Miten suhtautua ihmiseen joka kertovi ettäs ei kukaan hänestä välitä? Pitää ehtiä ihminen joka hänestä välittäisi. Se on se-ja-sama- mitä hän hän tekee tahi on tekemäti jos, ja kun, ei kukaan välitä. Ja siltikin - itse välität kyseisestä ihmisestä!
Piru ettäs se sattuu kun toinen puhuu näin ja itse huudat sielusi syvyyksistä asti että MINÄ olen tässä, mie välitän, mie haluan siulle vaine parasta. Olen korva kuulevainen ja kuuntelevainen, olen silmät näkeväiset - tuskasi tuon suuren! Olen ihminen joka haluaa katsoa tätä Maailmaamme Avaraa samaan suuntaan ( ei siis siltikään välttämäti - enkä mielellään - siinä kupeella, vierellä, paritusten! ) nähden tätä valellusta ihmisten samoin silmin, samoin aatoksin - ja jo kokemuksen tuomalla "syvällä rintaäänellä"!
   Mitä ajatella asiaan moiseen ettäs olet "kynnysmatto", olet "tilapäinen, välttämätön, saatavilla olevainen, lohduke, korvike"?
Aikas tylyä tykitystä sanoisin mie muttas, ettäs sen itse tajuaa ja sitten vielä sallien hyväksyy? Ja ettäs tekisi tällaisen asian tolalle laittamiseksi jotahin - niin sepäs on sitten aivan eri jutska se!
Meinahan ettäs kokemusta on "syvällä rinta äänellä" tästäkin. Se sankkavan vaikiaa on.
   On se muuten tää elämä-mätä aikas jänsä jutska, kun se tällä viisiin aina antavi jotahin vastahan ja sit kun sitä niitä kokien, niitä huomaten elämässään olevaisena ja niitä Elämänsä Reppuunsa saadessaan, kääntelee, ajattelee, tutkailee ja tuumailee, NIIN sitä aivan kuin herää ja hokasee jottas taasen on painoa tullunna lisää tähän Reppuun?!
   Sitä pitäisi tehdä sellainen Elämän Repun tsekkaus kokonainen aina välleen. Ihan kuten aina kehoitetaan ihmisiä tekemään ajoittain tällaiselle tietsikalle "siivouspäivä" joutavista asioista, sinne säilytetyistä asioista, poies. Ei muuta kuin raa´alla käjellä vaine "lakaisten" kaik´ ylimääräinen tuosta Repustakin poies. Kaiken mikä sitä lastia painavaisemmaksi tekee - ei muuta kuin roskiin vaine ja ikuisiksi ajoiksi poies matkasta mukana!
   Mikä on ihmisellä ( itse kullahin ) SE tekijä joka laittaa "leimautumaan" toiseen "kiini"? Miksi sitä alkaa tykkäämään toisesta ja sitten toiseen päin ei voi "edes kumartaa samaisena päivänä"?
Miksi ei ole ihmistä "ohjelmoitu" sil´ viisiin ettäs voisi itse päättää että tuosta tykkään, tuosta en tykkää? Jos ajatukset, tunteet ja kaikkinainen kiintymys sattuisi käymään himpun "vieraisiin", ja sinne "aidan vihriälle puolelle", niin sitten sitä voisi itseään ojentain ( ja toruen ) tehdä "korjausliikkeen" ja topata sellaiset jutskat jo alkuunsa? Olisi niin kuin resinassai ainai; pakki paikallansa josta vetästä ja ottaa parisen askelta takaisin päin kuin ajatuksella: "Enhän mie nyt sentään!"
Monet tuskat, itkut, tunnekuohut ja kuohunnat vältyttäisiin jos vaine näin voisi tehdä ja jos vaine ihmisen mieli, sekä ennen kaikkea TUNTEET, toimisivat näin!
   Voiko ihmiseltä kieltää syntyperänsä, heimonsa, ns. geeninsä ja geeniperimänsä? Voiko vaatia toiselta elämää muuttamaan, voiko vaatia että... niin, laittaa toistansa "muottiin" haluamaansa sillä verukkeella ettei siedä toista sellaisena kuin tämä on? Ettei suvaitse toisen sukujuuria.
Voiko kieltää toista vaalimasta heimonsa perinteitä? Voiko vaatia unhoittamaan opitut tavat, puheet, murteet?
Ei, ei voi! Jokaisella pitää olla oikeus olla sellainen kuin on! Piste! Jokaisen pitää voida olla ja eliä juuri sellaisena kuin on! Ilman rotuunsa, heimoonsa, murteeseensa, ihoonsa, väriinsä, uskontoonsa, tapaansa, sukuunsa, perinteeseensä, maahansa, katsomati. ( Tästä olen paasanut jo aikaisemminkin! )
Sehän olisi kuin toistansa muottiin laittaisi ja kieltäisi toisen olemasa olon tyystin. Tyyliin ettei suvaitse toistansa sellaisena kuin tämä on vaan toisen pitäisi muuttua juuri sellaiseksi kuin hän halajaa? "En tykkää siusta tuollaisena, vaan siun pitää olla tällainen..."

