On taasen SE taika - niin mistä? Ei oikeen mistään mutta kuitenkin: tuntuu vaine että - niin miltä?  Ei miltään. Aivot ovat narikassa ja se narikka jossain Hutsin Nevadassa... Monen, monta asiaa pyörii päässä mutta ei vaine tolkkua tunnu saavan sit millään....
   En ole polittisesti osallistuva ihminen. En sit millään. En äänestä vaaleissa, en ota kantaa puoleen tahi toiseen. En tajua eri puolueista mitään. En tiedä kuis tää maa makaa siinä mielessä.
Mutta sen verta kuitenkin tiedän että se on sit sitten Drumppi ( vai miten se nyt kirjotetaan? )  nyt valittu USA:N pressaksi! Ja että miusta tuntuu et nyt on jotain mennyt pieleen siellä taholla. Tosin en kait tuota osaa sanoa että olisiko se Hilari ( tai jotain sinne päin kirjoitettuna ) sen kummempi pressa ollunna.... Kun en tiedä heidänkään, siis kummankaan, suunnista mitä he kannattavat ja edustavat mutta silti - tuntuu vaine näin.
   Pakkanen panee Humisevallaharjulla noin -8 - 15´C välimaastossa nuin niin kuin riippuen sit siitä mistä vuorokauden ajasta katotaan ja minä päivänä täsä lähiaikoina mutta kummiskin - panee se.
Ja se täsä-kin ihmetyttää et kuis se tuntuu nyt olevan tavallistakin purevampaa ja kovempaa? Kuis se silleettiis? Kuis se nyt näin on? Miksi se näin on?
Eihän tuo ennen ole tähän tappaan paukutellut JO tähän aikaan vuodesta! Saati kun se sitten on tällaisiin lukemiin laskenut ( vahi sanotaanko se kohonnut? ) niin ei se ole tällä viisiin kovalta ja purevalta tuntunut! Ei ole tarvinut toppailla ulos nokkaansa pistäissä sen kymmeniin kerroksiin nuttua. Nyt pitää olla aluskerrastoo, välivällyja ja sit viel päälyskerros kunne viimottiis laittelee ulkotamineet päällensä.
Samahan se on kans jalkineihin kera: ei sit millään tunnu tarkeneva varpahin puolesta ulkona - eikä liiemmälti käsiensäkään, sormiensakaan. Laitan mie sit yllein sukkaa kera villasukkien tahi käsiini kunnon nahkaset vyllinki-rukkaset niin varpaani kuin myös sormeni paleltuvat alta aikayksikön! Miksi se nyt näin "pelittää"? Mitä on tapahtunut, mitä muuttunut? Onko tosiaankin ilmastomuutokset saaneet tällasen reaktion aikaseksi vahi olenko tuota vaine mie tullunna johkin tiettyyn ikään että näin sitten käy? Onko olemassa jokin tietty ikä jolloin immeinen ei vaine yksinkertasesti tarkene ulkosalla vaik kuin sen vyllinkeihin ittesä tälläisi?
   Reissaaja-tyttäreni tuli tyköni käymään tässä muutamiksi päiviksi. Samaten kuin nyt oli 24/7 tyttärenikin paikalla. Touhuttiin kaikenlaista. Tai no, mie kattoin kun tyttärein touhusivat. Ja mie tyydyin siihen henkkessä mukana olijaksi. Kattoin tavallaan perräänsä, avittelin, opastin, toppuuttelin tahi ehottelin vaihtoehtoja. Ja nautin heidän tekemisistään. Siitä kun IHANASTI nämä tyttäret pelittävät yksiin: tyttärein jotka jo aika immeisiä ovat mutta toinen heistä eloisa kuin elohopia ja sitten tämä toinen "himpun hitaampi", omissa oloissaan enempi viihtyvä. Voi miten se heidän touhuamisensa ja tekemisensä, kaikkinainen yhdessä viihtymisensä, lämmittää mieltäni.
   "Kerran keskiviikkona": ei ole näkynyt, ei kuulunut. Ei ni mitä. Ja mie hullu silti vuotan ku sika puuroo... Typerä mie.
Toisaaltaan tiedän että on kait olemassa joku toinen jonka ns. saisin jos vähän viitsisin siihen suuntaan elkeitäni näytellä mutta kun ei millään sytytä. Ei sit millään. Vaik enhän tuota tiedä ihan oikeesti että millaista se hänen kera olis; yhteiselo ja silleen? Mutta jostain syystä ei vain tee mieli edes alkaa utelemaan, kokeilemaan, antaa ymmärtää että mites jos...
