... et elämä on ihanaa!

   Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna siis; ihanaa!
   Mutta jos asiaa sit alankin pilkkomaan pienimmiksi pilkuiksi niin sieltähän takaa paljastuvi asioita jos toisiakin. Kaikkea vaine en voi kertoa, sanoiksi pukea. En voi. Koska on olemassa tietyt etiketit, protokollat, yksityisyyden suojat, yms.. Mutta jos kuiteskii jotain...

   Tänään oli vapaa päiväin ihanainen. Jee! Ihan aamutuntien alkajaisiksi miehän otimma kellon käydessä kohti kuudetta "rennosti" ja tuumailin et ei viel ja - käänsin kylkeeni. Tajutaksein sitten johkin aikaan että hei, nyt muuten mummero ylös ja sassiin! Niinpä kun sutjakkaan sukkelaan sängystäin mahtavasta ( "Prinsessa-katos" ja patjoja päälletysten niin monta et korkeuttakin on varmaan jotain... 3/4 metristä! ) ylös änkesin - tai siis alas laskeuduin niin hokasin et kah, kello tikittää jo kahdeksatta käyden! "O-hoh! Mie olen kerrankin nukkunut pommiin!"
Ei siin mitiä. Ylös vaine ja hommiin kiinni. Sillä tytär oli tulossa muoskiinsa kera kylään.

t%20001.jpg

Vehnästaikina aluille, leivonta ja paisto. Sit muutamat niistä heille käteen mukaan kun lähtivät sitten aikanaan kylälle kyläilemään tuttuinsa tykö: matkaevääsi. Ja "aamukaffeen" keitto itellein kera oivallisten Kattopoikien.... kaffiteltiin "uusilla" ulkokalusteillani kuten tässä jo kerran aikaisempanakin aamuna teimme.
   Kattopoijista noista tarinaa vielä lisää:
Poijat ( jotain kolmekymppisiä kaitenniin ) ovat olleet maalailemassa ain silloin tällöin firmansa työntekijöinä ruiskulla ja käsin täällä Humisevallaharjulla peltikattojamme kun ne ovat "jo" näin vajaan kymmenen vu´uen kulluissa kehenoiks menneet. Ensin painarilla peseevät ne loput maalit pinnoistansa poies, mitkä nyt niistä lähtevät irti, ja sitten ruiskuttavat uudet maalit + maalaavat käsin. Niihin maalausten lomassa ja miun ulkosalla kulkiissa on ain ollut ihan kiva jutskailla ( ja kaffitella ) poikien ker.
Nyt kun "ulkoilutin" Poikaani Poloista viimotteeksi viikko sitten maanantaina... ja nyt sit mennä lauantaina, huomasin sillon liikkeelle lähtiissä et kah, ovat poijat nuo tekevät maalaneet sit autoonikin... ja aitaani upo uutta, kuin myös "uutta" puutarhakalustoani! Tästä havannostain mainitsin tänä aamuna poijille heidän saavuttuaan työmaarintuulleen. Poijat kattelivat, krapsuttelivat ja tuumasivat korjaavansa sekä korvaavansa vahingot. Kehoittivat Poika Poloiseni pesussa käyttöä ja sit kattoo et tulleeko maaliroiskeet siitä sen hullua hurskaammaksi? Käytimmä siis autoin tänään pesussa kaiken muun touhuin lisäksi ja aikas puhtoinenhan toi Poikanen nyt on. Et taisimma päästä vaine säikähdyksellä. Huh! Aijan poijat maalaavat maalilla roiskeiden osalta mut sit tuota kalustoain en tiijä - kuis he sen klaaraavat?
  
   Joo, sit tein mie pizzaa jota niin ikään ( sit päivemmällä ) massuttelin nassuuni pienoiseen kera Kattopoikien jutustellen...
Mutta ennen sitä kun aloitin pizzain teon jo tyttärein ja mukeloihin luonain ollessa... vanhimmainen heistä katteli mummosen tään puuhia tarttuin cilistä tomskupyreen pakettia kyljestänsä kiinni ja kyseli: "Mummo, mitä tämä on?"  ( Vasiten kun osaa jo itte lukia - osannut jo kolmen vanhasta.... ) Siin sit miun kertoillessa mitä se on ja mihkä laitan sitä, tyttö tomera touhusi omiaan ja mie jatkoin edelleen pizzan tekoa paistellen siin samalla niitä vehnäsiä; unohtain pian koko tyttösen ja sen purkin pienoisen. Kunne sitten tuli heijän lähdettyään hetki jolloin oli aika "kasata" pizza ennen paistoaan. Tartuin hommaan tomerasti ja mietin että mitä? "Mistä aloitan?" Ihmettelin kummissain siinä pizza-ainesten ääressä seistä töpöttäin että nyt tökkii jostain mutta mistä? "Mitä puuttuu, miksi ei työni tää lähde käyntiin?" Onneksein tajusin viimein että ENSIN pohjan päälle sitä pyrettä - kiitos!

