Aamu tämän päiväinen valkeni Katinkullassa pilvisenä mutta sateetonna. Ilmassa oli jälleen usvaa utuista ja pakkasen poikasta.
Ennen kuin aamiaiselleni lähdin sain sängyssäin loikoillessa oivan oivalluksen; ne gluteenittomat jauhot ja muut mitä juttelin eilen sen keittiön emännän kera - miehän saan kopsattua muutamia ohjeita tämän koneeni kautta täältä blogistani, tallennettua ne tikulle joka sattumoisin sattui nyt olemaan mukanani kun lähteissäni vein niitä valokuviani eräälle tilaajalle, ja sitten vietyä NYT JO niitä ohjeita hänelle! Ei tarvitse sitten kotoa käsin niitä hänelle sähköpostilla lähetellä. Vau!
   Aamiaisen jälkeen pohdin että lähtisinkö uimaa? Ei, en lähde sillä se aukiaa vasta useamman tunnin kuluttua. Lähtisinkö ulos kreippailemaan? Jaa, voisihan tuota... mutta entäs jos en lähdekkään? Mitäs sitten tapahtuu tahi jää tapahtumati?
Aloin pikkuhiljaa pakkailla kamojani kaps´säkkeihini ajatuksella että päätinpä nyt mitä sit päätinkään niin ovatpahan ainakin jo osiksi pakattuja. Siinä niitä tavaroitani kasseihini lykkiessä hokasin sitten että teempähän tään nyt sit samoin tein loppuun asti kun kerran alotinkin; koska en kerta uimaankaan mene - enkä sit sinne uloskaan. Sillä tiedän tasan tarkkaan että kun mie nyt pakkaan, luovutan ovikortin ja lähden ajelemaan niin taatusti miun tulee ulkoitua matkallain kotia kohden mennessäni koska kameran kerahan mie kuitenkin kuljeskelen. "Rantaudun" vähä välleen ja kuljeskelen kamerain kera paikasta toiseen.
   Näin sitten tapahtuikin; pakkasin, luovutin, ajelin hissukseen ja kuvasin siellä täällä ajatuksilla monen moisilla:

   Kun olin matkaani lähtenyt ja juuri ja juuri paluumatkani kerennyt aloittaa tuttua tutumpiakin reittejä pitkin ( Suoraan Vuokatista alaspäin. Ei Kajaanin kautta Iisalmeen vaan suoraan Laalajärvelle päin. ) ajatuksiini hiipi että tämä taitaa sitten olla yksi niistä "pitää tehdä" -jutuista puolisoni jälkeen. Muistot yhteisiltä reissuiltamme kuljeskelivat mieleni sopukoihin niistä kerroista kun kahden näitä samoja teitä pitkin ajelimme reissuillamme. Lähinnä sukulaisissa käydessämme siellä ( kirjoitan tätä nyt jo kotonani ehtoolla ) Kainuun puolessa. "Tuo mutka, ja tuo mäki. Tuossa pysähdyttiin ja tuossa pysäyspaikalla näimme sen suuren Ritariperhosen. Tuosta suosta juteltiin kerran nuin ja nuin." "Katsoppas sie, tuohon on tullut aukko sitten viime kulkemamme..."; huomaten kohta että miehän siinä nyt itsekseni ajelen eikä puolisoa rinnallani ole.
   Ohitin paikan joka puolisoni äidin kotipaikka oli joskus hänen nuorena ollessaan... ajelin tutut tiet ja tienoot...
Saavuin Laakajärvelle ja käänyin Jyrkkää kohden jossa taasen koht´sillään hokasin metsän lehdettömien puiden välistä pilkottavan järven, ja siin järven rannalla ei ollut asutusta mutta olipahan metsätien pohja joka Kulkijaa Kummajaista luoksensa kutsuvi:

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%281%

   Kämäräisenjärven selkää ihastelin tässä rannallansa.
Tuumailin että näyttää nyt yölliset pakkaset tehneet tehtävänsä ja saaneet kaikkien pienien ja vähän isompienkin puturoiden pinnat jään kouriin. Aikas isoltikin - tästäkin isosta järvestä oli jääpeitettä aivan tuonne silmän kantamattomiin asti. Liekkö sit siel ihan suuremmalla selällä viel ollut sulaa, sitä tiedä en mutta näin rannalta päin kattoissa näytti et aivan koko järvihän se jäässä jo on.
Ihastelin myös tämän rannan ihanaisia venhoja joita oli likemmä kymmenen kipaletta ja jotka jo talviteloille oli rannalle nostettu. Niissä oli värikylläisyyttä kerraksensa kun kaik venhot erivärisiä olivat.
Ja olihan siel sit yksi ihanainen huussikin. Meinasin siitä ottaa kuvan mutta sit ajattelin että se olisi ollut aikas kroteskia jos sen tänne blogiini olisi sit viel laitellut, joten jätinpä kuvaamati. Ihastelin vain sen ypö-yksinäisen pytingin iän-ikuista patinoitunutta laudoituspintaa kera harmaan värinsä ja eläväisen jäkäläpinnan.
Se oli sellainen "söpö" jos ulkohuussista nyt niin voi sanoa? Sellainen joka näytti et tuskin enää kauan siin pystyssä pysyy.

