On se yhtä - sanonko mitä? No, sitä. Tää tunne joka raastaa syväntä ja sielua. Ja ka kumma kuis se ain ehtoon tullen, yön saapuissa, hiipiin hissukseen, hiljaa, sisälle. Vieras jota ei kutsuta, vieras jota ei tarvii kutsua. Vieras joka tulee kysymäti sisään. On kuin kaik ovet ja akkunat ois sille auki: "Hän sanoi tulevansa uneen minua tapaamaan."  Se vaine että ny se on tää Kaihoisa Kaipuu eikä Hän joka sieltä tulee.

Täsä muutama tovi sitten tajusin ku salaman iskusta kirkkahalta taivahalta että olen sinkku! ( Jee, tätä riemua nyt! Jee! .. snif... ) Mie - sinkku? Kolmeenkymmeneen vuoteen eka kerran. Ilman toista. Ilman toista ihmistä jota kaivata, odottaa. Ilman toista joka ajattelisi miuta, kaipaisi. Ilman mitään siteitä. Oikeestaan muuten ilman muoskiakin? Ka kun ovat kaik jo lentäneet maailmalle... Eli paluu on tapahtunut totaalisesti lähtöruutuun. Olen yksin. Ja onnellinen?

Onnellinen? Huomaan kyl hetkittäin olevan onnellinen - myönnetään. Siis silleen et nauttisin ihan oikeesti tästä sinkkuudestani. On tuokioita jolloin huomaan ajattelevani et ompas onni - olla yksin. Menen ja tulen kuis haluan, ja milloin haluan. Menen minne nokkain näyttää. Selitys ja "tulostus" valvollisuutta miulle ei ole. Ei ni kellekkään. Ja se se tuottaa tään häilähtävän onnen tunteen - ajoittain. Oppisinkohan mie joskus olemaan onnellinen siitä nuin niin kuin alvariinsa?

On se vaine vaikiaa. Pittää varmaan silleen opettelemalla opetella siihen oloon ja tilaan. Meinaan et ku on toillaan ollut tuon mennen kolmankymmenen vu´uen verran ain joku tosa "kyljesä". Ajatuksissa tahi oikiastaan ihan liki. Niin kuin parina, ihan fyysisestikkin. Ja ny sit pitäs tottua tähän. Voihan jeeru!

2014.7.10.%20Kumpulassa%20%2834%29.jpg

Ja yhä vaikiammaks sen tekee näköjään se et tiedän tällä hetkellä Jonkun olevan elävien kirjoissa. Hän on siis oikiasti olemassa. Elossa. Astuvi askelinsa rivakin tällä samalla Telluksella josa mie yssiksein tassuttelen! Anteeksi vaine puolisoni - ikävä miul on siutai. Mut kumma kyllä mieli kulkee ratoja toisia jo. Aikain ikävöin siuta. Muistosi kauniit säilyvät aina. Nyt pystyn jopa katselamaan valokuvia siusta. Tai meidän kahden yhteisiä aikoja, reissuja, juhlia, arkea... kaikke sitä. Mutta tosiaan ajatuksissa olet yhä. Ikävän päässä olet ... Joku vain on "tuoreempi" tapaus. Jälkeesi siun. Ja kaihertaa syystä tuosta.

Kaihertaa ja kaivelee. Paakkuuntuu syvänalaan. Välleen tekisi mielein miun menä nokkains etteen ja sanoa vain sananen yksi: "Ikävä." Mutta enhän voi. En ole enää hänen. ( Eli tää nyt on vaine tätä "mennen talven lumia". Jälkeen jätetyn vuodatusta. )  Tai viel "suurempaa"; tekisi mieleni miun kapsahtaa kaulaansa kuin silloin ennen.

Mietinkin kuis tää nyt tekee näin vaikiaa? Miksi oikein? Onko tää ikä joka aiheuttaa "ikä-lisää" tekemällä eron vaikeammaksi? Onko jokin yksinäisyyden pelko olemassa? Vahi onko vaine niin että senkin lyhykäisen ajan jonka olimma, ni se kerkesi jo tehhä "tepposesa" miulle: pihkaannuin ku muinoin meripihkaan jokin ötökkä: irti pääse en. Olen pihkan sisällä, kiinni. Lähtemättömissä. On ku Hän ois pihka joka on kietoutunut miun sieluin ympärille ja mie olen se pienen pieni höppiäinen siel sisällä joka vangiks jäänyt on? Meen ja tiijä. Olo ja tila on vainen samanmoinen.

Kuis sitä nuorempana kesti ja "osasi" nää hommelit. En tosin ollunna kukasta kukkaan lentävä pörriäinen. Ei, en ollunna. En "vaihtanu poikaa ku paitaa". En. Mutta ne muutamat suhteet joita oli ni ka kumma ( ainai näin jälki käteen muistellessa ) kuis helpolla niistä pääsi eroon. Siis mie tunteihineni. Oli se sit mie tahi hän joka suhteen laittoi poikki. Sillä ei tainnut olla eroa tuntehiin puolelle. Samalla tappaa ne kirpasi tahi ei kirpasseet. Tippa tahi kaksikin linssiin mut ei tällasta Kauhiaa Kaipuuta. Ei ikävää itkettävää, syväntä särkyvää. Ei tod.

Miksi sitten nyt? Voi Luojain kerro se miulle. Ole kiltti. Miksi tähän kaikkeen tunne tää juuri nyt? Hetkeen äskeiseen, oloon ja tilaan-nyt sekä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Siis ihan tähän liki-aikaan, juuri nyt. Eikö miulla ole ny ihan tarpeeksi muutai murehtimisia? Eikö tää kaik muu ois jo pelkästään riittännä? Mihin sopaan Sie miut heität? Mitä Sie tällä "keität"? Onko tällä jokin tarkotus? Enkö mie ole jo tarpeeksi keitetty? Mankelien läpi vejetty ja tiejyrräin alle jätetty? Enkö?