t%20004.jpg

"Mutta pyrepurnukka, misäs se on?" "Sehän oli täsä. Juuri täsä: herkkusienipurkin vieressä." Silloin muistin että tyttönen tuo kyselevä oli sitä viimotteeksi hypistellyt ja lueskellut... "Mihkä lie lykännyt sen?"
Katsastin kyökkiin läpikotaisin. Kiersin Majani Mahtavan ynpäri, änpäri. Kiersin varmuuden vakuuksi myös tonttini ja varastoin kun olimmehan jo kerenneet niissäkin olla heidän kera. "Jos vaikkas sinne olisi tyttöseltä tuo purnukka unhoittunut..." Ei, ei löytynnä. Ei ni mistään.
Soitin äitilleen - ei vastannu. Oli varmaan "suustansa kiinni" tuttuinsa kera. Soitin tytölle - ei vastausta; ei puhelimensa varmaankaan mukana olleskaan. Soitin isälleen - töissä; ei vastaa. Kunne äitinsä soitteli aikanansa takaisin kysellen jotta mitä olisi ollunna? Kertoilin tarinain ja sanoin että ei hätiä mitiä; laitan cilisen pyreen tilalle "tavan" tomskuketsuppia. "Tulee vaine vähän miedompi tapaus täl kertaa tästä pizzastain."
Tyttärein kysellessä tyttäreltään purmukan sijaintia selvsi loppuin lopuksi että "siellähän" se purnukka nakottaa "mummon vaatehuoneen vierasvarapatjan takana lattialla, nurkassa"! Joo-o, sieltähän se löyty, se "kadonnut" sit loppuin lopuksi.
Eihän sil toillaan mitään hätää ois ollunna mutta ajatellen et jos olis mukelo jättännä se ulos, taivasalle, Aurinko Armahan armoille ( joka taasen tänään aikas kiitollisesti on tuota Taivahankantta "päivystännä" ) niin pianhan siitä olisi porissut kuumaakin kuumempi "tomaattikeitto" :)

   Näistä kot hommistain kunne "pääsin" lähdimmä maailmalle, suuren koivun alle. Käväisin entisen kyläni kaupalla: olipas ihanaakin ihanampaa jutella omistajiensa kera. Käväsin miehein luona haudallansa... snif. Ajelin lähimpään kylään mis ennen muinoon ain asioitain hoisin. Kävisin kirjastossa; ihana oli "palata juurilleen" ja nähdä tutut kasvot siellä palvelutiskin takana! Niitäkin, tuttuja kasvoja, näköjään osaa kaivata!
   Tapasin myös "iki vanhan" tuttavuuteni; ystäväni, hyvän, rakkahan. Sellaisen elämäni tukipilarin. Tulkoon eteen ongelma mikä tahansa; tulkoon synkeää tuulta tahi iloja ilmojen, niin hänen kera voin jutella. Tavatessamme "jatkamme ain siitä mihkä viimeksi jäimme". Salaisuuksia ei välillämme ole. Ei puolin, ei toisin. Kaik sanotaan suoraan, kiertelemäti, kaartelemati. Sattuu toiseen tahi ei. Eletään elämää läpi vuosien ja vuosikymmenten.
Ollaan tuttuja jo - ehken noin 35vuoden verran! Täsä on keretty elää eroja, pettämisiä, muoskia ja muoskiin muksuja. Häitä, hautajaisia, uusia puolisoja, entisiä ex:ä. Kaikkea; suolaa ja sokeria. Eikäs tää ystävyys tästä muuksi muutu vaikkas ollaankin eri sukupuolta. Ja tahoillamme kiinni kulloiseenkin puolisoomme.

