanaa. Uskalikkona ja peläten kokeiltiin milloin minkin ojan viimeiset lumipeitteet kestävät astella ylitsensä toiselle puolelle ojaa? Tahi kestääkö haarojemme pituus, onnistummeko hyppäämään lapselle liian leveän pellon ojan ylitse niin ettei saappaamme hörppää vettä - tahi huomoimmassa tapauksessa mätkähdä itse sinne ojavesien sekaan?
Sitten kesäisempään aikaan kun ojat nämä jo vesistä kuivuivat ja tieden rumput ( rumppu = tien alle ns. ojien liitteksi laitettuja betonisia "renkaita" perätysten, joiden halkaisia riippui virtaavan veden määrästä ja siten niiden renkaiden pituus sitten tästä renkaan halkaisijasta - kuta isompi halkaisija sitä pidempi rengaspätkä ) tyhjää jo toimittivat, me kaik neljä likkasta ryömimme niiden rumppuin sisälle tahi niitä pitkin teitten alitse. Siitä kyllä meitä varoitettiin mutta emmehän me sitä kuunelleet tahi ymmärtäneet ettäs mitä vaaraa siinä olisi. Nyt taasen jos ajatteleisin että nuo saman ikäiset muoskani mukelot samaa hommaa harrastaisivat niin kauhullahan mie sitä ajattelisin! Hui hirviä! Ei missään tapauksessa!
Joskus me "mirs-mar -marssittiin" niitä pitkin perätysten mutta muistan kertoja kun olimme jopa kahdestaan tahi kolmistaan, neljästään, jonkin rumpun suulla ja olla-pötkötettiin siinä taivastellen maailman menoa. Siis haaveiltiin, juteltiin, yms. mitä nyt sen ikäiset pikkulikat juttelevat.
   Kylällämme oli joku vanha mökin-rähjä ja me nelikkona sitä käytiin silloin tällöin katselemassa. Siellä sisällä oli sellainen tyypillinen vanhan, hyljätyn, jo puoliksi lahonneen ja homehtuneen, mökin haju. Se haju tulee mytkin nenuuni kun sitä mökkiä muistelen - sellainen kostea, "ituinen", makeahko tuoksu.
Pelottihan se sinne mennä kulkemaan ja kaivelemaan tositen jälkeen jättämiä tavaroita mutta utelijaisuushan se voitti ja veti tykösä kuitenkin.
Joku valokuva jossa oli joku merimies ( tahi poika varmaankin mutta silloin pentuna se tuntui tottakait mieheltä itseensä verraten ) löytyi sieltä ja mehän aloimme tietysti unelmoimaan siitä.... taisimmepa jopa ottaa sen kuvan "haltuumme" ja viedä omalle majallemme jonka olimme perustaneet erään suoputuran rantamille. Ei siin mitään seiniä tahi risuistakaan kyhättyjä seinämiä ollut muuta sen "majamme" rajat kulkivat siinä missä sen pienen, kuivan ja kantavan mätäsryppään reunamat loppuivat - sen ulkopuolella sitten olikin vettä ja vetistä suota.
   Muistan kuin kevään tullen, ensimmäiseten lehtivihreiden ja "maavihreiden" tullessa luomakuntaan me natiaiset haimme pihapiirimme laitamilta orastavia Rentunruusuja eli Horsmia ja kiikutimme ne sitten navettaan persissa ( persi = pilttuu, jossa kulllakin lehmällä ns. oma tila on. Paikka johonka lehmä on kiinitettynä riimuilla. ) oleville lehmillemme.
Kuin myös kesäsemmällä sitten Vesiheinää ja sellaista jotain Kangaskarhunsammalta ulos kanoillemme kanahäkkiin. Kun eihän niillä "raukoilla" siel enää mitään vihreätä kesän mittaan ollut koska nehän olivat kanojen tapaan kuopineet koko tantereensa mullalle.
    Ennen tätä kanatarhan tuloa ( ennen kuin isämme sen sinne rakensi ) me pikku likat etsimme kesäisin kananmunia pitkin pihanmaita piiloistansa. Muistan että niitä löytyi milloin navetansillan alta, milloin raunioiltamme hevosen talvireen alta tahi jonkin muun työvälineen kätköistä.
