Kaipuu toista kohden kun toinen on kaukana. Kaipuu vielä silloinkin kun toinen on siinä/tässä ihan vierellä.

   Se tunne kun joutuu jättämään tahi jättää toisen kun itse lähtee! Se on sydäntä raastavaa.
Mietin ettäs mitenkä he jotka alvariinsa käyvät josain kaukana kotoaan töissä, keikoilla, tms., niin mitenkä he kestävät ne ainaiset erot ja vasiten eronhetket nuo? Mitenkä ne hetket riipivät mieltä, raastavat rintaa! A-pu-va!  Miulle kun tuntuu jo tällainen "kerta-linttuu" olevan yhtä tuskaa!
   Se kauhun tunne kun tajuaa että ARKI odottaa, on edessä, eikää se toinen olekkaan enää siinä saatavilla, rinnalla!
Tuntuu että mitenkä sitä osaa enää elää arkea harmaata, vasiten yssin? Mieluummin olisi toisen tykönä vielä ja mikä mielekkäämpä; jakaisi ne kaik arkiset hetket, huolet ja ilotkin toisen kera.

  " En halua, enkä tahtoisi vielä kaiken tuon loppuvan. Haluan yhä ielleen elää tuossa paikassa ihanassa, tuossa "pumpulissa". Kotonani!"

   "Ennenkinhän sitä ollaan oltu viikon, kaksi, tahi enempikin erossa mutta nyt tuntuu että tää tuleva viikko, yssi tahi useampikin viikko, tulee olemaan varmasti todella vaikiaa. En halua olleskana!
   Eronhetken tuon tullessa teki mielein miun heittäytyä lattialle makuulle. Esittää itku-potku-raivari tahi ainaskin tarrautua johkin pöydän jalkaan kiinni ja jäädä siihen paikalle."

   Eikää tosin vaine tää yssi ja ainua hetki ("eron hetki on kallis" ) vaikiaa ole... kun siihen viel lisää sen mitä yhdessä ollessa kokee niin sittenhän se on jo "soppa valmista";
   Se sykähdyttävä hetki kun toinen haluaa ja ottaa tykönsä.
   Se onnen hetki kun toinen haluaa miut, siis MIUT, vierellensä, paikalle tuolle misä itsekkin on!
   Ja jo tätä yhdessä oloa ennen koettu pieni jännityksen ja kaipuun poikanen ilmassa: nähdään aivan kohta, aivan kohta... "Kiirehdi, kiirehdi jo - mutta varovasti silti jotta pääset ehyenä perille, viereen toisen." Vasiten kuin se varovaisuus mitään taetta sille antais et ehyenä perille pääsisi? Tuskinpa vaine - se on vain sellainen uskomus, toive, mielen päällä oleva ajatus. Et jos liikaa kiiruhdat niin et huomaa kaikkea olenaista ja sit sattuu piean jokin onnettomuus. Jos taasen kiirehdit "harkiten", "kiel keskellä suuta", niin voit todennäköisemmin silloin hyvän onnen siivittämänä päästäkkin perille toisen tykö?

   Ja kun on tykönä?
Se jatkuva onnen tunne kuin onkaan hyvä siin olla. Kuin luottaa toiseen, kuin haluaa turvautua toiseen, nojata toiseen. Se on mahtavaa.
Mutta sit samalla huutaa kaipuuta toiseen. Haluan vielä enemmän, vielä likemmä. Ns. toisen ihon alle asti. "Sallithan...?"
Ja samalla "pelko persiissä" ja kaipuu siitä että kohta se Eron-Pahulainen etehen tulevi! Tavallaan tuntea kaipuuta jo valmiiksi että kun toinen lähtee kohta! Mutta tietää kuitenkin sen hetken tulevan vääjäämättä kohta vastaan: se on kuin Kapteeni-Koukkua metsästävän Korkotiilin tikitys: tulee muuten aivan varmasti vielä etehen!

   "Haluan viereesi vielä. Otathan vielä? Aivan liki - sydämeesi."