   Tullessain kotian päin poikesin uimassa. Saavuin jälleen rantaan niin autioon: seuranain vaine affenet vikkelä liikeiset. Nautin rantani autiudesta, Aurinko Armahan lämpimästä tillottamisesta ja uinnista. Tosin jälleen pikaisesti vain muutamia kertoja seljälleen päin uiden. Nakkelin vaattehet niskain ja kuivattelin itteeni... ja silloin havahduin ääniin lasten tulevien. Kunne ne äänet saapuivat rannallein tuolle, "omallein", huomasin et tuttujahan sieltä tulee.... sangen tuttuja.
Siin vierähti tovi ja toinenkin jutellessa ja katsellessa muoskien nuiden hauskan pitoa vedessä, vanhampaansa veteen houkutellessa. Siinä sitten miekin yllyin uudelleen vesille pinkaisemaan...
Kunne tuokioiden monien jälkeen räpylät jo iloisten lasten sormien ja varpahiin välissä kasvoivat, suorivat he viimein kotitielleen lähtein. Ja mie jäin taasen ypö yksin rannallein miun hiljaiselle. Affenet vaine seuranain...
.. ja ajatukset moninaiset - nuo katalat. Ajatuksia jotka valtasivat mielein miun siinä tyhjää rantaa "päivystäin", niin niitä olisi jos jonkin moista mutta sori, salaisuudeksi jääköön ne nyt.... Ne ovat miun itteni vaine. Mie itten ne vain tiedän - eivät muut. Vaikkas kuin ne tuntuvat täältä sisältäin ulos päin pyrkivän... mutte ei. Pysyköön sisälläin, edelleen.

WP_20150720_18_15_08_Pro.jpg

   Kunne kotiain jouduin, ehdin. Tarkastelin ensimmäiseksi Poikain Poloisen pintasta kiiltävää, "uutta", juuri pestyä: viel löytyvi maalitiploja punaisia. Viel maalitahrat koristavat pintaansa mutta eiköhän ne siitä krapsi-krapsi viel lähde...
   "Änkesin" pirttiini pienoiseen, astuin Majaani Mahtavaan ja melkeinpäs samoin tein astuvi "jätänkö etu- vahi takaovein auki, kunne pihaani suorin?"-tapaus sisälle takaovestain.
Täsä me istuskelimme, söimme pizzaani - ilman cilipyrettä, ja juttelimme kuulumisia. "Missä kuljet, misä liikut?" "Mitäpä pruadat, mitä touhuut?" "Kuis noin muuten menee, kuis kulkee?" Jeeru et oli kiva jutella hänenkin kanssa! Se vaine että tahoillamme meil molemmilla on kiinnikkeitä pysyviä mut silti kumpainenkin tunnemme pientä sytkyä... Mutta onneksi kummallakin on järki päässä - eikäs nämä päät kainaloisessa, ja näin ollen kumpainenkin meistä pysyy "ruodussansa". Ystäviä ja tuttavia ollaan - ei sen enempää.

   Ja lopuksi: tään päiväisen ihanan elämän opetus oli siis mikä?
   Se että elämä on ihan mukavaa ja ihanaa näin. Ihan NÄIN! En tähän tarvii miestä kaks´lahkeista "riesaksein" tahi matkaani yhdessä stallaamaan. En tarvii, en. Ollos vaine siis tytyväinen tähän tämän hetkiseen olooni ja tilaani! Elä sie Mummo-pien muuta höpise ja haaveile!
   Kuis ihana oli taasen tänään iteksein matkata ja matkustella. Käydä tuttuin tykönä pakisemassa, kuulumisia vaihtamassa! Kuis mukavaa oli nähdä näitä kolmea "komistusta", kaksilahkeista, ilman sen kummempia velvollisuuksia, velvoitteita tahi mitään viritelmiä! Ihana kun he-kin ovat olemassa ja kulkevat tätä maallista matkaani maanpäällä rinnallain - samaan suuntaan, kannustain. Ilman heitä-kään olisi tää maailmain yksi synkeä, musta aukko. Maailmassain olis juuri heijän mentävä Musta-aukko! Elämäin olisi heijän verran tyhjempi, tylsempi.
Puhumati tyttärestäin, muoskain muksuista - ja koirulistaan. Kattopoijista ja niistä tutuista kaupanomistajaista!
   Ja uskotteko te kuis I-IH-NAA oli matkata ja nauttia tällaisesta Aurinko Armahan säteiden täyttämästä maailmasta! Tästä Suomemme lunnosta ja sen kauneudesta!

WP_20150720_17_09_55_Pro.jpg

Voi kun löytys sanat kuvaamaan sitä oloa, sitä tunnetta, kuin se on ihanaa? Kuis sitä voi aivan ahmia sisuksiinsa, sitä ihanuutta. Sieluin silmin nautin, "syön", palasen kerrallansa kaikesta kauniista mitä eteheni tulee maailmamme kiertäissä ja matkatessa. ( Voikohan tähän kauneuteen joskus tukehtua? Voiko tästä saada ähkyn? Kumpa ei koskaan... )
Se, tämä,  tunne - voi yrittäkää Armaat Lukijain ymmärtää mitä tarkoitan. Se on mahtavaa!