   Toisaaltaan ( taasen ) ajattelen ettäs tää kaikki tällainen "kasvattaa luonnetta". Kyllä. Piru, ettäs se kasvattaa! Tuntuu että iho parkkiintuu jokahiselta raapaisultaan yhä vaine paksummaksi. Kohta se hohkaa kuin mikäkin Itkumuuri tahi jokin Muhammedin jyhkeä Vuori jota ei pienet puhkut tahi puhurit kaada. Ei edes Sepe-Suden puhallukset suuren suuret...
Sitä niin kuin kasvattavi...
( Ai niin, miun pitis alkaa ajattelemaan ja puhumaan kirjakielellä. Suomenkieltä kunnioittaen puhumaan. En saisi enää pakista kuten isse pruukkahan - pitäisi ARTIKULOIDA oikein! Kokeilaanko? Onnaanko... siis osaanko, onnistuuko minulta sellainen juttu? )
...itselleen kovan kuoren jota vastaan on enää turha kenenkään tulla nokkaansa naputtamaan! "Antaa vain tulla - täällä kestetään!" "Oli sitten kysymys elämääkin suuremmista murheista tai mistä tahansa murheen kryyneistä." ( Hitto ettäs tää artikulointi on vaikiaa...! )
   Tavallaan olen onnellinen että tällaisen "koulun" saan, ja saan tuntea, mutta onhan se ihmisarvoa alentavaakin samalla aikaa. Sitä tuntee itsensä Maan Matoseksi aivan totallisesti. Ja jopa joskus sitäkin alhaisemmaksi pien´hiukkaseksi. Arvoaan ansaitsemaansa alhaisemmaksikin, kantajaksi epäkelvoksi ihmisarvon.
Kuinka joku voi sietää, kestää, tällaista kohtelua? Aika monta kertaa saapi nielaista kiukkunsa, sanansa nuo huulille pyrkiväiset. Aika monesti sitä häviää nurkan taakse nielemään pahaa mieltänsä, kyyleleitään. Aika monesti sitä huomaa että mieluummin on ja asettuu tuppisuuksi, kuin alkaisi väittämään toiselle vastaan - oikoen toisen mielipiteitä, ja sanasia satuttavia.
Sillä ne sanat SATTUVAT! Voi kuinka ne sattuvatkaan! Sitä huomaa että onkin aivan merkityksetön toiselle. Niinkin merkityksetön ettei mielipidettäsi kysellä ollenkaan. Ei huomioida mitä MINÄ haluan ja tahdon? Ei, tekemisilläni, päiväni hommilla, ajatuksillani, tai millään muullakaan minuun liittyvällä ei ole mitään merkitystä - ainakaan hänelle.
Sitä tajuaa että minä tykkään, tykkään kaikesta tällaisesta huolimati, ja uskon parempaan huomiseen; kyllä se viellä sieltä tulee. "Aivan kuten ennen vanhaan - ne samaiset hyvät ajat kun toinen paremmalla päällä oli, kun toinen vastavuoroisesti kommunikoi." "Pakkohan sen samaisen henkilön on olla olemassa viellä siellä jossakin syvyyksissään?" "Eihän se ole voinut iki-kuuksi-päiväksi minnekkään hävitä, eihän?" "Tää nyt on vain tällainen vaihe että kaik´ on "persiistä" hänen osaltaan - eikös vain?"
Samalla sitten huomaa että kaikki tämä olikin "katinkultaa kiiltävää"! Eihän tämän pitänytkään olla muuta kuin "kerran keskiviikona - viikottain" mutta siltikin... Sitä jossakin taka-tajunnassaan ajatteli, kenties toivoi, pienesti-sievästi, että olisi edes jotenkin merkityksellinen toiselle. Olisi se toiseksi-eka, tai edes se jonon hännällä olevainen viimeinen merkityksellinen hahmo... Se henkilö johonka voisi turvata toinen, se henkilö jolla korvat kuulevaiset ovat hänelle, ne silmät jotka näkevät ja perspektiiviä antavat hänen maailmaansa suhteessa ulkomaailmaan. Haastaisin, kyseinalaistaisin, toisin näkökulmaa toisenmoista?
   Siitä kait me aikoinaan aloitimmekin - puolin ja toisin toistamme tukien.
Mutta mihkäs sitä onkaan sitten niiltä ajoilta menty? Minnekkä päädytty? Tähän tällaiseen; alistajaan ja alistettuun?
Onko tämä hyvä näin? Tyydynkö tähän? Odotanko vielä puolen vuoden, vuoden, kaksikin; kyllä se vielä tästään....?
Vai otanko ja vihellän koko konkka-ronkan poikki? Sanon että kuule nyt minulle riitti - ja lähden lätkimään? Jätän hänet "ylhäiseen ykseyteensä" ja totean että en enää muutakaan voi - "voihan "paksusti", Kulta.".