Aamun auer.

   Myrskyluodon Maijan sanoin totesimma mie ulos tänä aamuna uretessain: "Katsoo hän lähtijää, vielä tyyni on sää,
Vielä tyyni on sää.", eilisen Tuulen Tuiteroisen ja toissapäiväisen myrskyn jälkehen. "Ilma oli lämmin ku maito." "...kuin morsian.", "kuin... " jotahin, muttas joka tapauksessa ja tapauksessa-joka, ilma ja tila oli aivan totaallisesti, aivan tyystin, aivan erilainen kuin mitä täsä muina olo päivinämme Luodolla tuolla.
Olipas se "lepposta" käyskennellä ulko ja tilassa josa oli vaine sen päälle +10´C pakkasta, eikää tuullut hiventäkään! Ei yhen yhtä "metriä" - tuulipussikin oli ihan "lutussa".



   Aamun hämärää satamassa hiven jälkeen kuuden.
Ei ketään, ei misään - kunne sitten myöhemmin, noin puoli seitsemän, tuli joku linko-henkilö linkoamaan paikalta-joka poies Tuulen Tuiteroisen tuiskuttamia lumisia kinoksia.

   Aamuista ruso-ruskoa satamassa kun Aurinko Armas nousee saaren takaa näkysälle:





















   "Raanu."
   Aurinko Armahan värjäämä vastarantaa erinäisin purppuraisin ja sinisin sävyin.




   "Sarastaa."

   En ole valokuvanut "koskaan", En ole valokuvanut koskaan pakkasella, en. Enkää yleensäkään millään, missään, mitenkään - enhän?
Eilennä ehtoolla latasin kamerain tisen akun, ns. vara-akun että on sitten taasen kunne tarvii, vaihtaa täysinäinen akku kehiin. Ja kun näin teen, lataan akun, niin silloin aina vaihdan toisen TÄYSINÄISEN akun kameraani oleskelemaan.
Tänä aamuna kun läksimmä stallade tuonne pakkasen piskuisiin näppeihin ( olisko korkeintaan -10´C ja tuulta ei olleskana ) niin teinpäs sellaisen poikkeuksen etten mukaani kopannut tuota eilisen ehtoon lataamaani akkusta; sillä kyllähän se nyt uusi, täysinäinen akku YHDEN reissun kestää! Siinä on virtaskaa ihan tarpeeksi.
Kuinka ollakkana. Valokuvasin. Vietin aikaa kuonon helmassa, tuolla satamassa, varmahan sen puolitoista tunteroista kun tillottelin maisemia noita, kun vuotastelin Aurinko Armahan ylösnousua, kun ihailin maisemia noita aamuruskoisia. Siellä piskuisessa pakkasessa...
Tuli H-hetken aika ja Aurinko Armas horisontin tavoitti. Ymmyrkäinen-pymmyrkäinen Taivahanrannan takaa vinkkasi "silmää" ( näkyili mettärannan puiden lomasta sieltä täältä kultaisen kehränsä kylki kun se sieltä ylös päin kapusi ): "Täältä tullaan!" Ja mie "latasin", annoin palaa sen minkäs vaine kerkesin omalla "aseellani". Latasin ja ammuin, latasin ja ammuin - ja siihen se sitten jäikin!
Vaine muutama, hurja, kipale valokuvia kun Aurinko Armaan kehrä näkyi Taivahanrannalla, ja miun akkuin oli finito! Siis totallisen finito. Finito, mikä finito! Ja ei sitä vara-akkua mukanain! 
Arvatkaas kuin joku manasi! Kuin JOKU sadatteli! Kuin JOKU NOITUA rätkätti - omaa tyhmyyttääni!
Niin kuin ei tuo tähän astinen elämäin, "urani" valokuvauksen parissa, ja näihin kamerain käyttö olisi opettanut, ettäs vaik kuin onkin täysinäinen akku kameran sisuksissa, niin aina, AINA, toinen akku mukaan! Jeeru - siis AKKU MUKAAN! "Kuulitko Mummero - AKKU MUKAAN!"
Sillä se on tuo piskaisenkaan kylmä ilma, katala akuille. Se syö niistä virtaskan totallisesti, ja nopsaan, poies. ( Hivenen se noudattelee samaista kaavaa kesäisillä helteilläkin; paree olisi sellainen "keski-lämmä" kausi niille. ) Vaik kuin oliski täysinäinen latinki niissä lähteissä valokuvaamaan niin kohtapa ne ovat sit typö-tyhyjiä...
Jep - jäi sitten tään aamuiset Aurinko Armahan varsinaiset valokuvat kuvaamati. Juuri kun se olisi ollut sit ns. kokonansa näkösällä, pinnalla maan kamaraisen. Pah. Sain vaine pari valokuvaa mukaani "kapattua".

