... miullei. Mikäkö? No, palatakseni edelliseen kirjoitukseeni niin se "Tajusin"-jutskan perimmäinen vaiva, syy, mikä teki tuloaan sen kuukauven päivät.
   Ei mennä ku muutama päivä sen kirjoituksen jälkeen kun olin jo vuoteen oman. En siis silleen "aikuisten vuoteen omana" vaan ihan vaine "pienen" tautisen vuoteen omana.

   "Kaik alkoi eräänä kauniina talvi päivänä...." viime torstain ehtoona.

    Olin silloin hyvilläni että olin juuri saapunut parin yön reissultain kotiani, lämmähyttänyt saunain ja lillunut sen ylisillä ihan antaamuksella. Mietiskelin siellä ylisillä ettäs kuin se maailma taas tätä mummosta tökkii selkään ja hakkaa päähän ihan syyttä suotta... reissullain "tsättäsinkin" jo ystävällein eräälle että kun tuntuu etten millään jaksa. "En jaksa olla iloinen ja riemuissani vaikka tapaankin tällä reissullain ihania ihmisiä ja olen heijän kera tekemisissä." "En vain jaksa." 
Kotiuduttuain syyllinen paljastikin "kasvonsa" ja ilmineerasi olemassa olostaan, tähän olooni ja tilaani: kunne tuli ehtoo ja - pimiä yö, kuume otti kapusi nopsaan aina sfääreihin asti. En tosin mittaile sitä koskaan millään mittareilla kun sen nyt vaine näin täsä iässä jo tuntee kehossaan ihan hyvin ettäs nyt mennään...

   Sillon torstaina-perjantai yönä, tovi puolen yön jälkeen, alkoi tuntua ettäs nyt ramasee niin että voisin kyl oikeestaan jo kömpiä vällyin alle. En siin alkanut riisumaan saunan jälkeisistä yövaatteistain mitenkään poies vaan sunnustauduin maate menoni poikkeuksellisesti aivan toisin: laittelin jalkoihini cenillesukat kera äitini tekemin ihan oikeiden villasukkien, sekä pyjaman kalsarit että fleecehousut - kummatkin, päälletysten! Pyjamanpaitain päälle myös nakkelin lisää lämmikettä: gollegehupparini. Eikäs täsä suinkaan ollunna viel kaikki: viel piti lisää haalia lämmikettä yllein - yksi välly ei riittänytkään palelevalle keholleni vaan piti vil lähtiä komerosta hakemaan yksi vierasvara-täkki lisäkseen!
Näin mie sit kyhnötin sikiöasennossa siellä vällyin alla täysin umpisukkeluksissa puukattuna ylt´ ympäriinsä ku jokunen Siperian arojen pieni lapsi. Sellanen tasa-taapertaja joka kaatuissan ei paikaltansa itte ylös nousis. Mutta silti palelsi niin PERKE....STI! Juma et palelsi!

   Sain vejettyä hirsiä tunnin, himpun toista kunne alko jumalaton hien pukkaaminen ja miulla kerrosteni purkaminen ynpäriltäin. Yksi kerros kerrallansa. Meni tunteroinen - toistakin, ja sit kellon käydessä neljättä kroppain sano ettäs nyt ylös: on aamu! Siinä jäi tään sairastavaisen yöunet hyvinkin vähiin.

  Seuraava päivä meni makoillessa tuossa Itulaatikkoin nurkassa. Välleen palellessa ku horkassa ja välleen hikoessa ku älyttömän kuumassa saunassa. Ja torkkuissa pieniä tirsoja joita en mennä yönä saanut nukuttua laisinkaan.

   Näin kului kaik päivät "ihan mukavasti" viel eiliseen asti eli yhteensä noin alulle neljättä päivää sekä yöt päälle. Palellen, hikoillen ja vähillä unilla. Ollen vaine. ( Voi jeeru et on vaikia olla vain tekemäti mitään vaik näin kipiä onkin eikä jaksaskaan tehhä mitään! )

   Tänään on jo maanantai ja ensimmäinen päivä että EI OLE kuumetta! Köhä karsia on viel, räkä vuotaa - tai no vuotaa ja vuotaa: on poskionteloissa. Kyselinkin aamusella päivystävästä et olisko sattumoisin "vanhaa tekijää" päivystämässä jos vaik punkteeraukseen tänään? Ei, ei ollunna tänään vaan vasta tulevan torstain ehtoolle tulee konkari-punkteeraaja-lekuri ruotuunsa, joten nyt sitten "taivastelen" näihin onteloihin kera ainakin sinne asti kunne uudelleen mietin että kyselenkö aikaa, menenkö, onko enää tarvista - vai onko sillon viel enempi tarvista ku tänään?

