... vapaaehtoisena valokuvaajana toimiessain jällevän.
Ja varsinkin sieltä ja täältä jotenka älkäätte välittäkö Armaat Lukijain miun, et nyt hypellään sit asiasta toiseen ja kolmanteenkin! ( Valitan - suoraan sannoin! )



   "Kädet taitavat."

   Toissa ehtoona kun urakkain tään aloittelinmma, niin löysimmä tuosta muistivihkosestain muutaman kirjauksen entisen:
"Hymyile, olet elämän piilokamerassa!"
"Hukkuiko hymy elämän tuuliin; ota tästä uusi hymy :) mukaasi."
"Hymystä näkee, että sydän on kotona." ... ja näillähän sitä sit jo "pitkälle" pötkittiinkin kun mieli maita mataa samalla...
Yrittänyt olen etsiä positiivarisuutta koko tään mennehen ajan.



   Hyvin menikin nuo kaksi ekaa päivää ja niiden ehtoota kun ensin olimma lasten ja sitten nuorison kera touhuamassa valokuvaten. Eihän siin voi muuta kuin hymyillä ja olla siinä eläväisessä elossa mukana kun on tuollaisista iloisesita porukoista kymysy.
Kussa sitten astuin molempien sessioiden jälkeen ulko-ovestansa ulos ja meni ns. "hymy pyllyyn". Se katosi naamaltain. Piiloutui jonnehin puskien ohittamain taakse, lähti kylille - minne lie häipyi...

   Tuli aamu tää tään päiväinen ja täsäpä tunnelmia aamuisia:



Ihan juurikin näin. Kyllä mie kuvan voinen ottaa itsestänikin, muttas eipä tuo naamavärkki siihen mahdu - nyt ainakaan!
Ei ni mitään mieltä, sori vaine.

   Mietinkin tuolla valokuvausteni lomassa tänä pänä, ettäs on se tää ihmismieli aikalainen "peto".
Työtä olen saanut tehdä, teen ja vastakin joudun tekemään, että minä-kuvani ns. kohilleen saisin ja ettäs viel joskus rakastaakin itseäin voisin!? Lie viimeistään hautaan mennessä onnaisi jo?
   Tiedättekin jo tään kun mummoni miun saneli silloin lasna ollessain et vedä vatsa sisään! - kun kauppaan mentiin sakilla. Lapsuuteni ( kait ) ja nuoruuteni tukeva olin. Teininä josain vaiheessa suht´ normaali ja sitten tulivat jo raskaudet ja lapset moninaiset. Näiden raskauksien välissä oli siellä puolipaikkeilla niiden pari vuotta, kun olin aikas sutjakka. Jopa niinkin, ettäs sainen silloin kuulla toisten suusta et ei uskoisi, että äiti nuin monen lapsen olet tuolla varrellasi! Hyvä oli olla silloin ja itsekkin tunsin tuolloin, ettäs aikas "sinut" itsein kera olimma.
Lapset varttui, kilot karttui... ja aikas tukevana olimma taasen tuossa vuosituhannen vaihteessa. Liekkö sit osalla arpaa ollut et ero oli siinä vaiheessa lasteni isästä "tapetilla" vahi muuten vaine elämä kuljetti ja kasasi kilosia ynpärillein? Tuli läntistä leveyttä, itäistä pituutta, jne..
No, aika uusi, vaiheet uudet ja sittenpä sitä jo jonkin verta liikunnastakin kiinostuin joka nyt ei konsa ollut kiinostanut yhtään, ei sit pätkääkään. Joka ei kiinosta nytkään, ei pätkääkään - ja tuskinpa tulee kiinostamaankaan?
Ruokavaliokin muutoksen koki sittemmin; tuli Kaiketon.
   Minä-kuvaani olen rakennellut siitä lähtien sekä ainakin koko tään yssin olo aikani eikää tuo tosiaankaan ole kohdillaan vielkään. Viime kesänä voimauttavassa kuvauksessa.... jne.. Yritän olla "hellä" itsellein ja ajatella positiivarisesti täten itsestäin.
Kuulen toisilta kyllä välleen et kun olet sirpakka, olet pieni, ja joskus joku jopa sanoo nätiksikin, nuoreksi, muttas kun....
Ei, ei vain mahdu kaaliin miun nuo sanat. Siinä vaiheessa se on kuin tyhjään kaivoon vettä heittäs; ei nävy, ei tunnu misään! On kuin ei tarttumapintaa olisi mielessäin olleskana kehuille positiivarisille, sanoille mielekkäille ja hyville.
Miettinyt olen vaine et miksi näin? Mitä on väärin päin - mielessäin?
Entäs jos sen, tahi sanaset nuo, sanoisikin jokin miulle tosi tärkiä henkilö? Entäs jos ne lausuisi kuulteni joku josta välitän? Josta todella tykkään? Olisiko tenho sanojen tuollaisten aivan toinen; kantaisiko kaskeen kantoja pysyviä silloin? Olisiko tenho sanojen taikaisten tuolloin?
   Mitä vaaditaan, ettäs ihmisen IHMISarvo petraantuu, et minä-kuva kohilleen kolahtaa, et voi HYVÄKSYÄ itsensä, olla tytyväinen itseensä ja vasiten muotoihinsa?



   No, muttas - kuvia tään iltaisia täsä kahta puolta sitten.
   Mielessä kauhia kaipuu toisen tykö...
   Ja nyt mie laittelen päivän mennehen kuvat plakkariin. Kirjaan tekstit niihin, poistan huonot poies joukostansa, "arkistoin" hyvät.
Katselen, kuulostenen ja toivon et huominen petraisi paree. Mieli Mieron, Maan Matosen, pääsis vapaaksi. Lentelisi kuin lintu liitäväinen kohti korkeuksia ja "ylistäisi" vapauttansa ihanaisen laulunsa ja mielensä kera.
Niinpä - ainahan sitä passavi toivoa ihmettä suurta?



   Öitä.