Hyvin ansaitun ja nukutun yön jälkehen havahduin noin puoli kuuden hujakoilla, tuon viha-rakkauteni kohteen viimeisen korahduksen äänehen! Se veti silloin äänekkästi viimoisen kerran henkeänsä sisuskaluihinsa ja sanoi sitten et se on nyt loppu. "Enää ei virtasknaa tule, ei sit tipan tippaakaan."
   Ja mie päätöksein tehnyt olimma; lähden kotio, piste!
   Siinähän meni sitten aamun tunteroiset nuo ahertaissa, mökkiä lainattua siivotessa saunoja myöten ja pakkailessain kimpsuin sekä kampsuin kap´säkkeihini takaisin päin. Reikä-reikä puoli seittemättä käydessä olimma valmista "pässin lihaa" jo.
Aamupalasta viimeistä; jaksan ajaa. Vessakäynti viimeinen; ei tarvii pissapaikka ettiä. Viimeiset hyvästit paikalle - koko Luovolle olevaiselle.
   Tunne tyhjyyden sisukaluissa, kaipaus joka jäljelle jää. Se tunne ja tila; ei hennos viel milläskänä lähtiä!
Sydän murtuu, sydän jää.

   Kirjasin vieraskirjaan mökin lainatun:
   "Ihana kotisatama; ulkona Tuuli Tuiveroinen, tuittupäinen, yhä vaine ylemmäksi yrittää puhkua ja puhaltaa meren tummia syövereitä, pinnan valkiaksi vaahtopäiseksi.
Ympärillä mettä sangen sankia keinuu tämän yrittelijään "ylkän" tahtiin kuin piirileikkiä konsa tanssahtelisi. Taipuu, taipuu se - muttei taitu.
Mökki tää piskuinen kaiken keskellä majailee mailla näillä, kuin juurensa tälle maalle antaneena, näiden olemasa olonsa vuosikymmeninä. Tätä ei moiset Tuittupäät, eivätkä sen puoleen Valkopäätkään, kummemmin heilauta, eivätkä vaikuta.
Tässä seisoo paikallansa vankkumattomana ja varmana.
Turvaa antain, turvaa tuoden, Maan Matoselle, Matka Miehelle ( naiselle! ), Kulkijalle Kummalle.
Tänne ei yllä vihmo nenga minkä luati, tänne ei yllä katala maailma ( eikä mm. netti tahi sähköt :) ).
Täällä on hyvä olla ihmis-lapsen, tääl on tilaa olla ja eliä - hengittää, ajatella.
                      Kiitos siulle Mökki-Pikkuinen!"

   Käväisin luovuttamassa Siikamarkkinoilta noilta kuvaamain kuvat asianomaisille, sekä antamassa vuokramökkini avaimen omistajallensa, muttas sitä ennen viel kerran viimeisen kävin meren rantamille ja Taivaanrantoja maalailemassa:













   "Mainingit."






   Täsä vaiheessa tätä aamua kulkevaista, hokasin rannalle tullehen YHDEN toisen ihmisen! Hänellä oli ilmiselvästi meininki mennä mainingeille noille mesoaville lautailemahan jonkinlaisen purjehen kera. "Wau!"
Käyskentelin "muina miehinä" ( siis naisina ) tykönsä jututtamahan häntä. Kerroili paikallisia olevansa; tuosta Oulusta vaine. "Likimmä 30 vuotta jo harrastanut. Leijalautailua tää on."
Kyselin lupaa kuvata kun vesille menee ja pääsee?
"Kyllä saa - tosin ei tätä voi kuvata. Ei se onnistu. Ei onnistu tällaisen lautailun kuvaaminen konsa oikein."
Esitin eriävän mielipiteeni ja kertoilin hälle, ettäs olemma mielestäin kyl onnannut.... useammankin kerran. "Saanko kokeilla?" Luvan sain.
   Sillä välin kun tämä uskaalias, uhkarohkea Rohkelikko ( toinen kaverinsa tuolla satama-altaan ulkopuolla, Perämeren aavan seljän kupeilla samaan aikaan purjelautailemassa ) asenteli kamppehiansa valmihikai mie jatkoin kuvaamistain.
Käyskentelin pitkin rantaa ja täytyy myöntää et aivan asiaan kuulumattomissa vermeissä nyt! Olinhan vaine menannut tuolla asfaltilla ruikuilla ja kuvailla. Ei, en maihin "laske" olleskana, en.
"Muttas kun.... Leijalautailija.... kuvausta.... voisinhan mie - enkö voikkin?"
Niin sitä sit mentihin ja mentihin kovastikkin:



   Se oli juurikin tään kuvasen otonhetkellä kun seistä töpöttelin erään tään rantaman piskuisen niemen nokalla, kuivalla maalla, ja tunsin kuin ah, niin ihanainen, meren tuon aavan ja märkäsen, kostea suudelma hulahutti miun VIIME reissullain hankkimain kenkäset aivan läpimäriksi!
Aalto tuo kostia, aalto tuo nopia ja aalto tuo nopian kostia pusunsa antoi, kosteuden kenkäin sisään kantoi! Ah, sitä ihanuutta!
   Silmän räpäys ja kaikki aatokset mielessäin:
"Ei-kä!" "Mitä teen?" "A-pua!"
"Mie taukki-tallero - taasen tälleen!" "Etkö sie opi milläskänä: meri on vettä. Misä vettä siellä kumikengät!"
( Pikku-piru toisella olallain; "Mites se viimeksi kävi kun siulla kumpparit olivat jaloissasi?" )  "Niinpä, mikä tae nekään siis ovat?"
"Onneksi vaine kengät kastuivat.... ja sukatkin näemmä!"
"Ei-kä! Nää on ne miun uusimmat ihku-kengät!" "Änkerö-känni!" "Mitä meninkään tekemään?" "Ei-kä!"
"Mitenkähän käy nyt? Kestävätkö nää vahi ovatko kaput?" "Uudet kengät - ihan uudet kengät!"
"No, nytpäs sit nähdään "mistä kana pissii, mistä tehdyt ovat"? " ( "Taitaa "kan pissiä" toin teolla - sen verta märiltä kyl tuntuvat!" )
   Ja samalla sitten tuumasin jällevän et "ken leikkiin ryhtyy, hän sen kestäköön" elikkäs kun kerta menin ja kysyin luoaa kuvata sitä lautailijaan, niin enhän mie nyt kesken jätä, en poistu "rintamalta" tältä vaine yksien ainohin märkien kenkäin taatta! En tosiaankaan!
"Hymy pyllyyn" ja asemiin. Valokuvasin sarjasen eri kuvakulmista:



   Lautalla "pienoisen kahvilan".
Lautalle päästyäin/päästyämme, tunsin eka kerran näillä reissullain tuonne, et nyt muuten keinuttaa! Keinuttaa kunnolla. Senkin verta et miusta ei olisi ollut lukemeen mitään siinä keinunnassa kiikkuvaisessa.
Onneksi en halunutkaan olla paloillain vaan menhä ulos tiirailamaan ja kuvaamaan.
   Astahdin kannelle, kuulostelin rytmiään. Kyllä, kyllä - "vanha merikrapu" merensä ja rytminsä tuntevi! ( Mie mikään merikrapu ja merenkävijä ole! ) Rytmi löytyi, tasapaino asettuvi aloillensa ja mie niiden mukana.
Mikäs oli ollessa kannella tuolla tuulisella, menenkäynnin kovan käydessä - joskus kait kovempiakin tosin on tutana?
Ei ni mitään huolta, ei. Kunneka sitten erehdyin... Erehdyin vaik´ kuin katsastin ensimmäisenä et mistä päin tuulee, mistä vinkka tuo käy? Mistä tulee pärskeet korkeimmat, mistä pärskeet lautalle asti ulottuvaiset?
Niinhän siin sit kävi, erehdyksein tuon kautta, että viimeisen kastehen tälle reissullein sain kannella lautan matkaavaisen. Tuli aallokon pärske ylitse muiden, tuli pärskehet sankkevan märät ja miut kastoivat. Kastui kuve toinen takkiseni, kastui lahje housujeni, kastui siin kyl toinen villasukkakin polviin asti ulottuvainen. Pah! "Taasen märkänä!" 









