Tiedättehän te Armaat Lukijain miun sellattiis autosen merkin kuin Chrysler?
   Miulla on sellattiis olo ja tila, tieto ja tunne, ettäs se on hivenen kallihimpaa sorttia kuin ihan tavan autot? Sil viisiin, ettäs esim. miulla ei olisi siihen mitään osaa, eikää arpaa, havitella sellattis menopeliä issellein.
   No, tällainen meno ja peli täsä eräs aamu sitten sujautti miun ohitsein kun mie stallade Töillein. Ei siin mitä. Auto ja Chrysler. Ei sen kummempaa; ainahan nuita tienpäällä näkee...
Kiinitti vaine huomioin, kun se menopeli piti ääntä aikas ovelaista. Oli kuin... no... sanoisinko mie peräti ettäs heteka vinkuisi ylös-alas liikkuissaan. Tahi jokin sellattiis matallinen värkki joka tapauksessa. Ääntä nyt vaine oli kuuluvaista, kun kurvasi se siitä nokkain eestä, kääntyin sivukadulle.
   Mietin jottas se, ettäs jollahin on varaa ostaa sekä ajella moisella kulkuneuvolla ei näköjään sitten "takaa" sitä ettäs "olisi varaa" pitää menopeli tuo oiva kunnossakin?

   Miulla on tuolla Töissä ollessain pääsääntöisesti aina viikkovapaita kaksi peräkkäistä päivää viikossansa. Ei perinteiset lauantai ja sunnuntai, muttas on nyt vaine kuiteskin.
   Sitä ain "vuottaa kuin kuuta nousevaa" näitä vapaitaan. Pinnistää, pinnistää, ja pinnistää, ettäs työviikkosen jaksaa tehdä töitä ja pysyä kondiksessa, pystyssä - sitten vapaalle suurella ja ansaitulle.
Saa huo´ahtaa ja relata. Saapi tehdä muutahin kuin vaine sitä töytään; "Elämässä on muutahin kuin vaine työn teko.". Kerkiää jopa hoitaa asioitaan, tehdä kunnolla ja monen montahin kotoista työtä, sekä hommaa kondikseen. Kerkiää ns. puunata, putasta, järjestellä, hommata, touhuta, tehdä, askarrella, suunitella, jne..
   Ja joskus kerkiää jopa "sekentin tahi kaksikin" pitää ihan vain vapaatakin silloin! Tosin aikas harvoin tuossa noinkin lyhykäisessä ajassa vapaalle kerkiää heittää! On se sen verta lyhykäinen aika ja jakso. Hyvä kun kerkiää asiansa hoidella...
   Muttas sitten kun ajattelee ja miettii näitä tällaisia tekemisiään mitä silloin TEKEE, niin onpahan sitä vaine himputin hyvillään Töihin taasen lähteissään, ettäs mitä KAIKKEA sitä kerkesikään siinä ajassa ja jaksossa tehdä! Se ei jää siihen viiteen tahi kymmeneenkään tekemiseen - lie likemmä viittäkymmentä tekemistä, jos laskemaan ryhtyisi jokahisen "risauksensa".
   Voi, mitenkä sitä tunteekaan itsensä kerkeäväiseksi, osaavaksi, aikaan saavaksi ja ennen kaikkea sankkevan TYTYVÄISEKSI, kun kaiken aina puuhaa, ja sitten työviikkosen alkaissa stalladessaan Töihin, miettii kaikkea sitä tekemäänsä määrää. "Sainpas mie taasen jotahin aikaseksi!" "Olenpas mie sankkevan hyvä!"

