...puseron alle kyhjöttämään. Ikävä riipii rintaa, suru pyrkii tykö.
   Johtuskohan siitä että olen nyt tavallaan kaiken tehnä kuntoon sitä varten että tästä näin niin kuin lähteä voisin - jo nyt vaikkas; ei ole enää tointa mihkä ryhtyä? Ei pakollista tehtävää. Kaik on tip top jotta sit kunne palajan niin on kiva kotiinsa taasen tulla ja palata. Vahi johtusko siitä ettäs kun nämä tekemiset näin loppuivat niin nyt on aikaa olla ja ajatella? Sitä niin kuin "kuulee omat ajatuksensa", kerkiää pysähtyä toviksi ja miettiä erinäisiäkin asioita; sekä niistä sitten havahtuu että ei he-le-katissa! Senkö takia sitä aina pyrkii touhuamaan jotahin - ettei kuulisi omia ajatuksiaan, ettei tarvitseisi ajatella mitään? Pyörii vaine ja hyörii ylt´jympäriinsä alvariinsa, kuin Tuulispäänä. En pysähdy, en asetu - teen vaine kunne sit viimein ehtoon korvalla "kaadun" sänkyyni.
   Tylsiä nää tällaiset tekemättömyydet. Todella tympiää. Ei mitään, ei misään. Tietty onhan sellaisia pieniä normi-askareita kuten ru´uan laittoa ( monesti otan kyl, isomman satsin tehtyäin ja niitä sitten pienemmoíksi annoksiksi pakkaseeni laittamia ruokia, sulamaan, lämmitän jotankin, ja sit syön ne - ei tarvitsekkaan tehdä/kokata edes ruokaakaa ), pyykkäystä, yms. muttas niitä ei "lasketa" kun ne ovat normeja.
   Mietin että olisipa jo mökillämme painari käytössä. Olisi sinne laitettu jo vedet vesijohdon kautta toimimaan niin siellähän sitä sitten nyttenkin olisin touhuamassa. Pesisin kaik nuo varastoin puiset lattiaritilät ja erinäiset jutskat jotka talven mittaan huusholliini hankin... Lauteet pitäs vosekkia. Samaten tuo kyökkini katossa roikkuva raskas metalliteline... Muttas kun ei niin ei. Ne ovat sit joskus vasta ilmojen lämmettyä, kesämmällä kelillä tehtävissä - kunne vedet ovat laittaneet kulkemaan.
Sitten olisi myöskin kuistin ja pation veteleminen kyllästeellä muttas kun tuo ilma ja tila on nyt tuota mitäpähän se on, niin ei siihenkään nyt pääse! Tai pääseehän siihen muttas ei oikein toinna yrittää sillä jos vaikkas ne vosekkiskin, niin eipähän tuo mitään avittas - enempi töpinkiä tulisi vaine; eivät kuivuisi olleskan näin kylmällä ja kostealla kelillä.
   Mitäs sitten? No, vaikkas lukemaan? Kyllä, sitä teen aikain kuluksi mielelläin. Aina silloin tällöin sivunen kun olen kerennyt, aikain kuluksi. Esim. kun vatkaan jotahin niin miulla on usein jokin lukukirjaseni siinä tykönäin ja sivusen, tahi kaksikin, kerkiän lukasta kunne taikinainen sen kertainen on vatkattu valmihiksi siinä. Tai kun rojahdan ehtoolla Itulaatikkoon, juuri ennen maatemenoain muutamiksi minuuteiksi, niin siinä silloin; sivunen ja muutamakin... Tarina vaine etenee - ei tarvihhe viettää ns. luppoaikaa, ei. Ja pääsee mielikuvitustain käyttämään tarinoiden nuiden pyörteissä, kivasti.
Mietinkin täsä juurikin tänä pänä ettäs se on varmahan eräskin kirjanen jonka miekin olen lukassut elämäin aikana. Vasiten nytten täsä sanotaanko 2000-luvulla ja sen jälkeen kun ei enää ole 24/7-tytärtäin kotonain samaisen katttosen alla. Ihanaa. Sittenkin. Sanon: "Sittenkin.", sillä olen luki-vaikeuteinen ihminen ja lukemiseni on ollut hankalaa aina...
Kertonut kenties olenkin jo tään muttas kerron nyt silti uudelleen....
