Voi miten äidin ( miun ) syväntä lämmittää ettäs nyt tällä viikolla tulee taasen tupani täytehen muoskiani. Yhtenä päivänä kenties kaikki he seitsemän kipaletta ja sitten muutoin noin puoli viikkoa osa näistä muoskistain. Kera mukeloihin - tietty.
   Siin on taasen "helinää ja helskettä, vilinää ja vilskettä" muutamaksi toviksi oikein kunnolla. Tuumailenkin että sitten kunne sunnuntai koittaa ja tupani tää Mahtavainen tyhjäksi sekä hiljaiseksi käypi niin tää Mummero huokaapi hiljaa, syvään ja antaamuksella: "Ah-autuutta, ah-ihanuutta, tätä hiljaisuutta!"
Siinä saapi taasen entisaikojen tapaan kattilat porista porinoitaan. Apetta jos jonkin laista on pöytään saatava.
Sillä ajalla on menijää ja lähtiää täältä tyköäni jos jonnekkin. Ja samoiten sitten tulijaa ja palajaa. Mutta sitten ehtoon käydessä, yön saapuessa, on kaikki silloisen päivän ruokakuntaan kuuluvat, yhes koos. Yön saapuessa saapi ns. laskia pääluvun että ketäs kaikkia sitä onkaan tänään tänne siunaantunut? Saapi antaa hyvän yön halin useammankin kuin myös hyvän yö toivotella kera sanojen: "Aamulla sitten nähdään.".
   On se vaine ihanaa kun miul on olemassa tällainen Majani Mahtavainen. Vieraiden tyköni saavuttua olen kuin risteys tällä paikallani asuntoineni. Olen kuin vankka kallio tahi tukikohta josta itsekukin voi käydä jossain tarvitsemillaan asioillaan ja sitten palata takaisin. Tää kun on tarpeekis lähellä tätä meitin "suurta" keskustaa mutta kuitenkin sopivan kaukana ettäs tänne on kiva ja helppo tulla.
Ja tää on myös sopivan kokoinenkin! Tänne mahtuu enempikin kuin vain mie ja joku toinen. Tänne mahtuu miun lisäkseni sen kymmen kunta muutaki kulkijaa kun vaine "sopu sijaa antaa" ja "siskonpeti" kelpaa.

   Kävimmä taasen tänään kuikuilemassa kahta eri osaketta. Että jos vaikka kuin... niistä itselleni tään Majani Mahtavaisen sijalle uutta kotia.
Tulin kyl siihen päätökseen ettäs ei kuitenkaan. Eikäs sit millään. Kummassakaan niis kun ei ilmastointia ollut. Toisessa oli rakenteissa ( ainakin kellarikerroksen saunaosaston rakenteissa ) ns. kosteusjäljet silmin nähtävissä. Tuntui hengityksessäin het´ sillään. Pisti haukkomaan henkkeä ja kunne kotia pääsin niin nakkasimpas allergiatabut helttaani ja -suihkehet klyyvariini.
   Mietin ettäs jos ja kun joskus viel siihen vaiheeseen tulen ettäs on AIVAN PAKKO muuttaa tuollaiseen asumaan niin onhan se sit kauhia paikka. Ensinnäkin jo siltä kantilta ettäs tällainen valmiiksi "hermoheikko" allergikko sinne laitetaan niin enhän mie sitten sen ensimmäistäkään tervettä päivää nää. Se on kuin "selvää pässin lihaa" että silloin alkaa taattu sairauskierre.
Mietinkin että miten on mahdollista ihmisten asustaa sellaisissa asunnoissa. Ok, ne ovat suhteellisesti halvempia ostaa ja asuakkin kait mutta se että eivätkö kaikki ( eivät kai ) ihmiset sairastu niihen myötä kaiken maailman sairauksiin? Luulisin että sitten viimeistään puhkeaisi "oudot" oirehtimiset, tulisi jatkuvat sairaslomakierteet, yms.. Mitenkä ihmiset yleensäkään voivat asustaa ja pärjäävät sellaisissa asunnoissa? Vai eivätkö kaikki vain ole tällaisia "yliherkkiä" ja reagoi mitenkään tuollaisiin ympäristötekijöihin?
   Tuumailin myös että vaik ne kuin edullisemmaksi tulisivat kuin tää nykyiseni koti niin kun ne nyt sit olisivat myös pienempiä kuin tää niin enhän mie sinne sit ketään vierastani mahtuisi majoittamaan mihkään nurkkaan! Eli vierahat ja vierailut pitis sit lopetella kokonansa. Surku.
Mitenkäs sitten kävisi muoskieni kera? Entäs muoskieni mukeloihin? Heidänkin käyntinsä, saati yöpymisensä, harvenisivat olemattomiin.
Entäs tyttäreni 24/7? Hänen takiaan täytyisi taasen aloittaa kaik uudelleen ( jos hän nyt siellä kuitenkin joskus yötä kävisi ): jälleen kerran ulko-oviin sisältäkin päin avaimella toimivat lukot. Jokin kaappi tahi komero avaimella lukittavaksi ettäs saan sitten yöllisiksi ajoiksi kaiken hänen touhuamisensa tavarat lukkoin taa. Ja entäs sitten se ettei toisessa olisi ollenkaan omaa ulkoilualuetta! Ei parveketta, ekäi taka- tahi etutonttia. Missäs mie sitten voin tyttäreni kera käydä ulkona? ( Hänen kera kun ei paljoa yleisille leikkikentille tms. mennä leikkimään ihan tuosta vain. )
   Joten se niistä "uusien" kotien "ihanuuksista".