   Sitä niin kuin...
...meinasin esim. olla tänä pänä heilumassa kamerain kera...
Toisin meni.
   Kois olen ja saanut juurikin äsken päätökseen mennä viikolla alkamani huushollini siivouksen.
Pyykit pessyt, silitellyt, "arkistoinut" hyllyille... Asioita peperisia hommaillut.
Ru´uankin lämpimän tein! Ja söin.
Nyt on hyvä olla. Kuin "kystä kyllä" saanut olisin.
   Mietin ettäs on se vaine hyvä ihmisen olla. Ylen äijy hyvä.
Näin kun viikkovapaani tänään alkoi - on kuin lauantaita elelisin, muttas tää tunne, tää autuus, kun olo on onnellinen, seesteinen.
Ei kiirusta mihkään! Ei Töihin, ei asioille, eikä nyt sitten valokuvaamaankaan.
   Hommailen vaine kaikkea rästissä olevaista ( 24/7-muoskain paperit tosin ovat aivan koskemati ollehet jo kokonaisen viikon! ), ja nyt teen sit tästä iellehen sitä mitä huvittaa, tahi ei huvita.
Iellehen vaine Aika Rauta nakuttavainen käy, Mummero kun tämä hommalta hommalle käy. Valmista tulee - pikku hiljaa. "Kyllä se siitä..." .
   Onni on elää.

   Kun elää ja sit "Kuta vanhemmaksi tulee itse, sitä nuorempi on joulu.", vahi mitenkä se taasen menikään?
   Itseäin kun täsä taasen näin vanhemmilla päivilläin kertailen menneisiin jouluihin verraten tulevaista tuota joulua, niin häätyy kyl sanoa, ettäs ei pidä paikkansa - ainakaan tuossa muodossa - tuo sanonta.
   Muistan ne lapsuuteni joulun odotukset, sen jännityksen, h-hetken ja sen jälkeisen olon sekä tilankin.
Muistan nuoruuteni joulut, muistan perheellisenä eletyt jouluni. Sen kaiken sen aikaisen koristelun, lahja-souvit, sukulaisten rumbat, yms..
   Muistan myöskin ajan jälkeen perheellisyyden; vielä kuljetin joulua mukanain, muttas jotenkin "kummasti" se on vaine vuosi vuoden jälkeen yhä vähemmäksi ja vähemmäksi kävi.
Itsellein laittelin joulukuusen viel eka vuosina. Sitten siitäkin luovuin ja laittelin tilallensa jouluoksan kattorajaan. Muita koristeita en vuosikausiin pitänytkään. Ei enää "kantti" kestänyt muita koristeita.
No, muttas, sitten se jäi se -oksakin poies. Ei mitään, "inge-ting".
Tänä vuona "myönnyin". Halusin itsellein jotahin tuonne porstuan lyhtyyn. En halunut hankkia kasveja sinne talveksi: Raukka-Parat kun paleltuvat siellä... Kynttilöitä? Eläviä ne olla pitäisi silloin! Muttas kun "laiskotuttaa" sen verta etten viitsisi niitä sinne ja sieltä poies, roudaa jokahinen kerta?!
Sittenpä kekkasin, hokasin, suunittelin... ( kun siin lyhdyssäin on mahdollisuuksia monenlaiseen koristeluun, KOSKA sen suunittelin ja rakensin alkujaan sellaiseksi! ), ettäs laitampas sinne ns. jääpuikko-JOULUVALOT!
Siellä ne nyt sitten ovat: ekat "joulukoristeeni" vuosikausiin! Siedän ne - ainakin vielä toistaiseksi...
   Niin, siis, ettäs ikää olisi paljon ja joulu takaisin tulisi?
Kyllä tuon -valon tiimoilta myönnän, myönnyn siihen, muttas muutoin kyllä ei. Ja vahvasti EI.
Sillä miulla on vaine jotesakkiin mutu, ettäs eivät ne muutkaan vanhemmat ihmiset oikein pruukkahan joulua tehdä ja laitella, JOS ei juurikin heidän tykö esim. sukunsa kokoonnu. Ja vasitenkaan nyt, kun on tää tällainen virus-aikakausi, niin ei todellakaan kokoonnu.