   Täsä välillä on ollut ihanaa kun olen saanut apua "suurimpiin hätiini": kummipoikain joka käy täsä keskustassa kouluaan, kävi tuomassa ensiapu-roppeja nivaskan ja niitä olen napsinut nassuuni pienoiseen ilomiellä. Ei miulla itelläin sellasia "kaikenmaailman hienouksia" ole lääkekaapissain varalta olemassa... ; poikain on käynnä tekemässä lumityöt miun puolestain kahteen kertaan ku se tuo Ukko Ylimmäinen ei oikein kysele et jaksaisitko sie itse tehdä jos mie tätä hantuvaa täältä antasin - Hän vain antaa sitä, jaksat tahi et jaksa, tehdä lumitöitäs.
   Tänään vävyni-miun käytti miut lekurissa mäellä ( Peukalo keskellä kämmentä - ei kun se syylä keskellä peukaloa; sitä jäädytellään ielleen. ) ja samoin tein kaupassakin, sil ei miusta ole viel missään tappauksessa tuonne ulos lähtiäksi. Heti alkaa köhittämään kauheasti kun tuo vähänenkin pakkaslukema käypi hengityksen päälle. Enkä autoain jaksa tuolta, tällä sairastuksein aikana kertyneen, lumikinosten alta kaivella. Tokka miusta ois rattiinkaan viel olemaan?

   Mietin pahimpiin horkkiin aikaan kun tuntu et ei edes kuumanjuoman kupponenkaan käsissä kunnolla pysy koska keho vatkaa niin kauhiasti horkassaan, et on se kumma et ejes se liike ei tuota lämpöenergiaan niin paljon että se lämmitäs palelevaa kehoa omasta takaa?

   Nyt jään vuottamaan "jännityksellä" et mihkä tää täsä tulevaisuudessa kääntyy tahi menee? Meneekö keuhkoihin jota äitini-miun koko ajan varottelee, vahi paheneeko poskiontelot? Vai kuolisiko sittenkin vaikkas poikkeuksellisesti "kasaan", olemattomiin?


  PS. PS. ... jälkikirjoitus eilisen jälkeen:

   Eilen ehtoolla rupesin maate puoliltaöin ekan kuumeettoman päivän jälkeen ajatuksella et nyt sitten muuten NUKUTAAN!
   Yö menikin ihan mukavasti, mitä nyt muutaman kerran piti nousta rykimään oikein "olan takaa". Tunsin kuitenkin kuin keho lepää, kerää voimia ja palautuu taudin kielistä takaisin "arkeen" harmaaseen.
Aamutuimaan kerkesin tapani mukaan jopa "käänellä kylkee" pedilläin tovin kunne tokasin issellein et nyt muuten riitti, ja änkesin ylös - hyvin nukutun yön jälkeen: huomatakseni tupaani tultuain että kello... tuo nakuttajain tuolla seinäin kulmalla, sehän on VASTA KOLME! No, huh! Se niistä hyvistä unista - taasen...
   Mutta aloitin kuitenkin sil lyömällä päiväni tään ihan kreipaasti tehden kaik normaalit aamutoimeni kuten ainai aamusin.
Touhusin siin tohkeissain hissun-kissun hiljalleen ( sen mitä toipilaan voimat periksi antavat ) aamuhommiain kun sainkin kokea yllättäin, kesken hommieni, kuin tauti tuo "taitavainen", sairaus tämä katalainen, ei viel otettansa irti päästäkkään: alko heikottamaan, vilunväreet, nämä vilunhorkat ikävät, tulivat takaisin: kuume alkoi taasen nousemaan. Äkkiä hakemaan villasukkaa cenillisukkien päälle ja feecetakkia paitain päälle sekä kömpien takaisin petiini vällyin alle - lämpimään.
... ja kuudetta käydessä taasen toiseen suuntaan kun alkoi kuume laskemaan ja hikeä pukkaamaan pintaan...
   Et tälleen tää tautinen mummeroista heittelee mielensä mukkaan ku räsyriepua ainai :(