On se kumma miten "ovat tutkimattomat Herran tiet" täänkin suhteen? Miten sitä toiset tuntuvat ettäs "matsaa" het´ sillään ja toiset ei sit millään? Vaik kuis pitkään tuntis, tutustelis, ja tietäs toisen noin niin kun muutenkin ihan kelpo immeiseksi? Sit toisen tietää vasiten ettei ole mitään mahdollisuuksia yhteen mennä ja olla? Tietää että tässä ei ole muuta kuin se "kerran keskiviikkona", niin silti sätkyjä olisi ( oli ) jo ihan ensi metreistä ja sekunneista lähtien?
Miksi se maailma näin mataa?
   Olen tänään omillani. Siis nämä tyttärein täältä tyköäin maailmalle lähtivät; menivät 24/7 tyttärein tykö yöksi. Sit huomenissa Maailaman matkaaja-tyttäreni palajaa tyköni, ja toisen tyttärein mukelot tulevat myös tyköni miun, noin pariksi yönseuduksi. Sen jälkeen lähdemme yksille synttäreille suvussamme - ja sitten toisille myös. Sitten on se miun ja muoskieni kokoontuminen sunnuntaina! Sitä mie vuotan - kuin hullu sitä puuroo!
Sen jälkeen sitten taasen pesueeni hajalleen hajoaa - kukin lähtee tahollensa. Reissaaja-tyttäreni aina toiselle puolelle Tellustamme, yksi palajaa armeijan harmaisiin, kaksi lähtee harmaisiin, ja muut sitten tahoillensa kotiaan. Menee taasen pitkä tovi kunne kaikki heidät samaan paikkaan saan...
   On se jännää tää immeisen elo. Silloin kun muoskat pieniä piipertäjiä ovat niin sitä pitää kuin päivän selvänä "pläkkinä" että ne siin ynpärillä hyörivät ja pyörivät. Välleen tuntien et kun joskus jonnehii häviäisivät ja saisi vihoinkin yssiksensä edes tuokion olla. Sitten tulee aika jolloin kaik ovat tahoillensa karaneet ( teini-ikäiset ) ja soisi että palajaisivat kotio, heitä oikeistaan milloinkaan silleen kunnolla kotia saman aikaisesti saamatta. Tämän jälkeen tulee aika kun kaik hyö varttuvat ja etsivät tiensä maailmaansa; vaihtelevasti yhteyttä pitäen ja kasaan kasaantuen. Kunne tulee aika jolloin heistä ei enää kukaan ole tykönä ja näin sitten haluaa haalia heidät edes joskus samaan "kasaan" jotta näkisi heitä edes joskus samoilla huudeilla... Aika, aika, se se on joka tässäkin puhuu ja puhuttelee; äiti on jo vanha ja poikasensa kasaan haluaisi - suojaan katalalta maailmalta. Tietäin vasiten ettei se suinkaan näin tää maailam makaa. Ei heitä takaisin siipiensä alle suojaan millään saa - eikä pidäkkään saada. He jo ovat omansa siipensä kasvattaneet ja ne kantavat omille tuulilleen, omille suunilleen; rakentavat jo omia pesiään tahoilleen.
Olla siitä vain äiti hyvillään että kaik ovat henkkissä ja oman elämänsä herroja sekä rouvia.
   Sitä ollaan sit "astumassa" suuriin saappaisiin kun mennä viikolla laiteltiin Homma-paikkaa joulukauteen valmihiksi. Nyt on sinne hyvä joulun tulla jolkotella ja paikallensa asettua.
Sanoin sitä touhutessa että se saattaa sit siin olla tään Mummeron joulun laitot; tuskinpa sitä kotiain, tänne Humisevalleharjulle, sen kummempaa joulua sit teen kun saan sitä Homma-paikkaani väkertää sekä sit eleä koko joulun alusajan siellä "joulun keskellä". Se varmaan riittää miulle joulusta. Tietty jos vain säät sallivat ettäs tulee hyvä keli ajella Poika Poloisellani niin tänä jouluna oltais suvun kera kokoontumassa äitimme tykö perinteiselle jouluateriallamme ja lahjojen jakoon, mutta noin muutoin eiköhän sitä saa tuolla Homma-paikassa tarpeeksi "rokotusta" joulun tiemoilta.
Mutta ne saappaat... ne ovat suuren suuret: olen toisen helmojen heiluttelijan ( siis tällaisen naispuolisen immeisen ) kera touhuamassa kahden koko joulusesongin siellä. Me kaksin "vastaamme" koko sen puljun pyörityksestä, sen pystyssä pysyisestä - ihan kaikesta. Toisaaltaan olen utelijas että kuis sen onnaa, kuis se menee mutta että jännittäisin tahi stressaisin niin sitä en vielkään myötää saata. En mielestäni ota sitä "kunniaa" itselleni vieläkään. Pikkasen kauhistuttaa että kuin hommat pyöritämme mutta eiköhän se siitä onnaa - onnasihan tuo jo mennä kesälläkin melkein meidän turvin - miksi sit ei nyt onnaisi?
