... kyn syvälle sydämeen sattuu?": kyselin mie tuolla naamataulillain eilennä ehtoolla kun sydän tämä piskuinen sisällä rinnuksessain tuntui taasen pakahtuvan kaipuusta suuresta, ikävästä isosta.

36794326_2006167049416691_86710658842713

Ystäväni Mummo vastasi tähän viisaasti että sydän joka osaa ymmärtää ja tukea hiljaisesti muita särkyneitä.
Kyllä, se varmaan totta on - joidenkin osalta. joidenkin jotka osaavat näin tehdä; asettua siihen kuuntelijan osaan, ystävän tueksi. Toisen tuskan jakajaksi, ikävän suuren puolittajaksi, kivun kaivelevan helpottajaksi.
Mutta silloin kun tämän ikävän suuren suuren itse kohtaa ( kuten miekin eilennä ehtoolla taasen ) niin silloin sitä ei kyl osaa muutas kuin tuskaansa suurta huutaa ilmoille väkevästi, kailottaa turuilla ja toreilla kaipuutaan isoa, ikävää kaihertavaa. Ei siin tilanteesa kyl muuta ihmis´ polo osaa tehdä.
En tiedä sitten joskus muuloin, joskus tulevaisuudessa, ajassa tietämättömässä - kunne taasen Aikaa Armotonta on eletty ielleh-järilöih sankken kauaksi asti.... osaako sitä sitten itse asettua tuohon toisen samassa tilanteesa olevan ihmisen, ystävän, tuttavansa tahi vaikkas tuiki tuntemattomankin eläväisen tueksi ja tuskan helpottajaksi? Osaisi sitten kantaa toisen lastia painavaa, jakaa reppua suurta edes puolikkaaksi?

   "Crossing a River" soittoäänenä tahi sitten se tuttuakin tutumpi viestin merkkiääni.
   Voi että sitä kaipaakaan toisen soittoa tahi ainaskin viestin pienen ääntä kännykässään. Vasiten nytten kun se on tuo kännyin taasen päivittynyt toiminnoiltaan uudelleen uuteen kuosiin uutukaiseen niin että siitä on hävinyt johkin teille tietämättömille sellainen ominaisuus kuin tietylle ihmiselle tietyn tekstiviestin hälyytysäänen laittaminen! ( Eivät sitä toimintaa ole koko koneistostaan löytäneet edes vävyni miun tahi poikain miun jotka paljon, paljon, paljon, etevämpiä ovat tuollaisten koneistojen käyttäjinä kuin mitä mie itse olen! )
Nyt en tiedä koskaan milloin Georgen viestin laittaa tulemaan vaan se "hukkuu" sinne monen muun Ystäväni, Tuttavani, Rakkahan, viestien sekaan. Sil viisiin ettäs en välttämäti osaa reagoida heti kunne viestinsä tulee vaan luulen sitä jonkun toisen laittamaksi. Katsos kun en mie ihan jokahisen tekstarin tultua ryntää sitä lukemaan jotta mitä ja kuka sen on laittanut tulemaan... muttas Georgen viesteihin reagoin! Tai ainaskin pyrin reagoimaan kun sen verta tärkiä hemmo hän miulle kuiteskin on...
Muttas mitähän siitäkin tulisi jos ei niitä tekstarieta enää olleskan tuliskaan? Ei edes sinne Ystävien, Hyvien, Rakkahien, tekstareiden sekaan...?

   Mitähän siitäkin tulisi... tahi tulee kun toissa päivänä avasivat entisille koti konnuille uuden kesäkahvilan?
   Pyrkimys on heillä olla jatkossa ain kesäiseen aikaan auki ja ihan kesän alusta tuonne lopuille asti. Aamuvarhaisesta, iltamaan asti, paitsi sunnuntaisin hivenen vähempi aikaa.

