"Kuka se nyt työaikanaan sairastelis": on perinteinen toteamus kun ihminen harvoin tosiaan työaikanaan sairastuu. Ennemmin se tapahtuu sitten joko loma-aikaan, viikonloppuisin tahi muutoin vapaalla ollessaan - mut tapahtuu kuitenkin.
   Täsä jo juttelin siitä kuin selkäin oli irti-poikki-katki parisen viikkoa sitten niin että elämäni eka kerran ( sitten nuoruusvuoteni jolloin viimetteeksi olen vierahan palkollisena ollut ) jouduin saikulle. Enkää tuota saanut mitään tehtyä kun jokahiseen toimeen kuiteskin selkääkin näköjään tarvitaan vaik eihän sitä uskoisi ennen kuin niin selkänsä menettää.
No, siit ylitse ja ynpäri pääsin jo ( sanoisinko ) ihan mukavasti - aloin jopa ajattelemaan reissuuni lähtöä, hommien tekoa, ja jopa tuon Alla Omppu-Pomppu-puuni olevan kukkapenkkini kääntöä nurin niskoin kunne Ukko-Ylimmäinen kertoikin aivan muuta...
   Alkuviikosta heräsin yhtenä aamuna siihen etten voinutkaan tassullain ihan oikiasti astuskella kuten ainai. Ei kantapääni piiruakaan periksi antanut, ei askelta luvannut. Ajattelin notta no, astellaanpas sitten Jarpailla vaine, kuulostellen tätä moista uutta "kujetta" aikain ajatuksella et kyllä se tästään ohitse menee. Jos ei muuten niin jotahin ohituskaistaa pitkin?
Muttas kunne Aika Rauta nakutteli jo likimmä keskiviikkoa keskellä viikkoa ajatuksiini hiipi että e-hei, ei tämä tästään taijakkaan muuttua miksikään ja miulla tuo varattu lomakin jo häämöttää?
Eihän sii auttanut muuta kuin mirs-marssia tuonne Arvauskeskukseen lekurin tykö ja "kaunista" koipeaan ojennella arvuuteltavaksi et mitähän tälle nyt tehtäisiin? Lekuri tuo kuunteli, kopasi ja kummeksu kera kymysysten. Määräsi röngteniin ja verikokeisiin tuloskella ettei kumpaisessakaan mitään poikkeamaan näkyile. Alkoi hän ( tämä lekuri siis ) atvailla siin tutkiessaan jo että josko vaikka keppiset haettaisiin kaveriksi...? Naurahdin ja sanoin et eihän? "Olen mie tähän asti Jarpaillani" päässyt kulkemaan!" Mutta lekuri tuo tietäväinen saneli että josko ottaisit rennosti nyt ja napsisit kipulääkkehiä ja köpöttelisit kera sauvojen?
Ja niinhän siin sitten kävi: mie kyynärsauvat lainaan lähteissäin sain. Saatteena lausunto lekurin loman peruuttamista verten, lepoa ja tabuja sekä - kyl se siitään.

   Nyt olen täsä muutaman päivän sit konkkaroinut kera näiden sauvasten huushollissain pitkin Humisevaaharjun. Kylilläkin käynyt olen - toisten turvin: he miuta kyydinneet ovat.
On se vaine kumma tämä ihmisluonto että näin kun joutuvi toisilta apuja pytelemään niin ei sitä oikein tohtisi tehdä. Ainakin sitä karsii kaik turhakkeet menot poies. Kyselee vaine aivan pakollisiin juttuihin jota-kuta kaveriksi. Muutoin sitä ajattelevi että enhän mie kehtaa - jos sitä sitten joskus kunne tervehtyy?
   Toisaaltaan taasen surku hiipii puseron sisään kun näin sitä sitten "mökkihöperöityy" aikas äkkiä. Aivan huomaamati. Kun ei vaine tule toisia kyseltyä kuskikseen niin kotonahan sitä vain olla öllöttelee. Ulkomaailamasta viis veisaten kun eipä tuota oikein kera keppisten kehtavi ulos nokkaansa työntää koskapa sitä ajattelee että kohtahan mie sit uudelleen ulos pääsen kunne keppiset nämä heittää saan poies. Tietty tilannehhan olisi aivan toisen moinen jos kepit nuo iäksi jäämään olisi; silloin sitä varmaan "uskaltautuisi", kehtaisi paremminkin ( ja pitääkin! ) ulos lähtiä kun mutoinhan sitä ihan vallan "homehtuisi" kotiansa...