Lapsena ja nuorenakin viellä kun lukeminen oli tosi vaikiaa niin kyllähän mie esim. kylämme kirjastoautosta lainasin aina kirjoja mutta harvoimpas niitä sit luin olleskan. Palautin vaine ja lainasin uutta. Siis vaine tavan vuoksi: "Kun siskotkin kerran lainaavat - niin miekin..." tajuamati sen kummemmin että siskoni osasivat lukea ja sujuvasti. Mie en.
Sitten myöhemmin vajaata 20-vuotiaana löysin lukemisen ihan oikeesti - kunne tuli perhe ja lukemiseen ei ollutkaan enää aikaa olleskan. Pöh. Muoskat kasvoivat ja aikanaan harhaan hajalleen hajosivat, kuka kunnekkin, mikä minnekkin, ja miulle jäikin jo aikaa jopa tarttua jokuseen kirjaseenkin kiinni.
Tultiin nykyisyyteen ja kirjat kulkevat nyt sit mukanain; sivu silloin, toinen tällöin. Vaikiaahan se on iellehen lukea. Monet rivit pitää tenkata uudelleen ja uudellen. Lauseet kerrata ja pilkkoa jotta jymmärrän mitä niissä lukee ja mitä tarkoittavat sanaset sekä lauseet nuo muttas niin vaine menhään niiden kera iellehen päin. Monet vieraskieliset sanaset, nimet ja kirjaimet nousevat teksteistä nuista Mörköinä vastaan. Kieli on monella solmulla niitä lukiessa ja tuskinpa aina "oikeneekaan" oikein - puhumatikaan ettäs osaisin lausua niitä ääneen oikein muttas onni lukiessain niitä mielessäin  lausuessain KUKAAN ei kuule kuin mettää kohti, honkaset vaine kolisten, menhään niihin kera!
Se vaine... että nyt loppui kirjat täl haavaa miulta! Ei ole ostettuja, ei lainattuja - ja kirjastot ovat kiini viellä täl aikaa tuon pahuksen viruksen takia, niin etten pääse uusia lainaamaan! Kenties ( en ole nyt tarkistanut nettisfääreistä et kuis onkaan? ) voi jo netin kautta tilata ja lainata muttas kun "kauneus on puoli ruokaa" syödessä niin, niin on myöskin täsä: se että saapi itse sieltä hyllyltä valkata, lukasta taustateksitinsä ja sit miettiä että lainaanko vahi en, tykkäänkö vahi en, niin mieluummin isse kirjastossa käyden - kiitos.
( Onni on kuiteskin "lukuvarana" muutamia vanhoja aikakausilehtiä olemassa... "enempään nälkään".... )
   Mielein miun tekevi laitella matkani kohteen paikkakunnalle netin kautta ilmoitus: "Kaksi kättä auttavaista, kaksi kättä tekeväistä... kenkä olisi tarvis, kenkä apua kaipaisi? Ottakoon yhteyttä Mummeroon...", sillä tarkoitus on sen verta olla siellä ettäs voi käydä kenties niin et miun aikain pitkäksi käy jos ja kun paikalleen pitää asettua! Olla vaine. Olla olematonta, viettää aikaa ollen vaine? Mie?
Muttas ja kun olen näin tekeväinen, sekä olen täsä vuosikausia jo aina silloin-tällöin tehnyt erinäisiä vapaaehtoistöitä siellä sekä täällä, niin miksen sitten tuollakin? Miksi en?
Mikäs sen paree olisikaan tutustua paikkakuntaan, paikkakunnan ihmisiin ja tapoihin?
Se vaine ettäs nyt ollahan "virus-kaudella". Elikkäs se ettäs vaik kuin mie ilmottaisin niin kukapa sitä sit ketään touhuihinsa mukaan ottaisi? Kuka haluaa "kyseinalaistaa" tuurinsa vaik kuin molemmin puolin tietojemme mukaan terveitä oltaisiinkin? Pahuksen virus!
Jotenka pitää nenga alkaa Mummeron tään opetella olemaan vaine. Huh!
   Eikä Kullastakaan kuulu, ei nävy, mitään....
   JOTENKA ei ihme että suru seuranain supattaa, kaipuu kasvaa karsia, ikävä itsestään ilmoittavai, itsetunto ikeen painuvi. Pöh!