36849199_2005899976110065_22715052653732

   Eilennä ehtoolla pidettiin siellä entisten naapurieni kera Naapuri-parlamentin ensimmäinen "kokoonaja" siellä. Kaik he ketkä sinne kynnelle kykenivät, saapuivat paikalle; seitsemästä neljän huushollin edustajat. Ihan hyvin siis kaikkinensa.
Meitä saapui paikalle tälle nostalgiselle puitteiltaan kukin omaan tyyliinsä: mie Neiti Sulkaalla joka edusti vuosituhatta tätä kuluvaista. Sitten oli Ystävä, Hyvä, Rakas joka päräytti paikalle muhkealla, isolla, ja möreä äänisellä motskarillaan. Toinen saapui paikalle 50-luvun letukalla, kunnon Amerikan raudalla, letukalla siis. Ja neljäs saapui nostalgisella polkupyörällään pyöräilen. Niinkin nostalgisella ettäs siin oli viel "vanhat pölytkin" pinnassaan tallessa... veisteltiin siin yksissä tuumin kun hänen ajopeliään ihasteltiin joukollamme.
Meni tunteroinen viimoinen kaffion auki ollen, ihan rattoisasti siin ystävien näiden kera kuulumisai vaihdellen taasen. Paikan tämän nostalgisen muistoja tuumaillen ja muistellen.
Ja sitten sitä suuniteltiin ( näin Naapuri-parlamentin perustus tilaisuudessa ) ettäs se on sitten ura uusi nyt näin avattu ja tästä lähdin voitaiskin sitten kokoontua vaikkas kerta kuukauteen siellä sunnuntain ehtoolla sovitulla, ja paikalle saapukoon he ketkä silloin juuri kynnelle kykenevät. Nytten kesän mennen ja syssyn tullen kerettäisiin viel ainaskin pari kertaa porukalla rupatelle ja kuppinen kuumaa hörpätä siellä. Sitten olisikin piiiiit-kä talvi edessä ja kokoontuminen vaik miun tykönä jokunen kerta kuten tähänkin asti tehty on...


   36856986_2007300132636716_22565499057807

   Mitä siitäkin tulisi... kun aina Lammellein mennessäin se olisi ain näinkin täpösen täynä kansaa vaeltavaa kuin mitä siel tänä päivänä oli? Ei ni mitään, sas miun sanoneen!
   Itse kun ajatuksissain elelin tänään päivällä päivän tään kuumaakin kuumemmaksi käydessä ja miun touhuin keskellä hiotessain ettäs nytten uimaan Lammellein ja siin sivussa siellä pitkin pituuttain loikoilemaan alle Aurinko Armahan. Ajatuksia ilmoille ihmettelemään ja mieltä keventämään laineille lammen tämän, kuiskauksiin kuusten kätköjen, petäjien pituuksien. Olla öllöttelemään siis tuokioksi yhdeksi, jopa kahdeksikin. Välleen sitten pulahtain veden syviin, kylmiin kätköihin, itseäin viilentäin.
Muttas kuten jo tokaisinkin niin untahan se vaine tällainen haavekuva olla voi. Totta ei sitten nimeksikään näin helteisenä päivänä kun on kyse tästä lammesta ihanaisesta sillä löytäneethän sen ihanuuden ovat muutkin Maan Matoiset kuin vaine mie yssin. Yleinen, kylän ( ja lähitienoiden muidenkin ) uimapaikka kun on kyseessä.
   Ja senkin verta yleinen ettäs juurikin olivat kylän miehet sen ynpäristön korjailemassa nuorison talvisen vandalismin jäljiltä paikan grillikatoksen grilliä kun olivat nämä "nasevat" yksilöt yritelleet sytytellä sen jo olemassa olleen glillin palamaan kera sen grillikatoksen lattioiden.
Näin kun nuoriso "on löytänyt" myöskin paikan tuon niin toivoa vaine sopii jotta tämä uusi uutukainen ( ja hyvääkin hyvemmin tehty, muuraamalla rakennettu, ja oikein kaikkine ilmanotto aukkoineen rakenneltu ) grilli sitten saisi olla rauhassansa valtaisasta kansainvaelluksista huolimati.

