Masennus i moderato ( äännetään mode´rato, on italiaa ja tarkoittaa suomeksi maltillinen ) elikkäs sitäpä sitä sitten läksimmä tänä pänä urakalla karkottamahan kun painelin tienpienaria pitkin ensinnä suuntaan yksi ja sitten samaista reittiä pitkin suuntaan kaksi.
Tiijä häntä onkoo tuota nyt sit olemasa vahi eiköö ole, muttas ei tään nyt paljoa ainaskana "huvita"... Onni kuiteskin tänä pänä sainen itsein ulko ja ilmatilaan piiit-kästä, piiiit-kästä aikaa. Muistissa on et tokkapa tuota olen käyskennellyt ihan vaine kävelläksein misään sitten jokusen 2018 vuoden jälkeen? Onkoohan siitä nuinkin pitkä aika?
Ei vaine ole ollut aikaa. Tahi näin se on tuntunut.
Kunne sitten nyt kun saikku loma piteni taasen täsä parilla viikolla ja mitään nenga oikein voine tehdä en. Pitäisi ottaa "freelax" ja chillailla. Hivenen kättä käytellä ja silleensä. Kopasta ettäs hermostonsa jekkaseis, kehittyis, eikää surkastuis lihakset olemattomat taivahan tuuliin. NIIN nytten sitä aikaa sitten onkin. Aikaa olematonta, aikaa tapettavaista, aikaa... niin.... aikaa... aikaa "turhuuksiin"; stallade tietä pitkin ielleh järilöih!



   Kapuamassa Maailmankatolle ja sitten näkymä Maailmankatolta ulapalle.



   Tuumailen jottas mistä se tää tällainen kuin masennus oikein tulee itse kullhin? Mistä se johtuu?
Varmaankin itse kullehin aivan omista peristä, omista jutuista. Tuskinpa vaine kellään ns. samasta perästä.
   Voi olla töistä johtuvaa kuormisusta. Tunnetta ettei jaksa sitä ainaista samaista työtänsä. Tunnetta ettei halaja tehdä töitä "toistona" - ei ole haasteellisuutta, ei kehitysmahdollisuutta, ei mitään odotettavaa, ei "jännitystä", ei - ei mitään mihkä tähdätä, mitä tavoitella, mitä kohti pyrkiä.
Töissä tunnetta, ettäs liikaa kantaa kuormaa, liian paljon vastuuta, liikaa toisten prään katsomista, liian paljon toisten jälkien korjausta, tms..
Töissä se, ettäs ei saa ääntänsä kuuluville, ehdotuksiaan ei oteta vastaan ja vakavasti. Kenties huomauttamiaan epäkohtia ei toiset näe, ei kuule; niihin ei puututa, niitä ei korjata. Puhumatikaan jos on "nokkimisjärjestyksiä" olemassa...
Töissä jos tuntee, ettäs omassa työpanoksessa ei ole kylliksi, tahi sitä -panosta ei arvosteta, ei nähdä minään. Ei siis kunnioiteta toisen työtä ja tekemisiä. Mitätöidään toisen aikaan saannokset ja työ.
   Entäs kun ei ole töissä? Mitä silloin, mistä silloin?
   Jos, itse näin issellein toimien "psykiatrina" tahi "psygologina" ( kumpi se on joka ihmisten kalloja "kutistaa"? ), sanoisin niin ihan vaine siitä, ettäs tapahtuu jokin isompi elämän muutos ( Georgen poies jäänti elämästäin ) - se jo riittää saamaan ihmisen poies tolaltansa, raiteiltansa. Putoo ns. pohoja poies elämästään. Ei ole mitään mitä varten elää. Ei ketään jolle tärkiä, sankkevan tärkiä olisi. Ja se jolle sit on joskus jotahin merkinnyt ( edes vähäsenkään ), niin sitten sitä niinkuin herää ettei olekkaan merkinnyt mitään silloinkaan?!
   Onhan toki sitten muitakin "merkityksellisiä" juttuja, on toki.
Esim. itselläin osanen siitä nyt ettäs ei kroppa pelaa kuten ennen. Vasiten nyt kun tää käsi ei viel jekkase leikkauksen jälkevä... Muttas muutoinkin kun tää kroppa olevainen vaine ei pelitä! Ei sitten milläskänä. Mielei kyl toimii ja liitelee vaikkas misä sfääreissä, muttas ei vaine kroppa tule mukana. Se jää haahuoilemaan jonnehin tuonne jälkeeni aivan kuin lapsonen pienoinen; taivastelemaan kaikkea ihanuutta, pientä-kummaa jutskaa, jonka siinä polkumme varrella yhteisen näkee... Se jää tuonne jonnehin miun jälkeen, aina. Tulee sit kun on tullakseen, perästä - jos tulee.
"Surku rannalle jääviä laivoja."
   Sitten varmahan samainen jutska esim. kun tulee "tyhjän pesän syndrooma" ajankohtaiseksi. Itse en sitä kokenut mutta uskosin ettäs joku voinen ottaa senkin "kovasti" vastaan. Samaten esim. eläkkeelle jäänin, lopputilin. Puhumatikaan puolison kuolemasta ( muistan senkin - ei herkkua, ei tod. ) tahi etenkin lapsensa kuolema!
Jonkinlainen shokki on sekin kun saapi jo syntyissään, tahi myöhemmin tapahtuvan jonkin tapaturman kautta, lapsen erilaisen - kuten isse aikanaan. Muistan hyvin senkin hetken, ne hetket, ja kuinka sitä koin, käsittelin, jne.. Ei helppoa, ei suinkaan.
   Elikkäs: tutkimattomat ovat Herran tiet, jos näin voinen tässä kohtaa sanoa. Nää kun ovat asioita joihin ei ihminen ITSE voine vaikuttaa. Ei ainakaan ehkäisevästi, ei silleen siis, ettäs näitä ei tapahtuisi olleskana. Nää kun tulevat ihmiselle itselleen vastahan jos elämätä-mätä tätä elää. Nämä kuuluvat vaine ihmis´elon eri vaiheisiin, erilaisina tapahtumina, sattumina ( ja kentie Ukko-Ylimäisen toimestakin - kukas sen nyt tietää? ) joille nyt et vaine ihminen itse voin mitiä.
"Otat tahi jätät". Joko hyväksyt ne ja jatkat elämääsi tätä-mätä. Joko et hyväksy ja vaivut totaliseen syöveriin. Joko et hyväksy, pureskelet, nieleskelet, masennut ja sitten otat jossahin vaiheessa taasen suunan-rämän kohti elämätä tätä -mätä.