Sekin on jäänyt mieleen kun joskus tuli aika vähentää kanakantaa ja joku sukulais naisemme sitten niiltä hengen pois otti sekä kyni että suolisti. Mieleeni on jäänyt se kuin hän näytti sitä kanan suolistoa meille ja näimme siitä kuinka kananmunat syntyvät niiden kehon sisällä: ensin keltuainen sitten siihen kehittyy valkuainen ja lopuksi viel kova kuori. Se näky on jäänyt mieleeni hyvin ja näimpä sitten tuli sen aikaiseen tyyliin opittua kuin tämä "maaiman synty" tapahtuu.
   Hevosestamme muistan sen kuinka se piehtaroi pihanmaallamme kesäisin tahi sitten talven tullen lumihangessa. Sen nimi oli Tähti kun sillä oli tahden muotoinen laikku otsatukan alla.
   Siihen aikaan maidot laitettiin maitotonkkiin ja sitten kuljetettiin niissä meijerille jollainen oli jokahisella kylällään oma.



Näissä kuvissa entinen maitotonkkamme uusiokäytössä.



Ensin alkuun ne koottiin kylältään ( pohjukaltaan, tietyn tien varrelta ) jonkun toimesta hevoskärrin kyytiin ( kesäisin heinäkärriin ja talvisin paskakärriin = natalalaitainen, pienitilainen "laatikko" jolla kuskattiin tunkiolta karjan lannat pelloille peltojen ravinteiksi ) ja sitten tämä kärrin ja hevosensa omistaja kuljetti ne lähimmän suuren tien varteen jossa maitoauto sitten tonkat kyytiinsä otti ja samalla antoi takaisin entiset edellisellä kerralla kyytiin ottamansa ja meijerillä sit tyhjennetyt tonkat vaihdossa.
Sitten tuli tilakohtainen maitolaituri talon omaan tienhaaraan ja tonkat siihen. Sitten tähän maitolaituriin sellainen kuomu, koppa, jonka sisälle tonkat nuo jätettiin. Se oli lasikuidusta tehty, vihreä, kuomu. Se piti laiturille jätettyjä tonkkia hivenen aikaa viileinä kun ne sinne oli jätetty maitoautoa odottamaan. ( Muutoinhan välittömästi lypsyjen jälkeen täydet maitotonkat laskettiin pihan kaivoihin kylmään veteen viilenemään ja sitten sieltä nostettiin laiturille meijeriin vientiä varten. Talvisin kait lumihankeen laiteltiin... )
Tämän jälkeen tuli imuauto joka imaisi niistä laiturilta olevista tonkista maidon uumeniinsa ja tonkat saatiin pitää koko ajan itsellä. Sitten tuli tilatankit joista tankkiautot kävivät maidot letkullansa imaisemassa. Ja siin vaiheessa tuli meillekkin jo putkilypsykone! Ei enää aamuin illoin maitotonkkien pesua ja niihein siiveilöiden laittelua paikoilleen lypsyn aikana. Ei tonkkien viilennyksiä eikä kantelua paikasta toiseen. Muistan kuin meilläkin isä rakensi letkuston navettamme sisälle ja kesäiseksi ajaksi ulos laaniimme jossa lypsyt tapahtuivat. ( Laani = paikka jossa oli laanit, talviseen aikaan myydyt puut keväisin odottamassa sahalle noutoaan. )
   Sekin on jotenkin piirtynyt mieleeni miun kun meitä oli kolme tyttöstä pientä ja vanhemmat. Sekä sitten lehmämme nuo omat niityillämme jotka useamman kilometrin päässä olivat. aamuin illoin tietysti ne ammut piti päästä lypsämään. Ja kun jostain syystä hevosta ei käytetty, olisiko ollut liian hidas mennä sillä ja pitkä rupeama valjastaa se jonkin lavan eteen jotta siihen koko perheemme mahtuisi niin me kaikki sitten istahdimme isämme Javan selkään! Eikä siin viel mitä; siihen viel laitettiin kaksi maitotonkkaakin kylkiäiseksi!
Ei olisi ehken ihan laillinen menopeli nyttemmin...