-------------------------------------------------------

   Mukelot heräneet, aamupalaset kitusiin heitetty, pakattu ja jälkemme siivottu, siistitty on - ja me suorimme matkahan sen hivenen jälkehen yhdeksän.
Tarkoituksemme oli joutua 10.30:n lautalle jos se kulkee kuten ilmoittivat Luovon liikenteen sivuilla, tai sitten päästä jäätietä pitkin ylittämään salmi, jos sen nytten sit auki saavat klo.11.00. kuten ounastelivat samaisella saitilla.
   Sitä ennen kutienkin pikainan pyrähdys hautausmaalla paikallisella kun näin kaunista sää ja tilaa piteli; aivan oivallinen valokuvaus ja tunnelmointi-keli siis:



   "Menneet askeleet."



   "Tallessa."



   "Vaahtoaa."




   Kuinkas kävikään?
Olimma lauttarannassa himpun vajaata puoli yksitoista ja huomasin jotta sinnehhän jäätielle kurvailee itse kukin ajavainen jo miun edessäin, jo ennen kuin Aika Rauta 11.00. näyttää!?
"Mitä teen, mihkä meen?"
Kurvaan perään nuiden, muiden, ajavaisten ja niin me sit taasen jäistä tietä pitkin kurautimme mantereen puolelle. Nyt vaine maisemia nuita ymäröiviä ihaillen kun oli tosiaankin näin selkiä keli olevainen! Olipas mukava reissade nyt.
   Katselimme kuinka "meidän" lautta väylällään saapui juuri Luovoa kohden "meitä" seiltä hakemaan. Ja me kutienkin nyt sitten näin tätä tietä jäistä pitkin ajelimme, jo ennen klo.11.00!
Häätyy sanoa, ettäs sen verta mie olisin ollunna epäileväinen ajaja jäätielle, jäistä tieetä pitkin, et lauttaahan mie vuottamaan olisin jäänyt jos en olisi huomannut ,ettäs siellä kurvailee miuta ennen jo useat muutkin menijät, moista väylää pitkin!
   "Kotipuun" kuvasin kuitenkin tapani mukaan, näin kun kotimatkalle läksimmä, muttas nyt sit "hivenen" kauaa napsien. Tuolla se kyllä on, tuolla - näethän sie sen Armas Lukijain miun, näethän...?



   "Kotipuu." ja kotimatka.
   Juurikin täsä kohtaa voisi olla uudemman kerran se "Heard break girl." -valokuvain kun kerron, ettäs näin kun nämä muoskain mukelot olivat nyt sitten sen eka kerran täällä Luovolla, ja vaikkas se tuo olomme alkoikin näin perjantaisen myrskyn kera, ja lauantaisen viel kovahkon tuulen kera, niin siltikin nämä mukeloin miun loineh lausumahan monesti keskenänsä, sekä miullekkin silloin tällöin äänehen, jottas halavat tulla tänne uudelleenkin!
He nauttivat niistä myräkän Tuulista Tuiteroisista, siitä lumisateen pieksännästä, jäisillä "lakeuksilla" kuljeskelemisesta, satamassa ja rannassa kulkemisesta. Majapaikassa olosta, paikkojen, ynpäristön kuvaamisesta .- ja yhdessä olostamme myöskin.
Se kuvan tyttönen Särkyneen sydämen, ja siten hänen puottamansa sydämen särkyminen siihen jäiseen pintaan allansa, oli kuin kuvainnollinen ele siitä kuinka hän ( ja he kaikki ) menetti sydämensä tälle Luovolle. Kuinka sydän särkynyt sirpalaineen nuinen levisi ja ikään kuin imeytyi hänen ( heidän ) sydänverien mukana tälle paikalle, tälle Luovolle, sinne iäksi kiini jääden. Ja kuinka he kokivat tämän reissumme meidän sinne: sydän särkyy kun "eron hetki kallis" saapuu aikanaan...