   Tänään kävin myös entisillä kotiseuduillain. Siellä naapurustossain. Eräiden ihanien naapurieni tykönä.
Käytiin ensin käppäilemässä tutuilla metsäteillä ja sitten istua nakotettiin keittiön pöydän ääressä rupattelemassa tovinen ja toinenkin.
   Mietin että tulisikohan sitä näin piettyä yhteyksiä näihin kaikkiin entisiin naapureihini jos asuisinkin jossain siel lähempänä - samalla kylällä kuin hekin? Entäs jos asustaisin vaik siin entisessä kois? Tuskimpa vain. Se olisi se kuin "ei suuterin lapsella kenkiä ole". Eli eihän sitä varmaankaan silloin, sitä olisi niin kuin liian lähellä, liian liki, jotta viitsisi ottaa ja lähtiä "aidan toiselle puolelle" naapurin kylään.  Pitää vaine olla näin "hivenen" kauempana ettäs tulee puolin tahi toisin yhteyksiä piettyä.
Ja onhan se tuttuakin tutumpaa ihmis elossa ettäs kuta kauemmaksi kotoasi lähdet niin sitä toden näköisemmin sie siel kaukana kotoasi sit törmäät naapuriisi...

   "Törmätään kun yhteen satutaan"... ja kuten tuo Joel Hallikainen nyt parhaillaan tuol töllössäin hempeällä äänellään laulelee et "Halipula jokaisella joskus on..." niin mie mietin tätä konettain näin nakuttaissa että näinhän se kyl on. Muillakin juuri nyt. Voi sitä kaipuun ja etenkin hellyyden kaipuun määrettä, mitä voi ihmisessä ollakkaan! Ei sitä kyl uskos millään.
    Mietin että ihmiset jotka eivät ole kenties koskaan olleet parisuhteessa niin tuntevatkohan he tälläistä tunnetta? Tietävätkö he mitä tää on? Ja jos se kaihertaa siel jossain heitin sisuksissaan niin mitenkä se siel "mönkii"? Miten he kuvaileisivat sitä? Mitä he ajattelevat siitä tunteestaan?
Mutta sitten he, ja me, jotka parisuhteessa olemme olleet ja "hyvässä lykyssä" sit viel kuten miekin niin ns. koko elämämme niin uskon tietäväni ettäs meillä se on ( anteeksi vaine jos joittenkin varpahille täsä astelen mutta... ) varmaankin kauhiampi. Olemmehan aikoinaan tottuneet siihen että kun halipula iskee niin siitä viereltämme sit löytyykin se toinen jolta on voinut saada halin tarvittaessa. On voinut kömpiä kainaloon, tahi vällyin alla, kun siltä on tuntunut. Muttas nytten kun häntä ei olekkaan olemassa niin mites sitten? Ainut mitä voi tehdä on kietoa omat kätensä kylkiään myöten ympärilleen ( sen minkä ulottaa ) ja halata itte itseään. Se ei kyl paljoa lohduta. Ei lämmitä tahi muutoin tunteita hoitele. Ei siin vaine ole samaa tunnetta ja hohtoa kuin toiselta saadussa halissa.
Ei vaine ole ketään joka siusta huolen pitäisi. Ei ketään joka välittäisi - lämmittäisi niin mieltä kuin kroppaa. Snif...
   Tunne on vähän saman moinen kun kotia saavut ja kotisi tyhjä on: ei ole ketään joka siut kotiisi toivottaa terveheks tulla. Ei ole toivottelijaa jok vaikka jo ovelta huikkaisi et missäs kävit? Tahi: "Mitäs näit?" "Tuliko tuttuja vastaan?"
Itse saat ittesi terveheks toivotella, tulleeksi tupaasi. Itse saat ne kantamuksesi kannella, kuulumiset sisälläs pitää. Purkaa kantamuksesi, asettaa asiasi sijoilleen ja rojahtaa vaik keskella lattiaasi. Ei kukaan siuta siitä pakota liikahtamaan - ei kiellä, ei myönnä. Ole kuin olet - eikä kukaan välitä.