   Kunne olimme isompia ja traktori jo huushollissamme ( ja varmaan jo hevosenkin ollessa kotonamme muttas siitä vaine miul ei muistikuvaa ole ) niin keväisin ja kesäisin kun lehmien laitumia vaihdettiin paikasta toiseen, pihapiiristä niityillemme tahi sitten näiden kahden niityn välillä, niin laitettiin yksi tahi kaksi huonompi jalkaista lehmää, jotka myös useimmiten vanhimpia "laumastaan" olivat, sinne traktorin lavalle sekä sen lavan perään kiinni muutama "kanttura". Loppuja joku talutti tämän kulkueen perässä riimun päässä. Joku meistä taisi seistä siel lavalla vahtimassa niitä muutamaa lehmää, toinen kulki peräkärriin sidottujen lehmien kera niitä paimentain ja sit viel siimoinen varmaan taluttajan lehmiä hoputtain niiden perässä.
Lehmiemme nimiä oli Heluna, Hertta, Soma ja Ilo. Ne olivat sitä ruskea-valkoista rotua jonka nimeä en nyt nuista. Mutta ei kuitenkaan Suomenkantaa.
Vanhimmainen heistä oli sellainen että me vanhimman siksoni kera pystyimme ihan pieneinä jo lypsämään kaksista tuumin yhtä aikaa sen vatsan alle sopien, kun emmen nyt pienuutemme takia ylemmäksikään ylettäytyneet. Siellä me lypsyjakkaralla vieretysten istua nakotetiin ja nelin käsin lypsettiin maitoa vetimistään.
Soma oli lauman äksyin ja pelottavin lehmä. Jopa aikuisten mielestä.
joskus "myöhemmin", jotain 80-luvulla tuli ensimmäinen friisiläinen, musta-valkoinen lehmä navettaamme. Ja se olikin sitten MINUN lehmä. Me lapset kun jaettiin lehmät sinun, minun ja kolmannen lehmäksi. Miulle tuli sitten tämä Mustikki kun nyt musta lehmä oli väriltänsä.... ISO lehmä näihin entisiin verraten kooltaan ja ensimmäinen joka ns. kymppitonnari navetassamme oli. Tästä Mustikista sitten alkoi pikkuhiljaa lehmäkantamme muuttua kokonaan friisiläiseksi niin että viimeisimpinä aikoina oli enää yksi tahi kaksi ( niistä kokonaista viidestä-kuudesta ) lehmistämme.
   -70 -luvulla tuli kotiimme ensimmäinen traktori ja hevonen laitettiin samoin tein pois. 70-luvulla siskoni miun lähti ala-asteelle, kuten mie ja pikkusiskonikin miun. Silloin tuli myös meidän ensimmäinen telkkari kotiimme.
Muistan kuin isosiksoa harmitti kun tuli kouluun lähtö syksyllä ja hän ei voinut jäädä kotiin katsomaan päivällä sieltä tulevaa Musta Ori-sarjaa!
Ja sen muistan kuinka katsoin tupamme ikkunasta ulos kun tämä traktorimme tuotiin pihaanne. Se oli sangen jännittävää; uusi, kaunis, voimakas ja uljas traktori joka pystyisi tekemään kaikki hevosen työt ja enemmänkin.
   Nuoruudesta, ala-aste ja yläaste iästä, muisten mm. kuinka katkeraa oli kitkeä jokahinen kesä rehukaalia pelloillamme. Eihän siin mikään kapinointi olisi auttanut mitään. Ei tietenkään. Eihän sellaiseen edes ollut mahdollisuutta. Työ kun oli annettu niin se piti sitten myös tehdä. Ei siin napinat mitään olisi avittaneet suuntaan tahi toiseen.
Nonta kertaa keväästä lähtien ain yhä uudelleen samat rivit läpi käyden. Me lapset ja joskus kait vanhemmatkin. Käsin ja sitten sellaisella haralla tahi tasapäisellä... mikähän sen nimi nyt onkaan... niitä kitkien. Ja haralla haraten käytävät.
Muttas kivaa oli sitten myöhemmin kesällä ja syssypuolla kuljeksia niiden KORKEIDEN rehukaalien varsien kätköissä. Siellä niiden pitkien varsien seassa, lehvästön alla. Se oli kivaa.
Oli myös jotain rehujuurikastakin joka mukulan kaltainen oli. Sitäkin kasvatettiin elukoille eli lehmille, sialle ja kait hevosellekkin, syödä. Sen muistan et kasvatettiin ja syssyn tullen nostettiin puoliksi jäiseltä pellolta niitä ylös sekä kuoppiin ( kuoppa = kuin kellari mutta ei mitenkään betonilla rakennettu vaan jollakin laudalla sisäpuolelta tuettu ja maalla peitetty kylmätila jossa maa on lattiana. Ja näimpäs sitten usein keväisin kun maat, routa, suli, tulvi kellarit veden paljoudessa. Mehupullot yms. sellaiset säilytettävät saattoivat lähteä "seilailemaan" "suurella vedellä". ) kannettiin talvisäilöön.
