Juuh, aamupalanen nassuun on taasen heitetty ns. niukkana á la mie -versiona mutta silti täyttävänä.
Nyt siel oli "ruorissa" toinen keittiöemäntä ja hänen kera tultiin oikein hyvin "juttuun".
Hän oli sangen kiinostunut Kaikettomasta valiostani sekä yllättynyt että mm. gluteenittomissa jauhoissa, kuin myös leivotuissa tuotteissa, on useimmiten mukanansa myös maitotuotteita, hiivaa ja ennen kaikkea SOKERIA!
Itse nämä jo tiedän mutta hänelle se oli todellakin herättävä tieto. Kiitteli tiedoistani ja oli puhe että reissuni jälkeen palajan kotoani käsin sähköisesti "astialle" kertoin hälle mm. erään toisen gluteenittoman jauhon tuotenimikkeen ( toisen tällaisen nimikkeen muistan jo ulkoa ) josta tiedän ettei siinä ole näitä edellä mainitsemiani aineita. Ja ne ovatkin paljon helpompia käsitellä, sekä leipoa, kuin nämä kauppanimikkeiltään ns. paljon tunnetummat jauhot/jauhoseokset. Ne ovat niin kuin enempi tavan jauhojen vertaisia.

   No - mutta, mitäs sit tänään?
   Simmuin auki saatuani hokasin akkunastain ulos kuikkiissain että se on sitten yönseutuun antanut valkoisen hunnun tienoon ylle eli lunta on "tupahan tullut". Maankamara on valkiaa täynnä. Liekkö pysyy siin edelleen vahi ottaako Luoja sen viel poies - sitä tiedä emme. Katsotaan vaine mitä tuleman pitää.
   Itse kuitenkin ajattelein jotta tänän nokkain jossain muotoa taasen ulos laittelen kunne sinne asti pääsen sillä...
   ... Kohta alkaa se tään lomani tylsin vaihe olla edessäin; pitää mennä kuuntelemaan kuin joku asianomainen kauppaa miulle näitä lomaosakkeita mitä täällä Katinkullassa on olemassa ja myynnissä. Tiedän nämä jo entuudestaan ja olen näissä ollut ennenkin. Niin esittelyissä kuin niiden lomaosakkeiden asunnoissa, lomaosakkeen omistajan.... Kauan, kauan, sitten... siitä aikaa jo on...
Joskus nuoruuden "hurjina vuosina" ostimme silloisen puolisoni kera ulkomailla ollessamme yhden ulkomaisen  osakkeen ja sitten käytimme sitä vaihtaen täällä kotimaassa. Monilla, monilla lomilla tulikin käytyä. Perheen kera ain erilaisin kokoonpanoin tahi sit ystävien kera. Mutta sitten tuli ero perheeseen ja "riita kahtia" jolloin loppuin lopuksi pätin ettei miulla enää ole varaa tällaiseen lomailuun. Myin osuuteni ex:lle ja näin sitten loppuivat ne "riennot" lomaosakkeiden kera.
Muttas onneksi ei se maailma siihen kaadu. Ei toki. Ainhan voi joskus tällaisen onnen potkiessa, kuten nytkin kun tämän lomani tiedon sain haltuuni, käyttää sitä hyväkseen ja päästä näihin "hienoihin" paikkoihin halvallakin yöpyilemään ja lomaansa viettämään. Eihän sitä muutoin näin "pers aukisella" olisi tällaiseen "hurvitteluun" varaa... Käytän siis nytkin tällä lomallain hyväkseni kaiken sen mitä tähän pakettiin kuuluu ( yöpymiset, aamiaiset ja päivittäiset uintimahdollisuudet ) ja sitten sanon tänään tuolla esittelyssä kohtelissati sen litanian kuuneltuani ettäs kiitos ei. "Ei ole kiinostusta nyt eikä ole varaakaan."

   Tätä esittelyn alkamista vuottais istuskelin huoneessani ja nakuttelen tätä tekstiäin mietiskellen kaikenmoisia jutskia:
   Katselen peiliin joka täsä pöytäin edessä on ja tuskastelen ettei se tuo kuontaloni sitten YHTÄÄN veny. Ei sit milläskään. Ei mitenkään. Mikä sil on nyt tullunna? Olenko "jo" niin vanha et hiuksein eivät vaine enää pituuttaan veny kuten ennen muinoin nuorempana, vahi mikä nyt on tullut? Meinaan että silloin kun sen viimetteeksi siel parturissa pätkäytin ja se sit liian lyhkäiseksi tulikin vahingossa niin eipäs tuo ole siitään pitemmäksi tullunna vaik tässä välissä onkin jo jonkusen verta aikaa... Surku.
   Tälla reissullain sain tietää että kummipoikain saa ensi vuoden puolella ensimmäisen lapsensa puolisonsa kera. Vau!
Enkähän tuota malttanna sitten eilennä matkaani Vuokatinvaaroilla tehdessäin olla pohtimati kaikien meidän ikiä ja tapahtumia menneinä vuosikymmeninä; minkäs ikäinen sitä itse olin kun esikoiseni sain? Mitäs miulla ja kummipojalla on ikäeroa? Kuis "vanha" hän sit nyt on? Mitä oli kummipoikain kun hänen pikkuveljensä syntyi - tahi kuinkas "vanha" oli isosiskonsa silloin? Minkäs ikäinen se hänen siskonsa oli kun ensimmäisensä sai? Entä hänen äitinsä kun kummipoikain sai? Jne., jne..
