Arkea jouluna 2017.:
   Aaton aattona Töistä kotia tullessa taistelin vasten tuiskua ja tuulta. Tuota hyytävää Pohjolan valkoista petoa vastaan joka tällä kertaa tuulla tuippasi kylläkin jostahin lounaan suunnalta saapuen tämnne Suomemme maahan tuolta kaukaa Atlantilta ylitse Norjan ja Ruotsin korkeiden vuoristojen. Mutta niin vaine siin myräkkärintamassa oli tänne saavuttuaa yhä ytyä ja voimaan sen verta että ihan harmiksi tuo pisti sitä vasten talsiessa ja etumukseni vitivalkiaksi saadessain. Siin oli lysti hyvinkin kaukana sillä hetkellä kun vihuri tuo tuittupäinen vastaan änkesi, livahti talvisen takkini pienistä vahngossa rakosiksi jääneistä aukoista sisälle vaik mie kuin Töistä lähteissäin olin yrittänyt "tilkitä" jokahisen mahdollisen "avanteen" aivan umpehen asti. Siin tuli matkalla tuolla lyhykäisellä mieleen vaikka minkä laisia ärräpäitä sun muita mutinoita, oli se vaine sen verta epämukavaa matkantekoa, se.
   Kunne kotia asti jouduttauduin lävitse tuiskun ja tuulen oli ejessäni sen armottomat lumityöt takatontillain sekä Hepo Hopiani ynpärillä. Se kun on tuo Hepon "karsina" sellaisessa paikassa että IHAN jokahisella tuiskulla  ( pienemmälläkin puhurilla ) haluaa Ukko-Ylimmäinen kasata taivahan antinsa juurikin sille kohtaa tuota Kulmakunnamme parkkipaikkaa. Siinä sitten lykin niin kolaa kuin lumentyönnintä sen tunteroisen jos toistakin samaan aikaan kun saunani tuo ihanainen lämpesi miun sinne ylisilleen mennä löylyihin lämpimiin. Mikäs oli siis moisia kinoksia "vieritellessä" kohdasta A., B., C., D., ... kohtaan Z., Å., Ä. ja Ö. kun oli sen jälkeen tiedossa lempeät ja ytimiä lämmittävät löylyt tumman puhuvien ylisteni katveessa miun? Mielelläänhän sitä ensin ahersi "niska limassa" kun sitten ylisille sai kavuta rentoutumaan.
   Ehtoon tuon aikana otimma ja kasasin kaik jo aikaisemmin paketoimani ja suvullemme menevät lahjapaketit itse aattoa varten valmiiksi muutaman ISOn kassisen sisälle. Siitä se oli sitten aamusella helppo kapata kassit mukahan kiikkumaan ja matkaan kimppa-kivaan lähteä. Jotahin muutakin mie siin puuhailin mutta en nyt vaine mieleeni saa kaikkea tekemääni. Jotahin se oli, ja jonnekkin ne mielestäin ovat hävinneet; töllön töllötystä... Ai niin, Otinhan mie ja olla öllöttelinkin tovin ( pyykin pesun ja silittämisen lomassa mm. ) nautiskellen tämän talven, tämän Joulun, ensimmäisistä glögi-kupposistani! Olipas se ihanaa: vain mie, toimeton hetki ja pari kupillista SOKERITONTA glögiä - jam!

   Tänään, aattona, sitten aamuni alkaissa jotahin neljättä käydessä tuumailin mielessäin että eläpäs Mummero nyt hörise vaan käännä vaine aivan rauhassas kylkeäsi siin sänkkysen pohjalle ja yritäppäs viel unta kalloosi saada. Näinhän mie teinkin: torkahtelin, käänsin kylkeä, torkahtelin ja käänsin. Käänsin ja - sitten jo kuudetts käyden periksi annoin nousten reippahasti ylös ja astellen aamutointen jälkeen taasen ulos sekä - lumihommille. Ei siel onneksein ollunna sen verta lunta tullunna öiseen aikaan kuten mielessäin atvailin vaan köykäistä olivat nytten aamuiset työntöni miun jälkeen makoisen yöni.
   Päivää tätä jouduttaiksein ryhdyin salatin tekoon jottei sitten sukumme mummon ( äitini miun ) tykö mentyämme enää tarvihde kaiken muun kukkuraksi sinne keittiöönsä piskuiseen ahtautua ja alkaa sitä siellä tekemään. Hyvä olikin kun näin laskeskelin sillä kunne perille mummon tykö päästiin niin oli siel keittiön kätköissä jo sen verta monta kokkia että turhaan sinne enää yhtä lisää olisi tarvinnut.
   Matka mummomme tykö ( kuten sieltä poiskin sitten ) taittuvi mukavissa merkeissä pirssillä ajellen kera kahden muoskain miun ja heistä yhden avokin sekä yhden mukeloin kera. Juttu luisti niin heidän kuin pirssikuskin kera ja matka taittui sujuvan sukkelaan.
   Itse perillä sitten tapahtui viimoiset mahdolliset kokkaukset sekä pöydälle itse kunkin mukanansa tuomien antimien kasaaminen. Nyyttäri-periaatteella kun jokahinen Joulu olemme pruukanneet kokoontua ain jonkun tykö - niin nytkin siis.
Siin syötiin, joutiin ja rupateltiin. Rupateltiin, juotiin ja syötiin. Niin ru´uat kuin jälkkäritkin. Välleen kuunneltiin kun sukumme pineimmät pirpanaiset laulaa lurittelivat erinäisillä kielillä ( siis ihan oikeille eri maiden kielillä ) jouluisia lauluja meidän muiden kuulla. Laulettiin siin myös yksissä tuuminkin jokunen laulunen.