   "Elämä hento - yli lento."


   Kolme viikkoa ja päivä.

Mik´ autuus, mik´ onni, mik´...kaikki!

   "Metsä puilta."

  
   Skriivaan.
   Skriivaan vähän sitä-sun-tätä, ja kaikkea siltä väliltä. Kieli on mitäpähän on ja vasiten kaiken maailman murteita sekä "tapoja" sekaisin. Ei sitä kirjakieltä josta "peistä taittelin" täsä noin vuosikas sitten varmahan...?
Kielein ja kirjotuksein on kaikkea sitä mitä helmoihini ja mieleni päälle tarttunut Maailmalla Avaralla matkatessain mukaani. Kaikkea sitä mitä olen oppinut muutamilla seutukunnillla elämäin aikana asuessain. Sitä mitä olen syntyperäni mukaan saanut Elämäni-Reppuun mukaan, ja mitä olen syntyissäin saanut evääksein tälle tielein miun.
   Ei olisi uskonut lasna ollessain, ei nuorna flikkana käyskennellessäin, tahi vasiten sit aikuisena ja perheellisenä ollessain, notta mie viel joskus tähän tapaan nakuttelen näitä näppäimiä kätsiä täsäkin koneellain ja tekstiä mustaa tuotan tälle näytöllein näin! Ei.
   Olen ehken tästä skriivannut johkin tänne joskus, muttas kerrattakoon nyt sit kun kerta aloitin ja asiaan taasen tartuin kiini...
   Olen luki-vaikeuksiinen ihmisen taimi.
Miul on vaikiaa kaikkinainen tekstin tuottaminen, lukeminen, ääneen lukeminen etenkin. Kaikkinainen suomenkielinen teksti tuottaa vaikeuksia lukia. Teksti joka on sulmenkielinen ja siin on näitä "ääkkösten" vieraita kirjaimia - tosi vaikiaa. Teksti joka on ulkomaankielellä - hepreaa.
Kirjoittamiset samaten, samat vaikeudet.
Erinäiset luetun ymmärtämiset pitkine lauseineen, ohjeineen, ja osa-alueineen - vaikiaa. Silläpä esim. tuol Töissä sen erikois-kaffeekoneen ohjeet ja niiden valmistus sitten itse kaffeeksi erinäisiksi; näin viiden-kuuden vuoden jälkeen alkaa jo jotahin niistä jäämään mieleeni miun! Kaik tuollaiset tekstit/ohjeet pitää pilkkoa osiin ja kerrata sitten uudelleen ja uudelleen. Kaik tollaiset on hyvä "kääntää" selkokielelle ja sitten lukia/opetella. Ja mieluummin käytännössä näyttäin; olen silmä-ihminen, olen visuaalinen ihminen - opin ennemmin tekemällä, kuin lukemalla.
   I moderato, i moderato... tarvitahan sankkevan paljon jos mieli on pysyä näissä tällaisissa mukana, ja jymmärtää kaiken mik´ vastahan tulla tupsuttaa. Samaten kuin maltti on valttia kaikilta niiltä, ja nuilta toisilta kanssa-eläjiltäin miun, samaan suuntaan kulkevaisilta Maan Matosilta, kun miun ker tekemisissä ovat. Ei niin "yks´ oikoista" "ymmärtää" miunta, miun hitautta oppia, tuottaa tekstiä ja lukea.
   Jep, jep. Kuvitelkaas siis kuin YLPIÄ mie olen kun mie esim. nyt täsä näin voinen "suoltaa" tätä tekstiäin näin "tuosta vaine" ja joku kenties siitä viel selvää saapi ja jotahin ymmärtääkin! Wau!.
MIE OSAAN KIRJOITTAA tekstiä ymmärrettävää, mie joka en lapsena osanut lukea ja kirjoittaa kunnolla - ja kehenosti aikuisenakin viellä... MIE, tää tälläinen Mummero Humisevanharjun.
Olenpas mie sankkevan ylpiä issestäin!