   Täsä kun olen parin päivää näin kotiain "päivystellyt" ja kun eilennä pääsin yhden ystäväni seuraneidiksi autokyytiin kauaksi, kauaksi, poies koti nurkiltain niin hokasin silloin mm. sen kuin on syssy nyt saanut vallan ääriin maan. Kuin sitä on syssy jo täsä aivan parin päivän aikana vaeltanut pitkin mettiä ja tienoita! Oih ja voih! Ja mie kun jouduin juurikin tään koikkaroimisen takia sen miun suunittelemani ( ja varaamani ) pohjoisen ruskapiirille suuntaavan reissuin perumaan! Arvaatte Armaat Lukijain että kuis sitä nyt syväntä tään Mummeron raapii ja riistää sen minkä vaine parahiksi voi! Oih ja voih!

   On sitä ihminen riippuvainen jaloistaan näköjään aikas paljon kun ne "menettää". Ei sitä näköjään ennen menetystään uskoisi kuin sitä onkaan, kuisn monessa hommassa olisi hyvä et olisi kaksi täysin tervettä raajaa joita voisi käytelllä mielensä mukaan ja joihin ennenkaikkea voisi varata ihan täysin, ihan koko painollansa?
Esimerkkinä olkoon vaikka nyt ru´uan teko. Kummasti sitä siinkin tarvihtee molempia jalkojaan vaik äkkisiltään luulisi että käsilläänhän sitä ru´uat tehdään. Samaten joku pukeutuminen: käsillä tehtävä toimi. Mutta annas olla kunne ei olekkaan kahta koipea joihin varata - vasiten jos pystyssä olet ittesi tottunut pukemaan. Nyt pitää joko istahtaa johkin tekemään tämäkin "rituaali" tahi sitten olet vaine niine hyvines, vaik naku-pellenä toikkaroiden.
   Toisaaltaan taasen täsä herää aatoksia että kuin sitä ihminen on luotu ( kiitos Ukko-Ylimmäiselle ) kekseliääksi ja idearikkaaksi yksilöksi suhteessa moneen muuhun nisäkkääseen? Kuin sitä on ihmiselle annettu hoksaavat hoksottimet?
Meinaan esim. sitä kuin itse täsä ensin siunailin jotta kuin mie nää miun sen "millonat" kukkaseni yssin ravitsen, kuin mie heille apetta annan? Tahi sitten et kuis mie itselleni pöydän ääreen ruokaa kannan syödäksein sen ihan istualtain pöytäin ääressä?
Näistä tämän ensimmäisen pulman ratkaisin laittamalla kastelukannuin vaine vajaasti täytehin ja sitten keppien kera kolkkeroiden kiikuttelin kannua tuota ain kulloiseenkin suuntaan minne tarvihti. Ja toisen ratkaisin sit niin ettäs ensin ojennan ruokatassiain keittiön pöytäpintaa pitkin etiäpäin niin kaukasi kuin ain yllän ja sitten siirrän kepakoilla nuilla itteni sen tassisen tykö. Tämän jälkeen taasen siirrän tassia tuota etiäpäin kauaksi, kauaksi... menen kepakoilla etiä päin ja sit taasen tassia siirrän. Kunne sit saavun "railon" kohille josa ei olekkaan pintaa minkään pöytäsen vaan vaine tyhjää lattiapintaa ja sen railon toisella puolella miun ruokapäytäin. Mitä silloin, mikä neuvoksi railon tuon ylitykseen kera ruokatassin? Onneksi ( ja sen Ukko-Ylimäisen luoman kekselijäisyyden turvin? ) äkkäsin et kunne mie ensin asetun siihen railon keskelle seistä töpöttämään ja sit ojentelen itseäni keittiön pöytätasoa päin kapaten ruokatassini sen nurkalta, varaan painoni terveelle jalalleni, vaihdan tassin tuon toiseen käteen, JA ojennan sen sitten ruokapöydällein niin - JEE! Miehän olen sit saanut ruokain ihan ruokapäydällein asti! Hyvä mie! JEE!
Ompahan se onni miulla myötä kun asustelen tääl Majassani Mahtavaisessa sen verta pienissä ynpyröissä jotta mistään ei olekkaan oikeestaan sen kummemmin pitenpää matkaa jotta voin näin kekselijäästi erinäisiä askareitani tehdä ja asioitani hoidella, yssiksein ilman että ketään ulkopuolista tänne apuuni huhuilen.