On se vaine jännä kuin sitä ain tälleensä elämän kuljettaissa ja sit jotain tällaista merkittävään vastaan antaissa alkaa pyörittelemään erinäisiä vuosilukuja ja -määreitä peilaillen että mitäs silloin, kuinkas silloin, jne.. Miten sitä tahtoo ain miettiä eri näkökulmista ihmisten ikiä suhteessa toisiinsa ja sitten miettiä että mitäs se oli itteni elämässä aikoinaan? Oiskoon tää vanhuus se joka sen tekee?
    Kuin myös sen että eilennä ehtoolla tyttärein miun oli heittänyt naamataululle kommetin pitkistä päivistä niin työnsä kuin kotitöidensä pohjalta.
Hetihän sitä aloin vertailemaan mitä se oli silloin kun miulla muoskain olivat pieniä? Kuis sitä oli päivät pitkät täynänsä kotihommia ja töitä? Varsinaisissa ns. palkallisissa töissä kun en käynyt silloin ollenkaan vain olin ns. "vain" kotiäitinä.
Olihan nekin "ruuhkavuosia" täynänsä muoskia ja kaiken maailman töitä. Uskokaatte tahi älkäätten niin aivan varmasti sitä oli kotonakin ihan riittämin olemassa - ei siihen enää mitään ulkopuolista palkkatyötä kaipaillut! Seittemän muoskaa ja siihen sitten suunilleen jokahisen ns. erityistarpeet kun jokahinen oli jollakin tapaa erityislapsi; reumaa, autismia, luki-vaikeuksia, dysfasiaa, iho-ongelmia, jne..
Ei siin paljoa kerennyt arkisen elämän pyörrityksen ja näiden erityis juttujen lisäksi enää kaipailla minnekkään muualle töihin tahi ns. kontaktia "ulkomaailmaan", luodakseen sosiaalista elämää ympäriin vaikkas ystävien kera. Ei toki. Se elämä pyöri silloin siellä kotonamme ja meidän kaikkien ympärillä.
Hyvä näin. En valita. Se oli oma valintani ja olisi varmaan edelleenkin jos vastaavasti nyt nuori olisin. En kadu päivääkään, en vaihtaisi päivääkään poies. En. Hyvä niitä aikoja on näin kauempaa, vuosien takaa, muistella.
Toivon kuitenkin samalla ettei vain muoskillein olisi niistä ajoista jäänyt mitään "traumoja" tahi hirveesti huonoja kokemuksia elämäänsä mukana kantaa. Sillä tiedänhän mie, kuten varmaan kaikki vanhemmat yleensäkin, että AINA, IHAN aina, on asioita ja tapahtumia jotka jäävät jälkipolviemme mieleen ei-niin-hyvinä ja joita he sitten kantavat ns. läpi elämänsä pohtien, surren, ja niihin jopa vedoten että "kun oli niin kehno lapsuus"... Eli ne ovat niitä tapauksia jotka ovat eittämättä jokaisen sukupolven elämässä mukana halusimmepa me niitä tahi emme? Ei koskaan ole olemassa vanhempia ( tahi perhettä ) jossa kaik olisis mennyt "kuin ruusuilla tanssien" ja ettei niistä jotain jäisi ainakin jonkun hampaan koloon kaivelemaan vaik me kuin yrittäisimme parantaa käytöstämme suhteessa siihen mitä olemme itse aikoinaan kokeneet omassa lapsuudessamme ja lapsuutemme perheessä. Surku sinällään.
   Pohdin myös sitä että näin kun täällä majailen hotellihuoneessa jossa todellakin miulle yllärinä oli NUIN LEVIÄ sänky ( yleensä se on vain kaksi kapiaa - 80 tahi 90cm leviää - sänkyä yhteen puukatan ) että mitä se tääkin lomain olisi jos miulla tääl mukanani olisikin joku joka "omani" olisi?
Ensinnäkin kaikki tää lomani tekemiseni olisi pitänyt silloin räätälöidä meidän KAHDEN mukaan. En voisi itse päättää mitä teen tahi jätän tekemäti? Missä kuljen tahi en kulje? Eilenkin; olisiko sitä tuosta vain oleskaan vaaralle lähdetty kulkemaan...?
Tai - vahi - olisinko silloin ehtoon korvalla viihtynytkin pitempään siellä allasosastolla pulikoiden kun silloin siel olisi miulla ollut seuraa jonka kera kierellä, uida, jutella, jne.?
Vahi olla öllöttelisinkö/mmekö sittenkin vain täällä huoneessamme emmekäs menisi mihkään? "Nauttisimme" vain toistemme seurasta ja tuosta leviästä sängystä, päivät sekä yöt pitkät? Mitä nyt sit joskus kun nälkä alkais selkärankaa jo kurnia, lähtisimme pikaisesti jostain murusta rinnan alle hankkimaan... Mene ja tiedä.
Tuskaahan se tuottaa, sitä kiellä en, ettei ole sitä toista tästä kaikesta kanssani nauttimaan ja jakamaan tästäkin nämä pienet ilon ( ja surunkin ) muruset. Mutta "ei auta itku markkinoilla" vaan "eteenpäin pitää mennä ku mummo lumessa" ja on opeteltava IHAN ITSE "pärjäämään" tässäkin suhteessa, tässä elämässä.  Joten ollappa sitä nyt sit tytyväinen vainen kun edelleen elän ja olen elämän syrjässä kinni. Hyvä mie!