... ennen kuin tipahti.

   Kiertelimme kuin kissa kuumaa puuroa. Välillä toinen heitti ilmaan jotain, sitten toinen. "Ottaako kala onkeen?" Täky ei ollut kummallakaan tarpeeksi hyvä: ei koho painunut pinnan alla, ei tullut kalaa. Liekkö pettymys kummallakin puolella vai uneksinko vain. Turhia luulen itsestäni. Milloinkas se päivä paistaisi risukasaan - ei milloinkaan.

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%2855%29.j

   Kunne tässä ehtoisena iltana eräänä... heitettiin viehe taasen vesille. Humahutettiin oikein verkolla vesille: "Nyt pitäisi kyllä kalaa tulla."
Tulikin. Kala tarttui matokoukkuun maukkaaseen. Oikein vesi kihosi kielelle, nousi kuvat isosta saalista mielelle. Kohta syödään, naatitaan mahan täydeltä.
Olivatkohan nyt eväät oikeanlaiset koukussa tuossa? Todennäköisesti. Hyvä juttu; nyt saadaan kalaa!

   Tuli päivä uusi ja aika nauttia pyydystetyt kalat. Kalat nuo maukkaat ja makoiset.
Mutta mites kävikään? Kala luiskahtikin huomaamttomasti pois, karkuun. Tipahti koukun päästä takaisin maailman vesille suurille, ennen kuin se saatiin haaviin, saati masuun pienoiseen asti. Liian vikkelä oli kalan vonkale mahtavainen.
Pettymys tuli suuri, kipu oli mahaa koitteleva. Kääntyi tuo mahanen pienoinen ylösalaisin, muljahti sydän sykkyrälle. Kiertyi syvän pienoinen viel lujempaan keräseen kuin mitä ennen oli ollut... mustuu, paatuu, kuihtuu, haihtuu...
   Niin sai kalastaja tuo päässä ongen oleva, pettyä jälleen. Ei ole täkyjä enää, ei ole onkea enää. Ei ole mahan täytettä, ei sydämen sykähdyksiä. Ei mitään.

   Silti... silti tämä onkija pienoinen viel toivoo pienen pienesti jossain siellä sielunsa viimeisissä syvyyksissä. Toivoo yhä että vielä joskus nappaisi kalan vonkkin tuon suuren koukkuun onkensa päähän - tai uuteen verkkoon tiheäpauloiseen. Jottei taasen pääsisi karkuun kalanen...