... Siinä kasvot käsiin peitä. Silloin tulee kyyneleet.": Kirill Babitsinin laulun sanojen mukaan sanottuna.
Muttas entäs silloin kun ollaan yhdessä ja itku tulee simmuin miun siltikin vaikka vierelläin siinä olet? Ikävä raastaa sisuntä vaik ihan liki olet, kupeella kyhnötät. Siltikin suru, ikävä, hiipii hissun kissun syvämestä nieluun, kurkkuun, ja muuttuu kyyneliksi suolaisiksi kunne silmiini asti ehättäytyy.
Mikä siin on että ikävä on vaik samalla sfäärillä ollaan? Miksi pitää potea surua suunnatonta kun toinen tykönä on? Onko se jo etukäteen ajatusta eron hetkestä tulevaisesta vahi mitä? Varuatautuuko sitä jo niin etukäteen eroon riipiväiseen, ruumiin toisesta irtautumista, vahi mitä?
   Samaten mietin sitäkin että kuinka lähelle, liki, toisen sisuksiin asti, sitä ihminen voikaan mennä ilman että ei haluaisi VIELÄKIN syvemmälle päästä ja uppoutua? Mikä on tarpeeksi, mikä liian vähän, ja mikä on sit sopimoileen?
Milloin sitä ihminen saa toisesta "kystä kyllä", ja milloin ei sitten milläskänä? Miksi sitä toista halajaa niin?
   Miksi se tuntuu niin oikialta, niin mukavalta, rauhoittavalta, maata, olla vaine, vieretysten - kylkee kyhnöttää? Mikä siinä on niin... niin... mitä sanoisin, kuin kertoisin... niin - helekatti:: niin ihanaa olla vaine? Rauhassa, sanomati, puhumati, tekemäti, puuhaamati, mitään - olla vaine.
Kuin "Onni ja Hilima" siinä Jaakko Tepon laulussa - tahi ei nyt sentäs sillä siinähän sanotaan mm.: "Miksen Hilima koskaan sua , takaisin minä saa. Miksi Hilman vei multa Onni, Laukkanen kylän ravattisonni...", jotenka ei, ei se käykkään tähän yhteyteen sillä en halua misään muotoo "enteillä" moista kohtaloa tähän suhteeseen, en. Muttas jospa sittenkin siteraan vaikkas Eeva Kilpeä:

"Aaamulla ajattelen ensi töikseni:
Onni ja hiljaisuus
kuuluvat aivan selvästi yhteen.

Ja me makaamme tuvan sängyssä vierekkäin
kuin Onni ja Hilja."

Haa, voikoo tuon tahi siis tään, enää paree sanoa! Siinä koko tään asian ydin on. Se onni ja autuus minkä kokea saapi kun toisen vieressä pötköttää aivan hiljaa ja rauhassansa. Voikoo sen autuaallisempaa onneva saadakkaan ja kokea?!
  
   Puhutaan, siis ainakin puhutaan, aina että "antaisi henkkensä vaik toisen puolesta" kun sellainen paikka etehen tulee jos toisesta tykkää toin teolla. Miettinyt tätä olen silloin, tällöin - ja tuolloin.
Ajatellut olen jotta eihän se toisaaltaan voi olla totta; kuka sitä nyt toisen puolesta, ja silleensä...?
   Sitten mietin hetkeä jonka sain kokea aikoinaan kun eräs muoskain miun sai kurkkumädän. Hän ei pystynyt lopulta edes nestettä, vettä, nielemään kun sattui niin nieluun. Mentiin lekuriin tuonne Kalakukko-city go go:on ja siellä sitten aloitettiin sen hoito. Mutta saatiinkin kuulla että puudutta ei voi operaation tuon ajaksi sillä nielu tuo muutoin aivan kokonaan tukkeutuisi kun siellä oli jo ennestään tää tulehduksen aiheuttama turvotus ja sitten viel jos se puudutettaisiin niin ei, ei hyvä jutska. Jotenka operaation tuon tekivät sitten tämän muoskain kärsiessä kaiken sen kivun ja säryn mitä se paiseen puhkaisu siellä nielussa aiheutti!
Jälkikäteen sitten muistan siellä toipilaspetinsä vierellään istuissa tilanteen kun hän itku kurkussa sanoi että äiti, kun on JANO hirveä; juomatta kun oli ollut jo ns. useamman päivän kun ei niellä ollut voinut olleskana. ( Miksi emme menneet aikaisemmin lääkäriin? Lue: teini joka "ei lekuria kaipaa eikä sinne mene" - "kyllä tää tästä ohitse menee", jne.. ) Muistan kuin silloin mieleheni tuli aatos ettäs voi mitenkä MIE niin mielelläin olisi kaiken tään koittelemuksen itsellein ottanut tään muoskain miun tilasta jos se vaine olisi ollut mahdollista, vaikka se tuskaa suunnatonta miullehin kuitenkin olisi ollunna.
Muttas se kaikki kipu, se suunaton tuska, suru, ja näin omaisena vierestä vaine seuraaminen, voimattomuus, tietämättömyys, avuttomuus... sen kaiken olisin silloin juuri ollut valmis vaihtamaan kaikkeen tuohon hänen tuksaan suureen jottei hänen olisi niitä tarvinnut kokea!
   Joten tavallaan ymmärränkin sen että mitä on haluta vaikka kuolla toisen puolesta...
   Nyt mietin täsä että vaik kuin sitä olenkin uumoillut että aikas moisessa (meri)-pihkassa pääsemättömässä kiinni se tää Mummero nyt taitavi olla - oikein hunajassa tahmeassa kiinni, niin nyt vasta täsä alan tajuta että kuin sitä olenkaan aikas lailla par´ aikaa "laskeutumassa" tilenteeseen jossa voin sanoa: "... puolestasi.".
Siis aivan älytöntä näin järjellä ajatellen kun viel lisää tähän että onhan kyse jo ns. "kypsään ikään" ehättäytyneistä ihmisistä!? Eiköö tuota järki, ja vasiten lanttu, leikkaa sen verta että ei moisia aatoksia mielehen putkahtaisi, muttas kun ei vaine ni ei. Havahduin vaine yks´ kaks´ että näin vain asiain laita on, ja piste.