Samahan se oli kasvimaan ka mansikkamaankin kera - ainaista kitkentää.
   Kuopasta muistan sen että sinne, tai niihin kun niitä meillä kaksi kipaletta oli,  ei ollut lapsilla menemistä. Silloin sitä en ymmärtänyt et miksi mutta näin ajatellen tietenkin sen takia että ne eivät olleet mitenkään "takuuvarmoja" paikkoja. Ne olisivat voineet lysähtää kasaan milloin vain jos huonosti olisi käynnyt.
Muistikuviini on jäänyt kerta kun kannoimme syssy puolla äitimme apurina hivenen jo jäähtyneitä memupulloja hänelle sinne kuopan suulle vietäväksi sinne sen kuopan uumeniin ja äiti tietysti tavan mukaan varoitteli että niitä sit ei heikutella ja kilautella toisiaan vasten... Annas ollakkin niin kerran juuri tällaisen varoituksen jälkeen mie vahi kuka lie meistä ottimma ja kilahutin kaksi pulloa, toinen toisessa käjessä, vastatusten... Arvata saattaa mitä siitä seurasi; kaksi rikkinäistä, tuusan nuuskaksi mennyttä, memupulloa...
   Kesäisin toivottiin hyviä heinä vuosia jotta talvekis saataisiin elukoille kuivaa heinää syödä kun ei siihen aikaan viel AIV-rehua tehty. Ainakaan näin pienvieljelijän tiloilla. Sen aika tuli sitten jotain 70- ja 80-lukujen tiemeellä kun kotoamme me lapset yksi toisen jälkeen maailmalle opiskelamaan lähdettiin ja meitä ei enää heinätöissä apuna ollut. Rehu oli jo nopeampaa tehdä ja sen pystyi ns. vähemmällä työvoimalla tehdä. Tosin olitiinhan mekin sitten ain koulujemme ja pintojemme loma-aikoina ( viikonloppuisin esim. ) apuna sen rehun teossa. Ajettiin traktoria jolla poljimme rehua aumoihinsa ( auma = paikka, kohta, maassa tai osiksi maan uumenissa, jossa on joko betoniset tahi, kuten meillä, vain maalliset, seinämät ja johon kasataan sekä tiivistetään AIV-rehu talven ajaksi tallennettavaksi ja sieltä sit eläimille otettavaksi ) jonka tiiviiksi kasaksi.



Vanha kuva, entisaikojen lapsikatrasta heinän teko aikaan pihanmaallamme. Heinäseiväsrivistöjä taustalla.

Kunne heinän teon aika tuli saapuivat  kotiimme sukulaiset jotka kynnelle kykenivät ( moni heistä kesälomansa tai ainakin siitä osan tarkoituksella juuri niiksi ajoiksi suunitteleina ) ja halusivat avuksemme olla. Se oli mukavaa aikaa pienelle lapselle kun aina oli serkkuja tuvan täydeltä ja oli leikkikavereita ja touhua mitä puuhuta tuttujen lasten/nuorten kera - vapaa-ajalla. Mm. käydä uimassa, rakennella metsiin majoja, yms..