   Mitähän siitäkin tulisi jos... mie vaikkas saisinkin tämän Majani Mahtavaisen myytyä ja sitten alkaisin etsiskellä majaa uutta jostakin? Mistähän ja minkälaista?
   Mietin vaine täsä ettäs eilennä kuulla sain ettäs sen, tuon, kokoontumispaikkamme eräs työntekijä muuttanut on elämänsä aikana ainakin sen 40 kertaa ja ettäs mm. Norjan puolla töissä käynyt on.
Että jos vaikka... onnaiskohan miulla samalla viisiin työn perässä kulkeminen? Osaisinkohan mie asua missä vaine ja tehdä missä vaine työtä? Sekä ennen kaikkea mitä työtä tekisin sitten siellä kulloisessakin paikassa sillä eihän miulle, Mummerolla Humisevanharjun, mitään pätevää ammattia takataskussain olemassa ole! Hyvänen aika sentään, kuka se tällaisen tumpelon, "peukalon keskeltä kämmentä", huolehtis työntekijäkseen? Ei varmana ihan kuka vaine - tahi siis ei kukaan...
   Muttas se se varmaan on tällä Mummerolla edessä täsä kunne Aika joutuu Armas sillä enää en tuolle nykyiselle Työ-paikallein palata voi tämän kesän jälkeen jos ei ihan ihmehiä tapahdu täsä välissä. Se se on vaine alettava ajattelemaan tätä Tellusta ja Maailmankaikkeutta sitten aivan uudella tavalla, uudelta kulmalta kattoin. Suuniteltava elämänsä ehtoota aivan uudella katsonnalla.
Hivenen pelottaa ja kauhistuttaa. Hivenen on tervettä utelijaisuutta ilmassa. Himpun myöskin uhoa uskomatonta; ja miehän onnaan!

   Mitähän siitäkin tulisi jos mie tekisin toillaan samalla viisiin kuin Ystävänikin on nyttemmin tehnä... Ihan kokonaan uusille, erilaisille urille lähtisin?
Tahi jos oikein "hävyttömäksi" alkaisin ja ajatteleisin niin mitähän SIITÄKIN tulisi jos meidät kaksi yhteen lyötäisiin?
   Ajatellaampas kotvanen asiaa moista. Elellään ajatuksen kera kummallisen; tuumaillaan, mutustellaan aatosta tovi...
   Ensiksikin olisihan se kiva olla olemassa toinen rinnalla kulkijainen. Joo-o, kivalta tuntuisi. Ajatuksena ainakin että olisi joku "oma" jonka luolta maailmalle lähtis ja jonka tykö sitten palaisi - olisi piste mihkä kiinnittyä ja joka ain sitten vetäis takaisin kuin kuminauha ikään. Voi että lutuselle tuntuisi. Oikein silleen pehmiälle ja mukavalle.
Muttas kun sitten totuus paljastettaisiin. Se ns. arki kehiin heitettäisiin niin jopas ajatukset muuttuvatkin toisen moisiksi. Sillä ihan totuuden jos ajattelen niin emme pärjäisi mitenkään arjen pyörityksissä yssissä tuumin. Meitä olisi kaksi sen verta kovaa kalloa, sen verta kovaluista, itsepintaistä jääräpäätä, vastatusten ettemme mitenkään mahtuis useammaksi tunteroiseksi, saati sitten päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi tahi vuosiksi, saman katon alla! E-hei, ei vaine onnaa; hää ei periksi anna ja mie sitä vertaa vähempi. Olemme kaksi oman tien kulkijaa siis.
   Sekö lie meidät sitten yhteen aikanaan veti; ollaan kaksi saman laista? Vahi olisiko sittenkin niin ettäs KUN ollaan samanlaiset niin siksipä siis meillä "menee hyvin yhteen - josko joskus kahteenkin..."