   Saavuin Jyrkälle ja sen Ruukille. Täällä sitä taidettiin puolisoni kera kerran ns. tuvassa käydä mutta koskaan ei jalkaannuttu maihin asti yhdessä kulkiessamme.
Se taasen ei tarkoita sitä ettenkö MIE nyt voisi yksinäni sitä tehdä! Ei todellakaan. Jotenka mie kaarsin kaarani, asetin Hepo Hopeani ja pysähdyin toviksi tälle paikalle, tämän paikan parkkipaikalle, ja lähdin vaeltelemaan.
( Ruukilla on tuotettu 1800-luvun alkupuolelta asti aina 1919 vuoteen asti takki- ja kankirautaa sekä nauloja ja valutavaroita. )

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%283%

Tässä kuvasin Ruukintuvan puoleiselta rannalta alavirtaan kun hokasin tämän päivän ensimmäisen AURINKO ARMAHAN tuolla vastarannalla! Ja niin kuin se aamulla anivarhain niin pilviseltä tämä päivä näytti... Aurinko! Vau! Nytkö se sitten alkaa näyttämään Aurinkoa kun miulla jo viimeistä viedään lomapäivistäni?!

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2812

   Ylävirran puolella on tälläinen kirkko! Tämä on todellakin kauneimpia alttaritauluja joita olen nähnyt "ihmisen rakentamissa" kirkoissa mitä olen kuljeskellut läpi!
Tässä on tällainen "ikihonkainen" alttaripaikka ja sitten puiset, oikein kirkon oloisesti riveihin asetellut, paikoillansa pysyvät, kirkkosalin penkkirivistöt kirkon "salin" puolella.
Mutta tuo alttaritaulu...

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%285%

... voiko sitä enää parempaan suuntaan, paikkaan, rakentaa? Tai siis tehdä paremmannäköiseksi, kun tuskinpa vaine ihminen osaisi näin taidokkaasti alttaritaulua piirtää, maalata, veistää, tms. tehdä kuin mitä Luoja on sen luonnostansa luonnossa tehnyt!
( Tämän kuvan otin Ruukin sillan päältä ja kirkko on tästä juuri tuon vasemman "mättään" niemen päällä. )

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%286%

   Nämä kolme kuvaa kävin näppäämässä yhden tämän Ruukin alueen majoituspaikan takana; Jyrkänkosken keskellä olevilta saarilta ja silloilta.
Ns. uskalsin mennä ja vaeltaa tuon talon pihaa pitkin tuonne rannoillensa kun sinne pihaansa oli portit auki, piha tyhjä ( mm. paikoitusalue kesäisin siellä pihanmaalla ) ja paikka jo näin talven tullessa totaalisesti kiinni. Eli ei ristinsielua missään ja silti näytti että sinne voi ihan hyvin mennä: en loukkaa kenenkään kotirauhaa, pihapiiriä, tms..

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%287%


2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2810


   Matkaani jatkain saavuin sitten Sonkajärvelle ja het´sillään ns. keskustaan tullessani tuolta Jyrkältä päin, huomasin siin risteyksen vstapäätä tämän kirkon SEKÄ siellä kirkossa olevat VALOT. Sehän tarkoitti miulle automaattisesti että kirkko ON AUKI juuri NYT! Toisin sanoen sinne voisi päästä sisällekkin kuikkaamaan jos ei sitten juuri nyt parhaillaan ole jota-kuta seremoniaa siellä menossa?
Laittelinpa taasen Poika Poloiseni parkkiin ja hipsuttelin varovaisin askelin kirkkosaliin kauniiseen.

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2814

Salissa hokasin kuin siellä oli ollut juuri jonkun henkilön hautajaiset ja näin sitten vielä jälkeen tämän toimituksen valot kirkossa päällä, ovet auki ja - mie sisällänsä.
Vietin tuokion siellä salissansa ihastellen tämän kivikirkon kauneutta:

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2813

mm. tätä piskuista mutta yksinkertaisen kaunista lasista alttaritaulua joka...