Muistan ne helteiset kesä päivät kun paarmoja pörräsi pilvin pimein. ( Vasiten ne Suppupaarmat, ne ne olivat kaikkein viimeisimpiä vihelijäisiä. ) Kärpäset pörräsivät, ja pääskyt lauluivat. Kottaraiset kujersivat. ( Nekin ovat jo hävinneet aikaa sitten Suomemme lintukannasta. Niitä ikävä on. Ne kuuluivat lapsuuteen yhtä kuin heinätyöt, kesät ja kärpäsetkin. )
Ja ei kun pellolle vain ihan pienestä pitäin. Äidin kertoman mukaan meitä on vain siirelty pärevakassa aina uuden ja uuden heinäseipään varjoon, pois auringon paahtehelta tahi sitten vaine heinäkasan päältä toiselle, silloin kun emme viel itse liikkua ole osanneet. Sitten kunne "kynnelle olemme kyenneet" niin tappipojiksi ( ei -tytöiksi kun ei siihen aikaan mitään sukupuolista tasa-arvoa ollut olemassa! ) juoksemaan tappeja heinäseipäisiin kun isommat seivästivät heiniä seipäille. ( Voih, tuli mieleeni se kun muistan kuin hevosella isä niitti ja sit harhihti ne heinät karheille  - karhi = seivästettäviä, seivästyskuivia, heiniä samassa jonossa, "läjässä" pitkänä jona olevana - ja me muut siitä ne sitten seipäille nosteltiin, seivästettiin... ) Kunne taasen isommiksi kasvettiin niin sitten haravan varteen kiinni ja toisten seivästäjien perässä kulkemaan ja haravoimaan kaik hangoilla kiinisaamattomat heinästen korret kasaan "uudelleen" seivästettäviksi kasoiksi. Ja ihan viimoisimpina, isoimpina sitten itse seivästäjäksi ja jopa kangen varaan siepäitä maahan lyömään.



Tässä kuvassa olemme sukumme nykyinen jälkipolven kera seivästämässä "malliksi" heinää useampikin kesä sitten. Ihan vaine sen takia että nuorempikin polvi tietää ja saa kokea mitä on seivästää ja miten sitä tehdään.

Heinän korjuussa ensin haravamieheksi ( tässäkään ei ollut silloin haravanaisia, oli vain -miehiä ), sitten hangolla heiniä seipäistä kyytiin nostelemaan ja viimeiseksi sitten sinne kyydin päälle sitä kyytiä tasapainoiseen pinkkaan asettelemaan ja polkemaan jotta mahdollisimman paljon heiniä kerralla saataisiin pelloilta ja sen saroilta ( sara = pellon yksi osanen, yksi kaistale jota kummaltakin puolelta reunustaa ojat. Pelto taasen on monen tällaisen saran yhteinen nimitys. Isompi osakokonaisuus. ) latoihin kuskattua. Ja kun tarpeeki oli jo ikää ja raajoilla pituutta niin sitten sinne traktoria ohjastamaan ja ajamaan kun toiset heiniä kyytiin lappovat. Se oli kaikista mieluisinta hommaa kun ei tarvinnut siellä ulkosalla lämpimässä olla kuivien heinäin korsien pisteltävänä.
Muttas sinne latoon heiniä polkemaan... sinne olimme me lapset "itseoikeutettuja" koska mehän olimme pinimpiä kooltamme jotenka me pystyimme ja voimme änkeentyä sinne katon rajaan ihan pienimpiinkin kolosiin niin että lato saatiin aina ihan viimeistäkin kattoparrua myöten ihan täyteen kuivaa heinää. Joskus joku aikuinen käsi hivenen avittamassa mutta kyl se oli enempi lasten työtä. Ja se karkea merisuola jota aikuiset sit heitteli sinne heinien sekaan ja päälle jotta heinät nuo talven ylitse hyvinä elukoille syödä säilyisivät... voi että se tuntui "kivalta" kun helteisen päivän kuivien heinien korsien pistämälle iholle ja niiden tekemille haavoille rivautettiin suolaa! Vaikkas kuin ain suolan rivauttamisesta varoitettiin etukäteen huudolla ja vaikkas me kuin sinne seinä- ja kattoparruille pakoon kiivettiin jottei suola meihin asti yltäisi... kuitenkin siitä tuta saimme itsekukin vuorollamme.
Heinän korjuussa ei useinkaan enää ollut sukulaisia apuna vaan se tehtiin omin voimin, oman perheen kesken. Mutta sitten taasen syssymmällä elonkorjuussa kuin myös puimisessa oli jokunen sukulainen apurina tahi useimmiten kylämme muita ihmisiä. Kun nyt esim. puimakone oli kylän yhteinen. Se kiersi pihasta toiseen kulloisenkin tilan viljan kypsyttyä puinti kuntoon, ja samoiten myös sitten kunkin perheen kynnelle kykenevät tekijät puimaan vuorollansa toisen kylämme tilan apuriksi.