  Muistan kun muutin Majastain Matalasta tänne Majaani Mahtavaiseen. Sen kaiken isomman talon omaavan tavaramäärän ja pienempään mahtuvaisen määrän. Se kuin pitimmä isommista huonekaluistain luopua tahi saada ainaskin jonnehin annettua tahi myytyä, ja paljon pienemmän mittakaavan omaavia tiloillensa hankkia.
Muistan sen, kun pitimmä "suunitella" kaikki isommalla mittakaavalla olevaiset tavarat pienempiin puihin: pieneen tilaan mahduttaa tooooo-si paljon tavaraa entistä, jos mieli niitä itsellään iellehen pitää ja käyttää niitä.
Muistan myöskin se muutto-rumban ja kaikkinaisen vanhemman ja uuden asumuksen siivoukset...
   Nyt mietin sitä, kun eräs miun läheiseni tekee samaisen "tempun" elämässään, ettäs kuis se onnaa?
Siinä kun on vieläkin isommasta huushollista kymysys kuin mitä isselleäin silloin oli. Ja taitaapa olla meno viel pienempiin puitteisiin kuin mitä miul on tää nyt täsä.
Kuis hän sen tekee - yssin?
Miten hän saa KAIKEN sen mukaansa? Mistä hän on valmis luopumaan, mitä pitää itsellään ja mihkä hän sitten ne kaik´ jälkeen jääneet saapi laitettua, vietyä, annettua?
Mitenkäs sitten se siivous entisen asumuksen?
   Ja yleensäkin mitenkä sitä ihmiset hoitavat tään tällaisen muutto-rumbansa? Itse? Porukalla? Ulkoistettuna?
   Mitä sitä ihminen tuntee, kokee, ja miettii näissä vaiheissa?
   Mitä kaikkea sitä joutuukaan ihminen kokemaan henkisesti siinä muuttaissa?
On onnen tunne, kun pääsee uuteen kotiin ( ja vasiten sitten kunne on saanut kaiken sinne paikallensa ja päässyt asumaan, asettautamaan, sinne! ), muttas on varmahan sitten onni siinähin, ettäs on entisestään eroon päässyt - jos on päässyt... millä aikajanalla on päässyt/pääsee, jos pääsee? Ja tietysti tuo onni riippuu siitähin, ettäs mikä onkaan sen muuton syy? Onko ollut lähtö jonkin asian takia pakon edessä, vahi ihan vapaasta tahdosta muuten vaine? Onko paikkakunnan muutto esim. uuden työntakia vahi kenties puolison uuden tahi puolison uuden työn takia? Onko kyse lapsen tahi lapsenlapsien takia tehdystä muutosta: likemmä jälkipolvea muutto? Kaveriksi esim. lastenhoitoapuna tahi sitten, ettäs jälkipolvi hoitaa tätä ( meitä ) vanhuksiaan?
   Itsellein tulee surku entisen koin puolesta; itsekkin neljännes vuosisatasta samaisessa paikassa asuneena - koen ettäs "kotini" on yhä edelleen siellä...
Ja sitten onni ja ilo uuden puolesta. Hivenen skeptisenä tosin; kotiutuuko sitä koskaan uuteen ( takanain jo kuutisen vuotta enkää voi vieläkään sanoa, että kotona olisin! ), kokeeko onnen ja onnen hetkiä siellä?

   Kun ihminen tietää... tai no, lähinnä tuntee, on TUNNE sellattiis, ettäs kuuluu jokke-kulle, edes jolle-kulle, saati sitten joskus useammallekin ( esim. on perheelllinen, asuu josaikin suuremmassa yhteisössä, on sukunsa kera hyvinkin aktiivisesti tekemisissä, tahi vaikka vain on ystäviä, hyviä, rakkahia, sen verta paljon ja tiiviisti läsnä ), niin sitä tuntee et elämä on mallillaan, olo on onnellinen. Voisi kuvailla vaikka, ettäs sitä niin kuin leijailee pilvissä, on pumpulissa. "Kaik´ onnaa ja onnistuu. Kaik klaaraantuu." Asuipa sitä sitten misä vaine... vanhemmassa tahi uudemmassa asumuksessaan.