2014.5.20.%20Linnean%20eskarin%20kev%C3%

   Eilen oli 11. elokuuta jolloin alkoi pääasiallisesti ns.kaikkien koulukkaiden koulut. Toisille alkoi ja avautui ihan uusi, tuntematon, maailma ja toisille se oli jo entuudestaan tuttua. Eskareille ja toisaaltaan vielä nykyäänkin kenties jollekkin ekaluokkalaiselle ihan uppo-outo, uusi kokemus. Kun taasen joillekkin toiselle jo "vanhalle" koulukkaalle tuttua "pakkopullaa", ja toisille kaivattua, ihanaa, tuttua juttua. Koulua käydessä kun pääsee vaikka syrjemmälläkin asuva oppilas tuttujen (koulu)kavereiden keskuuteen päiviksi pulpetteja ja koulun käytäviä kuluttamaan.

Olin viime keväänä erällä koululla apukätenä, väl-vouhkana. Siitä kyl jäi mukavat muistot. Ennen kaikkea niistä kaikista muksuista siellä. Niistä muoskista, mukeloista, pienistä ja suuremmista pirpanoista. Kevään koittaiessa ja koulun loppuissa huokasin että huh, taakse jäi - onneksi. Mutta ka kummaa... kesän korvalla kun joku näistä lapsista tuli jossain vastaan niin olipa ihanaa! Oli kiva tavata ja jutella! Ja ennen kaikkea oli kiva havaita että taisin sitä miekin jäähä heijän mieleen jotenkiin kivan puoleisesti kun ei nätytä kukaan luikkivan pakosalle vastaan tullessaan - päin vastoin: etenkin ne pienimmät piipertäjät, tulevat vartavasten juttusilleni. Vaihdellaan kuulumisia, jutellaan niitä-näitä. Ihanaa! Nyt sit kun heidän koulunsa alkoi maanantaina niin tekipä mielein mennä sinne heijän mukkaansa ja jatkaa hommia kuin ne ei ois loppuneetkaan... Ikävä tulee heitä kaikkia!

2014.5.23.%20Koulujen%20laulujuhla%20%28

Samalla, samana päivä määränä, alkoi sitten myös monen huushollin vanhempienkin arki "uudelleen". Ensin koulukkaat koulutielle ja sitten itse - kenties päättyneen kesäloman jälkeen - takaisin "työsorvin" ääreen. Lomat on pietty ja jätettynä taakse kesän riemuineen ja suruineen (jollekkin vaikka vuotuiset "pitää käydä sukulaiset läpi"-traditioineen). Toiset innolla arkeen tarttuen, jahka sen rutiinit aikanaan asettuvat ensin tutuille uomilleen... toiset valmiiksi väsyneinä loman paineista ja nyt huokaisten kun "pääsee" töihin huokasemaan ja lepäämään pois loma-väsymystään. Ka´meitä kun on monenmoista kulkijaa ja eläjää täällä maan kamaralla. Kukin kokee lomansa ja työnsä, sekä koulunsa, omalla tavallaan.

   Itselläni tulee elämän summaantuminen. Niin, summaantuminen. En tätä voi kait muutenkaan nimittää.

Sillä juuri on yksi suhde (jos tuota pientä haparointia nyt suhteeksikaan voi sanoa) elämäni matkalta päättynyt. Nyt pitäisi se vain hyväksyä ja hyvästellä. Suhde jonka olisin suonut jatkuvan, kantavan kortta kekoon. Suhde joka oli tuomittu kuolemaan jo sen ensi askelilla? Suhde joka oli - mitä? Suhde jossa Joku oli miulle se oikia mutta mie hälle se väärä?