Nämä yhteiset tekemiset, talkootouhut ja -puuhat ovat jääneet hyvällä mieleeni. Mie tykkäsin niistä. Se oli helpompaa itselle, lapselle ja nuorelle ihmiselle, kun oli useampiakin ihmisiä samaa hommaa tekemässä. Työt joutuivat nopeammin ja itse sai ns. kevyempiä töitä kun aikuiset hoisivat ne raskaimmat ja vaarallisimmat hommat kuten esim. puimakoneeseen viljan syötön ja sitten niiden raskaiden jyväsäkkien noston sen koneen vierustalta kärrien kyytiin aitan kätköihin vietäväksi.
Se vaine mieltäni on jäänyt kaihertamaan näistä syksyisistä elonkorjuista että kunne tuli aika seivästää viljaa ja koulut jo olivat alkaneet niin se olin mie meistä kolmesta likasta, lapsesta, joka poikkeuksetta pihaan jätettiin elotöihin ja niin vanhempi juin nuorempikin siskoni saivat kouluun mennä. Voi että se tuntui pahalta. Sapetti oikein. Toisaaltaan olin vihainen siitä että jouduin töihin sinne pellolle mutta sit toisaaltaan olin ylpeä itsestäni kun omasin niin paljon voimia tehdä niitä töitä että miuta kait katsottiin väkevimmäksi meistä kolmesta joka näin kykenee olemaan siellä "aikuisten töissä".
Tunsin monesti, ja olenkin ajatellut, että olinko mie se perheemme poka jota ei perheeseen syntynyt?! Olinko mie se tyttö joka poikana oli? Tosin monesti ajattelinkin tämän elämäni aikana että olin varmaankin kun vanhin meistä on ollut sellainen vastuun kantaja, hentoisempi kropaltaan ja siten myös naisellisempi meistä kolmesta tyttösestä. Ja nuorimmaisemme taasen on muutaman vuoden enempi nuorempi joten häntä on taasen "käsitelty" sitten nuorimmaisena... vähän niin kuin "iltatähtenä" vaikka ei tuota ikäeroa ole kuin kolme vuotta minuun, mutta silti... Eli hän oli nuorin jolle ei välttämättä "sälytetty" niin paljon vastuuta ja tekemisiä - koska hän oli nuorin, pienin...
Heinän teko puuhistamme on jäänyt mieleeni toisen niittymme iso lato ja sen ihanan viileä sisäinen välikkö lauta lattioineen jossa tauoillamme kokoonnuimme syömään eväitä. Ja ne eväät etenkin! Silloin oli sellaisia herkkuja tarjolla joita ei normaalisti kotonamme syöty. Mm. meetvurstia, jotain ostomehua tai äidin tekemää mehua sokerin kera ( normaalisti  kun ruokajuomana maatilalla oli maito ). Valmiita voileipiä ja aikuisille kotikaljaa. Toisella niityllämme taasen kerran päivään saimme JÄÄTELÖÄ! Jäätelötikku jokaiselle! Ihan kokonainen jäätelötikku"! Voi sitä lapsen riemua kun sellaisen sain syödä kesken helteisen heinäntekopäivän - hyvässä lykyssä kaksikin kertaa päivään jos oikein onnisti. Sen niittymme liki kun oli kauppa, se samainen kauppa jonka yläkerrassa mummomme asui, niin sieltä sitten ain joku aikuisten asialle laittama lapsi tahi lapset, haki koko porukalle jäätelöt! 
   Tältä niityltämme oli ihnan löytää kynnön aikaan sen yhdeltä nurkkaukselta esiin nousevia posliinisia astioiden palasia ja muita sellaisia aarteita joit sinne maan uumeninnn oli jäänyt aikojen "alussa" sillä paikalla olleesta kylän kievarista tai vastaavasta pitopaikasta. Kaivokin kait siinä jossain oli joskus ollut... Niitä palasia oli ain kiva katsella ja tuumailla että mistähän mikin palanen oli peräisin. Nyt harmitteklen kovin ettei niitä palasia tullut talteen otettua. Nehän olisivat todella ihania - tiijä vaikk niistä olisi voinut jonkin mosaiikkisen jutun rakennella ja tehdä.
Ja siellä oli sellainen kaivo jossa ei oikeestaan koskaan ollut vettä kuin ihan pikkasen pohjalla jos hyvin sattui. Muta siitä kasvoi sellain vänkyrä koivu, sieltä ihan pohjalta lähtien, jonka runkoa pitkin me lapset sitten laskeuduttiin sinne kaivon pohjalle ja kiivettiin takaisin maan pinnalle. Sinne kaivon pimeään kätköön, viileään varjoon, koivun tuon katveeseen, laitettiin ain peltotöiden ajaksi meidän peltoeväät. Siellä pysyivät viileänä niin juomat kuin syötävätkin. Ja ne oli helppo sinne laittaa ja sieltä ottaa kun ei siel vettä ollut ja sinne pääsi ihan pohjalle asti menemään.