   Näin taittuvi sujuvasti ja sukkelaan tämä yhteinen aikamme kera väkevän noin 20 henkilön sakkimme josta vaine muutama tänä Jouluna matkasta puuttuvi. Syystä että esim. tyttärein miun Matkustavainen par´ aikaa siellä kaukomailla kaukana, "siellä missä pippuri kasvaa", on.
Se että jos joku tuiki tuntematon sinne sekaamme joskus eksyisi, jos joku asiasta mitään tietämätön seuraamme tulisi, jos joku kärpäsenä katossa olisi ( josa se kyllä kärvistyisi alta aikayksikön kun tunnelma olisi siellä kattorajassa varmasti aikas lailla paljon kuumempi, kuin mitä se meillä lattiarajassa olevilla jo kuumana tuntuvi! ) tahi vaikkas joku olisi ns. ensikertaa ( vävynä, miniänä tahi muutoin jonkun uutena kumppanina seuraamme saapuisi ) matkassamme mukana niin hän varmaan peljästyisi perin pohjain ja luikkisi pakoon pika-pikaa. Miksikö?
No kun... meitillä vallitsee sen ihanainen, täyteläinen, kaiken kattava ja kaiken allensa sulavasti sulkeva, yhtäaikainen ja aina toisemme ylitse yltävä, tasaisen sulava puheen sorina joka sitten taasen näin pienessä tilassa kuin nyt mummollamme sattuu kotinsa olemaan, tuntuu varmaan aikasmoiselta "kakofonialta".
Voi sitä IHANUUTTA kun yht´aikaa on puhetta ja sorinaa jokahisessa sopukassa. Ei ole paikkaa ei kolosta josta ei ääntä kuuluisi ja josta ei jota-kuta juttukaveria itsellensä löytäisi. Päin vastoin jos siellä joukossamme aivan rauhassansa ja yssinänsä tahtoisi olla niin se ei kyl milläskänä onnaisi. Ei siellä vaine sellaista sopukkaa ole olemasa et siin voisi yssin olla ja siihen pesänsä perustaa. Ei sit milläskänä koska kaik ollaan yhtä suurta porukkaa, perhettä. Ollaan me sen verta sukurakasat sakkia.
Sitä se varmaan puolisonikin silloin kauan kauan sitten jutteli ja ain sit muisteli, että kun hän eka kerran Joulua matkassamme vietti ni et miten me kaikki ollaan äänekkäitä ja vasiten yhtä aikaa puhua pälpätimme. Se oli hänellekkin aivan uusi uutukainen kokemus. Toisaaltaan mietin ettäs miten se voi olla niin? Mitenkäs sitä sitten toiset suvut ja perheet kokoontuessaan toimii? Vaikenevatko he ja hissukseen juttelevat? Vahi kokoontuvatko olleskana - milloinkaan, kuten ymmärsin ( ja sain kokeakkin ) et esim. puolisoni suku ei oikeestaan koskaan tehnä.
Mutta se siitä nyt...
   Aikamme täsä leppoisessa seurassamme oltuamme hajaannuimme kukin tahoillemme, kotiamme, napamme ah niin täpösen täynnä kaikesta pöytämme kystä-kyllä-tarjoilustamme, ja onnellisina tästä kaikesta jouluisesta ihanuudesta jota taasen saimme yhdessä kokea.
Ensi vuonna sitten uudelleen...

   Kun mie ja tyttäreni 24/7 olimme tänne miun kotiani saapuneet oli vuorossa kaikkien kapsäkkiemme purkaminen ja saatujemme lahjojen katsanto lävitse jotta mitäs sitä tulikin saatua. Siin oli kumpaisellekkin ihan "mukiin meneviä" ja tarpeellisia jutskia. Kivaa.
   Ja kunne tämä "sessio" oli suoritettu, oli vuorossansa uudelleen tankkaus mukaamme saaduin ruokien.
On se vaine kiva kun ensin yhdessä tuumin teemme kukin tahoillamme jonkun osasen joulupöytämme antimista ja sitten syötyämme niitä yhdessä, saamme lopuksi jokahinen niistä "jämistä" oman ohtaimemme ( halumme ) mukaan apetta mukaamme syödäksemme niitä sitten kotonamme kunne tarvista tulee. Ei tarvitse heti olla puuhaamassa ja tekemässä minkään laisa ruokaa kenenkään meistä vaan saamme edelleen nauttia jouluisista antimista sitten kun haluamme.
   Mutta kun olimme saaneet jouluiseen tapaan nassua täyteen taasen kerran niin... tyttärein tämä hivenen erilainen pyysi ja saikin itsellensä "ikiaikaiset", tuiki tutut - mikrossa lämmitetyt juustovoileivät joita hän on syönyt koko tämän tähän astisen elämänsä ajan aina pienenstä pirpanaisesta lähtien!
Siinä näitä leipäsiä tehdessäin ja sitten hänen niitä syödessä totesin että on se tämä maailma vaine ihmeellisen ihana!
Ensin mennään ja ollaan yhdessä "kauheassa" metelissä ja sitten kohta kun ollaan näin kotosalla aivan rauhassamme niin mitenkä sitä onkaan olo auvoinen kun saa olla vain "yssinänsä", hissukseen ja hiljalleen. Ei tohinaa, ei kiirusta, ei hälyä, ei helinää - vain tutusti ja turvallisesti me kaksi kuten ainakin kun hän tulee tyköni kyläilemään.
Ensin tehdään ja rakennellaan kystä kyllä isommalla porukalla ja sitten kun mie näin kotonani teen tyttärellein näitä leipäsiään niin mitenkä sitä onkaa äitin syvän sykkyrällään ja tunne että maailma on sittenkin hyvä, turvallinen ja ja että maailmassa vallitsee - rauha.