Nyt, juuri kohta, ihan hetken kuluttua... tulee vuosi siitä kun puolisoni kuoli. Tulee ajankohta vuoden kierrossa kun on SE AIKA vuodesta. Tulee hetkiä ja aikoja jolloin kaik nousee pintaan. Kaikki mennyt tulee esiin ja uudelleen pintaan, näkysälle silmiini miun. Nyt jo käyn näköjään (ennakkoonko?) unissani kaikkea sitä läpi. Kaikkia niitä muistoja, tapahtumia, yms. yhdessä elettyä elämäämme läpi. Mitä tapahtuukaan sitten kun "H-hetki" tulee? Kaikki on niin niissä unissani kuin tässä maallisessa maailmassakin, ihan käsin kosketeltavaa, kuin kaik olis tässä ja nyt olemassa. Taijan pinkasta kuolinpäivänään pakosalle tästä majasta matalastani...

Ja uusimpana uutuutena on se että otanko nyt pika-pikaa opiskelupaikan vastaan vai en? OTAN (tyttäreni miun x2 sanoivat näin) sillä opiskelu ain kantaa etiäpäin. Näinhän se on. Sitä kiellä en. Ja kun "jotain pitäs tehhä" tässä elämässään. Tosin en näytä jouten olevan nytkään kotonani... kokemusta on tää noin 25 vuotta: aina on tekemistä. Ei käy aika pitkäksi, eikä järki ala pakottoo piäkopassain.... Mutta jos sais päivitettyä, tämän aikasta, ammattitaitoo joltain alalta ja siten joskus leveämpee leipee syyväksein. Ois muutai syyvä kuin toi ainainen jääkaapin valo. EN OTAkkaan vastaan. En ota koska ala jolle nyt hain ja pääsisin on tällaiselle herkkä nokkaselle klyyvarille riskialtis. Ja sitten jos ajattelee sitä perusammattia siltä alalta niin selkäni ja käteni sekä jalkani ehken eivät pysy järissään niissä hommissa. On tää eletty elämä jo jättänyt niihin jälkensä kulumilla, hermopinteillä ja taitaa jokin tuntematon sukurasitekkin painaa sielä joukossa vaakakuppia toisaalle kallelleen... siskoni-miun on tästä "hyvä" esimerkki. Jotenka mitä teen? Toppaanko tään vaihtoehdon vai otanko riskin? Lähden ja katon kuin pitkälle tään mummon rahkeet riittää?

Koti%20%282%29-normal.jpg

Yksi iso summaaminen on tää taloni-miun. Ei vaine mee kaupaksi. Talossain ei mitään vikaa ole - ei tää myymättömyys siitä johdu! Ei tosiaan. Kuntokartoitukset ja energia"kentät" on tarkistettu ja hyviksi havaittu. Jopa talon ulkoverhoiluja on purettu ja kurkistettu niihin sisälle vain todetaksemme että kaik on ok. - sielläi. Kaik tutut ja tuntemattomatkin (esim. esittelyissä taloani-miun kattomassa käyneet) ovat todenneet että tää on hyvä. "Olisi juuri heille passeli." "On hyvässä jamassa." Yms.. MUTTA täällä ollaan viel: niin mie kuin taloni-miun! Tiälä taijetaan ollakkiin hamaan tulevaisuuteen asti. Mihinkäpä me, kaksi vanhusta, tästä muutettas/muututtas? Ei mihkään. Jotenka pitäskö miun vain kiristellä tätä vyötäin ja kuvettain yhä tiukemmalle ja tyytyä "kohtalooni": asun ja elän tässä jatkossai? Miulle ylisuuressa ja liian kalliissa talossa?

Pieniä ilon muutoksia ovat ne että muoskani muksu lähti maanantaina ensimmäille luokalla - kuin myös siskoni-miun nuorimmainen. Tosin muutamat muoskain muksut ovat jo pitemmälläkin koulutiellään... (ja mummon muut ilot: vielä pienemmät pirpanat, muoskain muksut!).

   Haaveilenko turhaa? Unelmoiko täää urkuri tässä, liikaa? Vai onko vaine kysymys siit että en uskalla? Kaikki uusi ja tuntematon pelottaa? Pistänkö vaine silmäin kiinni ja hyppään kuin ekaluokkalainen - kohti väistämätöntä, uutta ja tuntematonta?