   Muoskain mukelot katselivat Tuulimyllyjä kunpaisellakin lauttarannalla, ihaillen ja ihmetellen niitä, jo Luovolle mennessämme, ja nyt sitten näin paluumatkallamme hoputin mie Hepo Hopiain likelle moisia roottoreita, jotta kuvata niitä voivat ja katsoa suuruuttan niiden. 
   Tosin kun olimma tulossa Luovolle silloin perjantaina, niin sattumoisin oli tuolla Pyhännän kohdalla tienposkessa "ylileveä" ( vahi olisko ollunna "ylipitkä"? ) kuljetus parkissa, josta me hokasimme et siinä oli kyydissä YKSI tuollaisen Tuulimyllyn SIIPI. Olipa se ISO niinkin likeltä katsoissa, kun siitä ohitse surautimme!

   Jälkeen alku-paluumatkamme, kun eka maihinnousu oli suoritettu jo alkumatka aikana. Kun nokka kotikonnuillemme kääntyi, kun tie oli auki ajella, bedaljonki vuotti painajaansa, asfaltti poltti alla, mieli halaji...
   Muistin kuin viime paluureissullain Hän pyysi juurikin tuolla maihinnousu paikalla ollessain miuta lataamaan kännyyni Wats up-sovelluksen, jotta voinen pitempiä viestiä toisillemme viestitellä. Se oli vasta, ihan äsken, syssy puolle, se. Ja nyt sitten en teekään sillä sovelluksella enää mitään... Surku.
   Se tunne kun tajusin ettei kukaan vuota nyt kotikonnuillain miuta tulevaksi, kuten ennen muinoin kun mistä päin vaine Maailmalta Avaralta palajin kotiain. Ei sillä - ei kotonain kukaan konsa vuottanut, muttas kun tiesi että oli olemasa joku joka vuotti, otti vastaan - ja joskus jopa soitteli paluumatkallain, ettäs tulisitko tykö...? Sitten sitä kiiruhti matkansa tekoa tuota palaavaista ja ilomielin surautteli kotiain sekä siitä nopsaan toisen tykö... Silloin ennen....
Nyt sitten tunne uusi ja outo sisuksissain; ei ketään, ei misään. Suru suunnaton hipi hiljaa hipsutteli sisälle puseroin. Asettui asumaan paikkaan tyhjentyneeseen, paikkaan josa ennen sydän tuo asusti. Sieltä se kuiskutteli koko matkan ajan että muistatko tään tahi sitten tään? Ei, ei paikkaa tuttua, ei yhdessä käytyä, muttas ne aatokset muilta paluureissultain kera Aurinko Armahan juurikin sopivanmoisen asennon... se kilo, se ilo.... ne muistoja nuita haikeita lykkivät yksissä tuumin sisuksiini sureviin.
Mitä kaikkea sitä ihminen menettääkään kun yssin jää? Mistä kaikesta sitä paitsi sen jälkehen jää? Mihkä kaikkeen se vaikuttakaan? Mitenkä sitä tyhjenee sisuksistaan, mitenkä sydän sykkiväinen särkyä voi? Mitenkä suru suunaton valtaakaan voi mielen ja alan niin suuren Mieron mielestä?