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2815

... sitten ulkonpäin näkyi näin.
   Tästä "takakuvasta" näkyy myös kirkon kellotapuli joka edestä päin kuvatessa häviää itse kirkon katon taakse aikas tyystin.
   Mikähän siin on että nämä kivikirkot ovat mielestäni ylen kauniita? Vaikka kivet ovat louhittu kylmästä kalliosta, kivet laastittu jämäkällä laastilla toisinsa kiinni ja sit viel enempi tahi vähempi raapattu sieltä ja täältä. Jos ei muuta niin sit sisäpuoleltansa seivät vosekittu kauttaaltaan laastilla tasaiseksi pinnaksi.
Ei sen puoleen ovat ne puisetkin kauniita... lämpimästä puu pinnasta rakennetut, kovilla nauloilla tahi lämpimillä puuliitoksilla ja -nauloilla yhteen liitetyt. Joo- o ylen kauniita ovat.

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2818

   Sonkajärven läpi ajaessani mietiskelin että on se kumma juttu tääkin; miten sitä paikkakuntaa kuin paikkakuntaa tuntemattomana, pitää ain kaikkia paitsi sitä oman pitäjänsä piskuista paikkakuntaansa, jotenkin tyhjänä? Etenkin muuloin kuin kesä aikana. Kadut, torit ja tienoot ammottavat autioina. Ihmisiä näkyy liikenteessä harvoin - tuskin ollenkaan. Missä kaikki ovat? Istua nokottavatko he jossakin kotonansa sisällä ja odottavat - mitä? Miksi ainakin näin Suomessa "kaikki kuolee talveksi"? Miksi, oi miksi?
Tekeekö sen tämä pohjoinen sijaintimme jossa vilu puistaa luita ja ytimiä kaikkina muina aikoina paitsi kesäisin - ja joskus myös keäsisinkin... Se että meillä on yötön yö, jolloin ilo otetaan irti pienimmästäkin ilon aiheesta kun taasen sitten kaikkena muuna aikana masenumme taivaamme tumman kaaoksen kera yhtä aikaa? Kun kerran Aurinko Armaskin istua mököttää jossakin tummaakin tummempien pilviverhojen takana niin miksikä emme mekin mököttäisi? Niin, miksikäs emme?

   Saavuttuani Ilman-Aikoja-Iideniin käväisin asioillani muutamissa paikoissa ja eräässä niissä huomasin parkkipaikaltansa lähteissä kuin joku mies juuri kasasi autonsa "apukuskin" puolella puörätuolia laitellen sen pyörä pikalukituksilla paikallensa.
Ajatukseni kulkivat hänen tykönsä. Toisaaltaan surren, toisaaltaan taasen siirtyen omaan menneisyyteeni.
Aikaan jolloin itsekkin ain autosta noustuani hain takakontista pyörätuolin, liitin siihen pyörät paikallensa ja sitten jostain kyydistäni tyttärein miun siihen istumaan; 24/7. Se oli aikaa entistä jolloin hänellä oli vielä käytössä pyörätuoli melkeinpä jokahisessa paikassa. Ei siksi että hän ei olisi voinut tahi osannut liikkua vaan päinvastoin. Hänellä oli pyörätuli rajoittamassa liikkumistaan jottei olisi ain pinkaissut juuri sinne suuntaan jonne ei olisi tarvinnut mennä... tai sitten äkkäännyttyään sain kuljetettua sieltä paikaltansa tarvittavaan suuntaan.
Se pyörätuoli kulki monia, monia vuosia matkoillamme mukana. ( Ensin tavan lasten rattaat, sitten erikoisrattaat erilaiselle ihmiselle ja sitten taisimme viel käyttää kahdet eri pyörätuolitkin... )
Joillakin matkoillamme oli viel tämän pyörätuolin lisäksi mukana tuplieni lastenrattaat ja nuorimmaisen yksilörattaat. Siin sitä oli autossa tunkua kera seittemän mukelon, tykötarpeine ( jokaisen varavaatteet yms. ) ja näine menopeline. Onneksi autotkin olivat siihen aikaan suht isot; mm. kleinbuss´i.
Oih, niitä aikoja menneitä...


2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2819

   Vihdoin viimein iltäpäivän autereisine tunteine saavuin kotiini, Majaani Matalaiseen. Tuumasin että se oli sit siinä tämä reissu; n.440km reissu. Nyt on hyv´ immeisen kotona taasen olla. Ei ihan het huomenissa kaukokaipuu iske - toivottavasti...

2016.11.3.%20Vuokatista%20kotiin%20%2820

Purkasin kimpsuni ja kampsuni. Lämmähytin löylyni lämpimät. Kylvin, putsitin kaik reissupölyt poies harteiltani. Söin, pesin reissu kamppeita, ja nyt oikein malttamattomana vuotan hetkeä kunne täsä ehtoon korvalla pääsen kallistamaan pääni omaan sänkyyni. Ihanaa!