   Lenkkeilyt... ne ovat jääneet "menneen kesän teille" sillä aika on aikas kortilla ollut koko syssyn tiemeen. Samaten sitä on haitannut "himpun" se ettäs tuo miun vaivasenluuni kaataa nuo varpaani kumoon ja sit pikkuvarppini kärsii siitä eniten hankaantuen kenkiini. Ja siitä se ei tykkää ollenkaan! Se valittaa ja vinkuu. Kitisee ja kitsaa ettei halua kengissäin olleskansa olla! Näinpä kun en kenkkiä voine jalkoin oikein laitella ja niis sit kulkia niin onpaa tuo lenkkeilykin sit tahtonut unhohon jäädä. Tyystin.
Surku sinällänsä kun olishan se ihmiskeholle ihan hyvää... mielestä puhumatikkaan... Mutta onhan nuo kelitkin olleet aikas luoltansa työntäviä, et ei sinällänsä ulos oikein mielellänsä nokkansa pistelisi... Seli, seli ja seli.
   Paistelin päivällä meille plättysiä á la mie mietiskellen siin samalla et näin sitä on nyt sitten tultu tätäkin "elämää" sen vuoden ja rapiat etiäpäin sekä opittu siin samalla jotakin tästäkin á la mie- eli Kaikettomasta ruokavaliosta. Mm. nyt sen et miten teen plättytaikinan sopivanmoisen ja ennen kaikke mitä siihen laittelen jotta siitä ihan syötävä tulee - kun peilaan niihin ensimmäisiin lättyihini mitä silloin noin vuosi sitten tein ja söin.
Samaten osaan jo mielestäin sämpylät hyvän makuisina tehdä. Näkkärit myös. Sitten tuota himpleetä; pikkuleipiä ainakin yhtä sorttia jos en mutamaakin.  Ja, ja, monia muitakin opetteleisin ja tekisin kun vaine pätäkkää riittäs... Joten ei oikeestaan silleen ole päässyt kunnolla "irrottelemaan" että mitä osaa ja taitaa. Mut hyvä näinkin - eiks vaine?
    On sanonta et "joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään" muttas onko sanontaa sille joka tulevaan suunnittelee ja ajattelee? Meinaan et pakostakin ajatukset hiipii siihen jotta kun Homma-paikan hommelit jouluun loppuvat niin sit tulee uusi vuosi vastaan ja miulle tyttärein vuositilin teko maistraattiin. Sitten kääntyy vuosi kevättä kohti ja alkaa hushollin kevätsiivoukset katosta lattiaan, kukkien ( omieni, sekä kahden tyttäreni kukkien ) multiin vaihdot, yms., ja sittempä sitä jo ollaan taasen "yllättäin" kesässä! Niin se vain tämä Ajan Tiuku-rauta käppäilee sutjakan sukkelaan etiäpäin vuosi vuoden jälkeen - ja jokahinen vuosi sukkelammin.
Mihkä se tämä aika tuntuu oikein häviävän? Mihkä se katoaa yhä sukkelammin näin vanhemmiten? Mikä senkin taasen tekee?
Onkoo sitä todellakin hitaampi liikkeissään jottei kerkiä yksinkertaisesti tekemään ns. mitään? Vahi onkoo sitä vaine näin vuosi vu´uen jälkeen yhä enempi tekemistä ja tointa mihkä ryhtyä niin ettei sen taatta sit kerkii mihkään? Ei kerkii saaha aikaseksi mittään?
Nytkin ajattelin syssy polla kirppareita kolutessain ja niistä löytöjä tehdessäin et sit teen joululahjoiksi niistä kankaista vaikkas sun mitä. Kassia, tyynynpäällystä jne. mutta ka kummaa kun nyt kattelen mennyttä syssyä ja tulevaa joulun odotusta niin ei ollut aikaa, ei ole aikaa, ja kaik jää tekemäti. Hyvä kun saapi arkesa pyöritettyä!
Toisaaltaan taasen pitää olla sankken tytyväinen siihen että tilanne on tämä: on mitä tehdä. Ei tarvii pyöritellä sormia joutessansa ja ajatelle et täsäkö tää elämä nyt sit oli? Näinköö sitä jo on toimettomaksi tullut? Tarpeettomaksi? Hyödyttömäksi? Onkoo elämällä enää mitään merkitystä? Joten on kait sitä vaine nöyrästi painettava päänsä kumaralle ja alas päin Ukolle Ylimmäiselle että on tälleensä suonut et on tätä puuhaa monen moista joka estää ajan pitkäksi käymästä; kiitos.
   Näin sitä ehtookin on taasen etiäpäin kierinyt näitä asioita pohtiessa ja miun simmuin painaa luppasee jo siihen malliin että pakko sanoa: "Hyvää yötä, onni myötä." ( "Ei vanha enää jaksa....")