   Kesäiset uintiretket naapurin tytön kera muistan sitten nuoruus iältä kun meidät jo "luotettiin" niin isoiksi että itse saatoimme polkupyörillämme pyöräillä 3-5km päähän jollekkin lähi järvelle tahi lammelle uimaan. Olimme siis jo kaikki neljä ( me sisarukset ja se naapurin tyttö ) uimataitoisia, ymmärsimme liikennesääntöjä ja osasimme varoa muita teillä liikkujia, esim. maatilaojen traktoreita. Ne olivat ihania taukohetkiä kesäisten töiden välissä - tai kait oikeemmin päivien päätteeksi tahi sitten vapaapäivisin, eism. sunnuntaisin tms..
Mutta sitten kun kävimme lähimmäisellä lammella, toisten naapuriemme tykönä, heidän laiturillaan pesemässä jokahinen kesä kymmenittäin jauhosäkkejä sekä talomme mattoja juuriharjalla niin olipas ihana näiden päätteeksi päästä uimaan sinne lampeen.
Joskus jos "onni suosi" ja päästiin sukulaisten autokyydillä kauaksi ( 10km ja rapiat ) ison selän ihanalle, pitkälle hiekkarannalle uimaan niin se oli kerta kaikkinen juhlahetki. Ensinnäkin autolla, auto kyydillä jonnekkin ja että vielä sellaiselle hiekkarannalle eikäs mihkään järven tahi lamme mutaisella rantapohjalle, vaan hiekkarantaan! Vau!
Tänään, näinä päivinä ja vuosina sitten kun lähdemme sieltä nykyiseltä mökiltämme, entiseltä kodiltamme, uimaan muoskiemme ja muoskain mukeloihin kera niin sehän on automaattista että autolla mennään ja että menemme tuon samaisen ison selän rantaan, sen ihanalle hiekkapohjalle - jonka nyt huomaa vanhemmiten että eihän se mikään iso oikeasti ole ja siks toisekseen onhan aika tehnyt siihenkin rantaan tehtävänsä; kaislikko valtaa pikkuhiljaa hiekalta tilaa ja se murtuu murusiksi sinne pohjalle kasvattain sen rannan multamäärää sinne pohjalle...
   Kerran joskus ehken syssypuolla puraisin serkkutyttöäni jalkaan kun leikin leikissämme koiraa. Siitähän tyttö tuo älähti ja mie tietysti torut sain... Sainkin oivat torut: isäni kiikutti miut ulos ruusupuskan tykö kun kieltäydyin tuittupäissäni anteeksi pyytämään KOSKA leikimme ja leikin koiraa. "Koirahan haukkuu ja puree..." Isä uhitteli ruusupuskan oksalla vitsan antamista ja vakuutteli anteeksi pyytämistä. Käytiin sisällä eikä anteeksipyyntöäni tullutkaan. Takaisin ulos ja sinne ruusupuskan juurelle...
Muista en kuin monta kertaa tää reissu tehtiin ja että sainko vitsasta piikkistä vahi pyysinkö loppuin lopuksi anteeksi serkultain mutta tapahtuma tuo kuitenkin mieleeni jäänyt on.
Muutoinhan meillä oli uuninpankolla, sen nurkkasessa, vitsa ain valmiina että jos emme totelleet... muista en saatiinko koskaan siitä kintuillemme - mutta siellä se päivysti alvariinsa.
Arestiin joutuessamme istua nakotimme tupamme pitkällä penkillä hiljaa määrätyn ajan, tai/vai kunne anteeksi pyydettiin? Jos ilkitekijöitä oli toinenkin niin hän sitten istui sen penkin toiseen päähän - jos kolmaskin likka tuhmana oli ollut niin hän sitten sen tuolin keskitohille. Muutaman kerran muistan kuin sitä pakoon juostiin tuvasta ulos jottei arestiin kerettäs meitä laittaa...
