Mitä siulle kuuluu Tupsuleukani? Onko kaikki hyvin siellä jossain?

 

  Täällä maanpäällä maailma menee eteenpäin, menojaan. Ei tämä pysähtynytkään siihen kun sie lähdit täältä paremmille kalastusvesille. Vaik siltä se kyl siin vaiheessa tuntui. Tuntui kuin kaik olisi loppunut siihen mihin siunkin elämäsi loppui. Kuin kaik olisi menettänyt merkityksensä. Millään ei ollut ns. mitään väliä, tunnetta. Paitsi meillä kaikilla tänne jääneillä oli rinnassamme sellanen outo tunne ja pääkoppamme täynnä kysymyksiä: suurimpana niistä MIKSI?

Mutta kuten jo ammoisina aikoina joku on todennut että aika parantaa haavat niin niin on myös tässäkin pikku hiljaa käymässä. Muisto vain jää mutta se kaikkein suurin, se fyysinen kipu ja suru, haihtuu vasta pikku hiljaa - päivä kerrallansa. Se hiipuu, murenee murusiksi ja häviää tänne elämän valtateille. Mutta muistosi, ne kaikki yhdessä eletyt, ne jäävät visusti talteen. Pysyvät täällä - mielessä ja rinnassa.

Ikävä meillä kaikilla on. Suunnaton. Se hyökyy ain suuren aallon lailla esille. On kun mahtava tsunami iskisi. Varoittamatta ja ennakoimatta. Tulee tosta vain, lupaa sen kummin kyselemäti. Silloin on surkulla pesä puserossa ja se pysyttelee visusti rinnan sisällä. Itkettää. Toisinaan itkeä tirraatan iteksein mutta on se onni että täällä meitä on jälkeesi jääneitä myös muitakin itkeväisiä: itkemme välleen yhdessä... Muistosi on vahva muillakin.

  Hei, eihän miun ikävästämme pitänyt kertoilla. Sillä senhän sie tiijät jo kertomatikin - etkös vain? Muutetaanpas nyt siis suuntaa "lännestä itään"...

Idästä puheen ollen... arvaat tään varmaan... Mie kuljen iellen helmain hulmuten, mustissain ja ne siulta saamain isot korvikset korvissain. Otin ne kyllä syksyn tullessa poies kuten muinakin syksyinä talven tullen mutta, mutta... en voinutkaan nyt olla ilman! Miun piti saaha ne takas korviini killumaan. Laitoin ne ja nyt tuntuu että olen omani. Olen mie. Kiitos kulta niistä.

   Majani Matalan myin. Niin, sen meidän ukki-mummolan. ( Nyt muuten itken...  sattuu. ) Se koin jossa meidän piti ukittaa ja mummottaa kaik meijän muoskain muksut. En voinut pitää sitä yksinäin - ja olihan se miulle liian suurikin yksin ollessain. Ei tietystikään silloin kun tupa oli täysi muoskistamme ja pirpanoista, ei silloin.

Ja ostin - Majani Mahtavan. Voi kun olisit täällä sillä sie tykkäisit tästä. Tää on sellainen pienen kompakti, näpsäkkä sanoisinko. Tää olisi siulle ja miulle, meille kahelle, juuri passeli. Sie kattelisit töllöö tuvassa ja mie lukisin kirjaa tuolla keittiön nurkassa. Tai sie lukisit kirjaa makkarissa sängyllämme ja mie kokkailisin keittiössä. "Kyökki" lämmitettäs vähintään joka toinen päivä! Täällä olis siulla paljon juttukavereita nuissa naapureissa; sie olit meistä se "heinäseipäänkin" jututtaja....

Ja kaikki nämä uudet mahdolliset kävelylenkit! Niitä on sen miljoona mahdollista kun vaine lähtee. Tosin näin yksin ei hirveesti hinkuta mennä tuonne - kun sie et ole rinnallain. Etkä "takapiruna" kirittämässä. Etkä vauhtia lisäämässä. Puhumattakaan juttukaverina olosta... uusien reittien löytämisessä... tai tiuskimassa toisillemme... tai... Joo-o, et silleen.

Leipominen on miulla himpun hiipunut kun nyt et ole sie niitä maistelemassa ja syömässä. Kritiikkiä antamassa. Enkä ( ainakaan vielä ) ole niitä naapureillekaan roudaillut... Eli leipoilen ns. vain tarpeeseen. Tilauksesta, tilaisuuksiin tahi kun itelläin tekee hirmusesti mieli jotain.

   Meijän Maailman Matkaaja on taasen reisusa. Kävi nyt mm. Himalajalla! Nuorimmaisemme ovat ja kohta 18vuotta. Kohta ei ole enää "lapsia". Kaik ovat aikuisia. Ja kolmas muoskan muksu aloitti jo koulun!