   "Matkamme taittui ihan kivasti muutoin.": voinen oikeestaan sanoa; "mutttas olipahan aikas tylsän tuntuista katsella maisemia mantereen puoleisia jälkeen Luovon tuon."
Oli kuin ns. yö ja päivä, maisemien nuiden vaihtuessa toiseen.
Täällä mantereella kun on maisemat "apaattisempia" kuin Luovolla. Täällä esim. nyt ei ollut puissa huuretta, ei lunta, vaan kaik "loistivat" paljaisuuttaan. Lunta oli sen verta ( ainakin Pohjois-Pohjanmaalla ja sen likellä ), ettäs juuri ja juuri kamarat peittyivät - ruohojen tupsukat vaine vilkkuivat sieltä joka paikassa välistänsä näkysälle. Luovolla OLI lunta sen sijaan.
Elikkäs ei kiva, ei oikein mitään katseltavaa.

   Kotimatkamme alkoi aamusella jo yhdeksän hujakoilla - kotiain ehdin vasta ehtoon korvalla viiden kieppeillä.
Ei konsa, ei milloinkaan, matkain tuo ole nuin kau´aa kestänyt ennen!
Yssi pysähdys silloin alkumatkasta - siin meni kyl varmaan tunteroinen, toinenkin. Sitten painelin ajaa kunne pitimä hiven ennen "loppusuoraa" päästä jaloittelemaan toviksi ( ei pitkäksi toviksi ) sillä lonkkain sanelivat itseään jo irti YYA-sopimuksestamme siin vaiheessa.
Muutoin ajoa, ajoa, ja ajoa - ja siltikin nuin pitkään meni! Ajossa, matkassa johka enintään sen vajaat viitisen tunteroista ( ylle-alle ) olen aikaisemmin saanut menemään!

   Humisevalleharjulle tultuain ja kaps´säkkejäin purkaissa hokasin, jottas kyl mie olin mukaani kapanut miun allergiasuihkeet ja -tabutkin, muttas en yhen yhtään kertaa niitä kyllä "nautiskellut"! Eikä tiukkaan tehnä yhtään olla niitä ilman siellä!
Ja juuri äsken juttelin mukelon vanhemman kera; oli yhdellä heistä ollut mukana omat lääkkeensä joista ei miulla mitään tietoa mukana olosta ollut joten en tuota osanut edes kysellä, ettäs ottaako hän niitä, tarvitseeko ottaa...? Kunne nyt sitten selvisi, ettäs mukana oli ollut, ei ollut ottanut kertaakaan - ja ihan hyvin pärjäsi hänkin silti!
Oliskiko Luovolla tuolla jotahin "salaperäisiä" vaikutteita? Olisiko merellisellä, hivenen suolaisella ilma ja tilalla, jotahin merkitystä moisiin oloihin ja tiloihin?

-------------------------------------

   Nyt, Aika ja Raudan käydessä jo ehtoon puolla jälkeen yhdeksän, olemma mie mukelot kuskannut kotiinsa, purkanut jo massit ja kassit. Ravinnut kukkasein kaik´ jotka jo janoonsa valittelivat jälkehen perjantaisen veden annin. Olen varustanut hivenen huomisen lekurin pakeille menoain ja samoilta tien sitten siksoin yhden tykö yöksi jääntiäin; he vahtivat et tolpillain pysyn tuon leikkauksein jälkehen.
   Luulen muuten, ettäs nyt sit alkavi sellattiis "akateeminen vartti", sellattiis "hiljaisuuden retretti", tään nakutuksein kera toviksi, koska luultavammin en huomisen jälkehen voine käyttää oikiaa kättäin aikaan vähään. Ja kun olen ns. kahdeksan tahi kymmensormi-järjestelmällä skriivaama Mummero, niin se et nakuttelisin vaine yhdellä kädellä ja viidellä sormella - ei ehken onnaa?
  Kassotaan kuin käy? Muttas siltä varalta: "Näkyillään."