Tänään kun hommistain kotiain urkenin ja pelastusrengasta riutuville kukkasillein heittelin ( raukka-parat nälkään kuolemaisillaan kun en aamutuimaan heitä kerennyt "ruokkia" ennen maailmalle lähtöäin... ) tapahtui hassuja:
Kastelimma tätä Maksakukkasta tuol kyökkini akkunalla kun korviin höröttäviin kantautui aivan kuin jotahii pientä, särkyvää, olisi kilahtanut - jonnekkin.
Kastsahdin tienoille avaralle, katsahdin lattialle: jotain pientä, jotain ruskeaa... muttas mitä?
Koppasin kouraan ennättävään, hivelin sormilla sorjillain: ka, sehän on ruukun palanen!
Mistäs moinen? Tipahti lattialle - tosta vaine? Enhän mie akkunallein ruukkusia, saati niihin palasia ole laitellut...
Nostin katsein ylös, kipusi silmäyksein lattianrajasta kohti akkunaa, kohti kukkiain - ruukkujain... KÄÄK! Siinähän se "syyllinen" on: ruukkunen rikkinäinen! Oh-hoh!
Nostin kummastuksen poies "ruodustansa", nappasin pöydälle kyökkini. Etsin "kättä pidempää", etsin pelastajaa "äkkinäistä" tälle pienoiselle, kärsivälle - kohta jo käsiin hajovalle. NARUA! Äkkiä ja tänne!
Pätkäsen lahjanarua löysin kuin löysinkin kaappieni kätköistä ja sillä aloin kuroa raukka-parkaani kasaan. Kieputin ynpärilleen, kiristin, ja laitoinpas vie varmuuden vakuudeksi solmuja kaksikin, jotta pärjäisi pienokaiseni edes huomiseen asti - kunne uutta "kotia" hälle lähden kylmääkin kylmemmästä ulkovarastostain penkomaan...


003.jpg