   "Hetki siii-niii-nen."



   "Kotipuu." - ja jää hyvästi. Kaikki kotona, mie en.

   Matkalla, tien päällä.
   Tuli jännä kohta luonnon keskellä, tien päällä, ajaessain kotimatkallain.
Tuli kohta josa oli ynpärilläin tummat pilvimassat joitten tummuutta siel, sille paikalle yltäväinen, Arurinko Armahan loiste viel enempi tummensi. Nuo pilvimassat ynpäröivät tuon seutukunnan ihan jokahiselta kantilta aivan kuin olisivat luonehet sellainen tyven myrskynsilmä siihen kohtaan, sillä juurikin sillä paikalla oli aivan pilvetön taivas josta Taivahankannen sini näkyi pilvetönnä ja josta tosiaankin Aurinko Armas pääsi sit paistelemaan kaunihisti tuohon seutukuntaan. Se oli kuin olisi ollut silmä myrksyn, piste pilvisen massan keskellä, Taivahankannen reikä.
Tosi kaunista, kirkasta, valoisaa.
Meni kotvanen matkaani tuota taittaissain ja sitten kohta olinkin jo taasen "myrskyn keskellä", siellä tuon kirkkahan silmän ulkopuolella. Tuli tummennus, tuli harmaus. Pilvimassat peittivät Taivahankannen kaikki-alta ja alta-kaikki.
   Huomasin siin samalla, vaik kuin Aurinko Armasta ei enää näkyilytkään olleskana, ettäs on muuten taasen huomattavissa seutukuntien näiden kahden eroavuudet helposti.
Luovolla ollahan jo ihan ns. lehdettömässä syssyssä kun taasen täällä mantereen syövereissä viel puissa lehtiä ja väriä on. Eikää sen puolehen tuulutkan olleskan kuten tuolla merellä tuuli.... Oli paljon tyynempää ilma ja tila olevainen.

  Matkalla pohdin tapaani ( tästä olemma tainut aikaisemminkin pakista ) katsastaa tienviittojen nuiden matkanpituutta osoittavien määräänpäiden nimistä ja kilo sekä metrien pituuksista, aina sen kaikkein alimmaisen kohtehen määre vaine kerrallansa.
Tiedossain ja muistissain on tosin usein niiden paikkojen nimet jo olemasa, muttas nuiden väliensä kilo ja metrien määrettä en osane kuiteskaan sanella tahi atvailla matkaani Maailmalla Avaraisella taittaissain.
   Se vaine... et kun kasson tuon alimmaisen, niin miusta tuntuvi et matkain taittuvi nopsempaan. On aina vaine kerrallansa se pieni ( pienin niissä merkeissä ilmoitettu ) määre kilo ja metrien tavoitettavana, taitettavana, saavutettavana. Siitä ne isommatkin sit "huomaamati" pienenevät kunne vuorollansa vastahan tulevat. On tavallaan "nopeasti" määränpää tavoitettavissa.
   Varmahan aikas kummallista ajattelutapaa ja ajatusmaailmaa, muttas minhäs teet kun ajatukset vaine näin kulkevat, piste.


  
   Mitä tästä reissusta opit sie Mummero harmaja hapsinen?
   En ni mitään. En jos ei oteta nuita "märkä-kohtausiakaan" huomioon ja joissa ei oikeestaan mitään oppia sit ollutkana olemasa.
   Jonkin kumman kaipuun kaijun kylläkin, muttas sehän sit onkin sellainen asia josta ei puhuta, ei pakista, jotenka - ei mitään, ei misään, ei kukaan. Se siitä.