   Yksi mukava muisto on se kun ihan pienenä lauantaisin kuuneltiin radiosta Lauantain toivotut tahi Sävellahjaa. Se oli jonpsi kumpsi näistä mut tarkalleen en muista kumpi. Vahi liekkö sitten molempi ollut eri aikakautenaan. Ja sen tunnelman muistan kun talvisin saunan jälkeen sitä kuuneltiin. Oltiin saunan puhtaita, hivenen kosteita vielä ihoiltamme. Flanelliyömekot yllä ja villasukat jaloissa kun eihän tavan rintamamies talossa mutoin talvisin tarennut kuin tosi lämpimästi pukeutuen.
Sitten myöhemmin illan edetessä kömmittiin kammarin hämyyn peteihimme; vanhemmat omaansa 120cm LEVEÄÄN sänkyynsä, pikkusikso häkkisänkyynsä ja me kaksi vanhempaa sitten vuodelaatikkoon joka oli meidän yhteinen sänkymme ( sopi siis päiviksi sinne 120cm sängyn alle piiloon ja oli jotain 80-90cm leveä ). Siellä me pötköteltiin sängyissämme ja kuuntelimme tuvasta kuuluvaa radiotamme.
Mie itse pelkäsin pimeää jo lapsena ja muistan kuin sitten valojen sammuttua painuin sinne yhteisen peittomme kätköihin niin että vain suulle oli aukko peiton kätköistä jotta pystyin hengittää raitista huoneen ilmaa enkä tunkkaista "pierujemme hajuja" sieltä peiton kätköistä.... Nytten aikuisena, ihan vasta näinä viimeisimpinä vuosinani, olen ihan tietoisesti pyrkinyt "kouluttamaan" itseäni niin että voin nukkua ilman tätä peiton vällyihin kätkeytymistä ja jopa makkarini ovi auki toisiin huoneisiini. Jee, hyvä mie!
Muistan kuin talvien paukkupakkasilla kammarimme pientä takkaa ( jotain noin 60cm leviä, 40 syvä ja korkeutta jotain vajaata metri tahi silleen ) lämmitettiin. Sen edessä ollut siskomme häkkisänky siirettiin keskelle kammarin lattiaa ja sitten vaine tuli takkaan ritisemään. Sen päällä, liedellä, saattoivat vanhemmat keittää kaffia pannullisen silloin tällöin. Ja me pikku likkaset kömmimme sinne siskomme häkkisänkyyn. Virittelimme sen laitojen päälle peittoja ja leikimme majaa. Siellä oli ihanan lämmintä kun takkakin soi lisä lämpöään kammarin kylmyteen.
   Seki kun tupamme uunia lämmitettiin... uunia jonka pankolle ei yltänyt nykiä vaik käsi ojossa yritti sitä saavuttaa ja jonka pankolle nyt näkee suoraan katsoa kun seisoo sen vierellä... ja sitten joskus sai luvan kera kiivetä sinne päällensä lämpimään. Onnellaan siel oli meidän perheen ulkotamineita kuivumassa ja jo melkein kuivina tahi jo kokonaan kuivina, ja niiden suoman lisälämmön kätköihin oli mukava kaivautua. Tai sitten kun naapureita tuli iltaisin kyläilemään ja leikitttiin lapsikatraan kera piilosta niin silloin sinne omien ja vieraidenkin ulkotamineiden sekaan oli mukava mennä piiloon piilosen etsijää. Samoin kuin tupamme komeroihin ja niissä olevien vaateiden ja tavaroihin kätköihin.
   Toisen näistä komeron kätköihin vanhempamme kätkivät meidän makeiset. Tai eivät oikeastaan kätkeneet vaan laittoivat ja sitten joskus, tosi harvoin ( sillä ei ollut mitään karkkipäiviä, ei kerta viikkoon tahi kehteenkaan -karkkipäiviä ), saimme sieltä karkkia syödäksemme. Eli karkit olivat siihen aikaan ainakin meidän perheessämme tosi harvinaisia.
Tätä samaa kait itsekkin sitten jatkoin muoskieni osalta. Heistä vanhimmaiset saivat ensimmäiset karkkinsa syödä vasta kouluun mentyään, seuraavat sitten hivenen aikaisemmin ja ihan nuorimmaiset sitten jo isompien saadessa ja heidän ne karkit nähtyään, jo ihan pieninä... Että siihen se vesittyi se meidän perheemme karkin kierto lastemme osalta. Plääh!