25.11.2012.%20Ada%205v.%20ja%20Sandra%20

Kolmanneksi nuorimmainen lukee kohta, vaik täytti juuri vasta neljä vuotta. Vanhimmainen reissaa edelleen maailmaa töitä tehden. Toiseksi vanhin poika suunnittelee töiden loputtua opiskelun aloittamista ja kolmas poika muutti avopuolison kera pohjoisemmaksi (juuri kun mie muutin kirkolle ja aattelin et pääsen häntäkin likemmäs ). Neljäs poika kävi harmaat läpi - seuraavaksi lähtee viides ja kuudes... Ja nuorin poika riijaa edelleen sitä samaa tyttöä... ei vaihda likkoja kuin paitoja ( kuten teki siun puhheihin mukkaan vanhimmainen aikoinaan ). Taitaa olla aika vakaa ja varma suhde.  Nuorimmalla tyttärellä on HIRMU ikävä siuta, kuten toiseksi nuorimmallakin... ja miulla.

   Entinen naapurimme on käynyt täällä miun tykönäin remppaamassa tätä uutta Majaani Mahtavaa. Laitteli mm. tuonne Kyökkiin kokonaan uuvet lauteet. Hyvä niin. On ollut suurena apuna. Samaten kun tulin tänne uutena ummikkona niin eräs tämän taloyhtiön kiinteistöhuoltofirman poika on ollut suurena apuna. Voisi melkein sanoa että ehken suurempana apunain kuin tää naapurimme. Ja hän se tavallaan toivottelikin miut "tervetulleeksi" tänne kirkolle. Ilman häntä en olisi selvinnyt muutostain parina ensimmäisenä viikkona. Voi, kiitos hänelle. Palkka ei halunnut ottaa... kaffeeta keittelin ja leipoilin.

   Mitäs muuta? Hei, nyt on LUNTA! Viime talvena sitä ei ollut oikeestaan ollenkaan. Mutta nytpä on! Tosin tässä huomiselle, uuven vuuven aatolle luppailevat taasen plussakeliä.... taitavat haihtua kaik lumet höyrynä ilmaan, taivaan teille. Surku. Nyt olis ihan hyvä - ja kaunista.

   Aloittelin kaiken maailman remppailemisten ja rakentelemisten sekä entraamisten (joita teimme yhdessäkin ) lisäksi piirtämisen! Niin, piirtämisen. Sie et sitä nähnytkään. Siun aikaan en paljoo piirellyt. Tuskin ollenkaan.  Joskus ennen siu tuloa elämääni piirtelin kovinkin ja usein mutta se vain jäi jotenkin kun aloimme olee silleen... Nyt otin ja piirsin yhdet kädet tuonne makkarin seinälle. Annoin sille nimeksi "Touch" eli Kosketus.  Siinä kaksi kättä koskettavat toisiaan sormenpäillään... sopii kammariin hyvin: saa koskettaa toistaan - kun vaine olisit siinä. Sitten piirsin tuolle eteisen oven päällä olevalle kissalle (oli siellä oven kulmalla kodissammekin ) kaveriksi hiiren lattian rajaan. Ja nyt "puserran" Honkaa keittiön seinälle.... jahka saan aikaseksi. On hiukan tuskasta. Taitaa siitä tulla aika vaivasen käppänä kun näin tiettää tuskan kautta hommia. Ja sitten piirtelin erääseen hommaan kolme mallikuvaa. Saa nähhä ottaako ne tuulta purjeisiin vahi eivät? Sen aika näyttää. Toivottavasti tuuli ois myötäinen...

   Sukumme mökki on edelleen pystyssä. Mettä hommia tekevät siellä nyt muut. Ne yhdessä kaatamamme puut tai oikeestaan niihin rangat mie kävin tekemässä poikiemme kanssa klapeiksi jo kevään tullen mutta muuten olen antanut muiden puuhailla. Ei oikein kiinnosta tällä haavaa.... Muutamat yön olin kesällä siellä mutta en kykene useampaan yöhän siellä; henget ovat edelleen "riesana". Etkä sie ole turvana. En pääse siun selkäis taa tahi kainaloon turvaan. - Mut on vastaavasti jotain hyvääkin: miun on hyvä olla täällä uudessa kois. Täällä on rauha ( ainakin on ollut tähän asti... ), ei ketään muuta paikalla. Ei henkiä. Ihanaa on olla, elää ja hengittää.

   Huomenna on tosiaan uuden vuuven aatto. Ja mie jo vuotan kevättä sekä kesää. Hirviä kun on kaipuu sinne. Sekä... vaik raha onkin pikku ( ai niin, vanhin tyttäremme perheineen osti/ostaa talon! Muuttavat tammikuussa omakotitaloon!  Siel sit riittääkin mummolle tälle askaretta, rempattavaakin... ) miulla niin paljastanpa tämän nyt siulle. ( Muille en ole kertonut - enkä varmaan kerrokkaa. ) Haaveilen niiden Lofoottien valloittamisesta edelleen. Emme päässeet sinne yhdessä - aikamme loppui kesken. Mutta jos mie kävisin kuitenkin siellä... yksin...

 

 

           Vanhan sanonnan mukaan: "Jälleen näkemisen toivossa" - Kultsisi.